lauantaina, toukokuuta 22, 2010

Kerrontaa

Syön vaniljahalvaa ja keinuttelen puoliksi nukkuvaa lasta sitterissä oikean jalan isovarpaalla. Äsken tehtiin miehen kanssa ateria jämistä, se oli herkullisin pitkästä aikaa, kuten jämäateriat aina. Eilen keitettyjä jääkaappikylmiä, kuorestaan muljahtavia pehmeitä maa-artisokkia (mmmm!), nokare katkarapusalaattia rapsakoiden salaatinlehtien päällä, siivu savusiikaa, muutama suolainen pekoninsuikale, hieman yrttistä kanaa kylmänä, nopeasti pannulla käytettyä vihreää (jo punertunutta) paprikaa ja punasipulia. Lapset nukkuivat, me söimme juttelimme... mistä? Hmmm. En muista, oli mukavaa.

No, nyt tyttö ilmaisee että tahtoo vuorostaan ruokailla, kirjoittaminen keskeytyy.

Ei, nukahtikin vielä, hehee! Tää on tätä!

Halva on ihanaa. Voisin syödä koko purkin. Se on kyllä tehty valkoiseen sokeriin, tuloksena saattaisi olla humala ja krapula, joten... öö, otan vielä ihan pikkuisen...

Äsken vietimme hellepäivää pihalla. Mies ja poika leikkasivat nurmikkoa (voitte kuvitella miten paljon apua pojasta on siinä kun hän tahtoo työntää leikkuria yhdessä isän kanssa), vauva nukkui ja huomasin taas tilaisuuteni tulleen. Eräs ystävä on opettanut mulle muutamia chi kung -liikkeitä, joita olen vastikään ruvennut tekemään päivittäin. Ne kuulemma energisoivat kummasti, vaikka tekisi vain viisi minuuttia päivässä... luulen että se on totta, mutta minä vielä vähän haen tuntumaa niihin kun se on niin uutta mulle. Rupesin "seisomaan ja heiluttelemaan käsiäni" (kuten eräs kaveri selitti mulle chi kungia) siinä nurmikolla, vaahteran lehvästön välkähtelevässä varjossa. Voi, oli hyvä olla ja huojua kuin puu! Kesken harjoituksen mulle välähti yhtäkkiä mieleen että voi, olen unohtanut kastella vasta kylvettyä kukkamaata, mitenköhän maan sisällä olevien taimen alkujen on käynyt. Päätin kuitenkin rauhottua ja tehdä treeniin loppuun, ja kahden minuutin kuluttua, tehdessäni tiger's mouthia, siihen asti pilvetön taivas jyrähti. Näinkö mun sadetanssini tehosi!

Mutta ei se (huom, se) ole vieläkään satanut, vaikka pilvistyi nopeasti, jyrähteli varoittavasti ja kiiruhdimme jo keräämään kirjat ja peitot sisälle. Niin että ei siinä mitään ihmeellistä sattumaa ollutkaan. Mukava vaan olla tässä ja kirjoittaa niitä näitä, kaikki muut nukkuvat ja nyt näen minäkin hetkeni tulleen, jalat ylös!

perjantaina, toukokuuta 14, 2010

Kotiäidin solmu

Toukokuinen kesäpäivä kotona. Ollaan kaikki vähän kipeinä, mieskin tuli töistä kotiin jo puoliltapäivin. Pikkutytöllä on jo nimi, luultavasti olemme päättäneet sen, ja opettelen kutsumaan häntä sillä. Ei se varmaan salaisuutena pysy kun ristiäiset on vasta reilun kuukauden päästä.

Tänään oli pari hetkeä kun asiat tuntuivat karkaavan käsistä - yhtä aikaa poika huutaa että pissasi lattialle, keitto kiehuu kattilassa yli, vauva itkee kun ei ole saanut huomiota minun ruuanlaittopuuhieni aikana... ja pari muutakin asiaa on jotenkin hullusti ja kiireellisesti kesken, mahaan kertyy kireä solmu. Kurkkuun sattuu ja lämpö tuntuu nousevan, yritän kiirehtiä joka suuntaan. Samalla tiedän koko ajan että kaikki on hyvin, mikään näistä tilanteista ei ole oikeasti vakava, kaiken voi tehdä vuorollaan. Solmu tulee silti, aina se tulee. Laitan käden mahan päälle ja se helpottaa vähän. On niin monia tapoja joilla se löystyy vaikka taipumus yhä pysyy... sitkas taipumus! Mies, jolla on takuulla omat juttunsa, ei hän ikinä hermostuisi tämmöisestä. Kestää uhmaikäisen kohtauksetkin tyynesti ja rakentavasti. Lopulta ruoka on valmis, pojalla kuivat housut, vauva makoilee kylläisenä ja rauhallisena ja meillä on keittolautaset edessämme. Silmäni osuvat Kirkko ja kaupunki -lehden ja etusivulla lukee jotain sellaista kuin "Arjessa piilee suuri mysteeri". Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Yllätyksekseni nirsossa iässä oleva poika alkaa pistellä linssi-porkkana-mustatorvisienikeittoa hyvällä ruokahalulla ja kehuu: "Tää on makusta!" Ryhtiliike ruokailuasioissa alkaa nähtävästi tepsiä - ruokailu loppuu sillä hetkellä kun poistutaan pöydästä, vaikka ei olisi syönyt mitään, ja syödä saa seuraavan kerran sitten seuraavalla ruualla. Ruokailusta tulee oikeus eikä velvollisuus. Minä syön ja nautiskelen, höpöttelen pojan kanssa, keitto on hyvää, näen että lapset ovat hyviä, ja kaiken hyvän kukkuraksi mies tulee kotiin ja lapset menevät päiväunille.

Siellä ne nyt ovat, rattaissa ulkona vierekkäin ja mies lueskelee vieressä, aurinkotuolissa, flunssaisena mutta jotenkin rennompana kuin aikoihin - pitkä yhdistetty sairasloma ja isyysloma teki tehtävänsä. Näin tämä "arki" rullaa, mitä se sitten onkaan, tulee tilanteita ja tilanteita. Nyt on tämä tilanne: sohva, kone jonka suljen aivan kohta, iso tyyny jolle aion heittää jalkani. En tiedä onko unen aika vai vaan rauhallisen hengittelyn, solmun sulattelun.

sunnuntaina, toukokuuta 02, 2010

Älyttömän hyvä idea, saa käyttää!

"Viime aikoina hän oli harkinnut pudistelevansa pölyt vartijanhatustaan ja asettavansa sen joka aamu tuonne kivelle ja siemeniä sen lierille, niin että linnut tottuisivat laskeutumaan sen päälle. Lopulta hän voisi panna hatun päähänsä ja kävellä ympäriinsä tiaisparvi päänsä päällä pelkästään omaksi höynähtäneeksi ilokseen." Barbara Kingsolver: Täyttymysten kesä