tiistaina, elokuuta 04, 2009

Rajan rajallisuus

Olemme käyneet tutustumassa perhepäivähoitajaan parina päivänä. Tänään, toisena päivänä, kun saavuimme puistoon jonne hoitaja ja hänen muut lapsensa olivat jalkautuneet, poika jo ryntäsi hoitajaa kohti kädet levällään, silmät säkenöiden, syöksyi syliin - melkein! Viime hetkellä hän hämmentyi, jarrutti, meni kylki edellä, pisti sormet suuhun. Mutta sitten siitä puoliksi sylistä kuikuili ja virnuili, oli lähtevinään pois ja keinui hetken ees taas väljässä sylissä, joka ei halunnut olla tunkeileva, halusi antaa pojalle sen ajan minkä hän tarvitsee. Minusta tuo oli aika nopeaa toimintaa! Kerran tavattu ihminen. Poika ei ole missään vaiheessa kovin paljon vierastanut, se on aina ollut innoissaan kun tapaa ihmisiä ja tunnistanut nopeasti ja erehtymättömästi sellaiset henkilöt, jotka tavalla tai toisella ottavat hänestä vastuuta.

Mutta kaikkeen tähän olemme kyllä varmasti myös näyttäneet esimerkkiä, varmaan poika aistii että hänen vanhempansakin säkenöivät kun tapaamme ystäviä ja vieraita ihmisiä. Emme sitä paitsi koskaan pojan vauvana ollessa epäröineet antaa häntä vieraiden syleihin - nykyään hän tietysti itse päättää. Sekä minä että mies olemme semmoisia että meille on helppoa ja mieleistä lähestyä useimpia ihmisiä tilanteessa kuin tilanteessa. Semmoisen ystävyyden, jossa toiselle voi kertoa melkein kaiken, luominen on meille luullakseni yhtä hidasta ja haparoivaa kuin muillekin. :)

Minä tunnistan tietyn rajan, kuvittelen rajan, jonka yli päästän porukkaa kovin hitaasti. (Ei niin että siellä olisi väkijoukkoja tungeksimassa :)). Siinä kohti on jotain kipua, pelkoa että olen tungeksiva tai että joku tungeksii. Mulla ei ole ollut tarvetta tehdä tälle taipumukselle/rajalle/kivulle mitään. Jos se on asia joka mun tulee vielä kohdata niin se kyllä ilmaisee itsensä aikanaan.

Onhan noita hetkiä ollut, olen kokenut jotakuta kohtaan suurta ystävyyttä, tasapainoillut siinä rajalla että kuinka paljon voin lähestyä toista, kokeillut jäätä, saanut huomata että hänelle olen vain yksi ok tyyppi muiden joukossa, ei enempää. Joskus se tekee kipeää, vaikka näen että se on ihan hyvä niin. Itsekin "torjun" ihmisiä hienovaraisilla keinoilla, jos he pyrkivät lähemmäs, useammin, kuin minä voin sallia.

Mutta. Voin olla tosi läsnä ja rakastava ihmiselle, josta pidän, odottamatta häneltä mitään sen syvempää. Sillä onko sen syvempää?

Voin myös olla läsnä ja rakastava ihmiselle, josta en pidä tai jonka koen tunkeilevana tms. Silloin rakkaus vain saattaa ilmetä aika yllättävässä ja lujassa muodossa.

Eivät ystävät ole paremmuusjärjestyksessä (mihin se järjestys olisi kirjattuna?) eikä kukaan hengaile tietyllä fiksatulla etäisyydellä minusta, kaikki mikä voi liikkua ja muuttua, liikkuu ja muuttuu, ja suuri ihailu ja ystävyys jota koen jotakuta kohtaan on lopulta myös heijastusta. Multa ei puutu mitään mitä olisin toiselta hakemassa. Raja, no, katsellaan, mitä se on, onko sitä.

2 kommenttia:

Villiina kirjoitti...

Hienosti sanottu tuo "Silloin rakkaus vain saattaa ilmetä aika yllättävässä ja lujassa muodossa". Sen kun oppisi. Minulla se raja tulee joskus vastaan aika kömpelöllä ja aggressiivisellakin tavalla. Huudan stop ja vedän oven kiinni pitkäksi aikaa. Tähän on usein liittynyt sellainen pitempaikainen tunne siitä että tässä on jotain mistä en pidä, mutta en osaa/halua eritellä tai nimetä sitä vielä.

Anu Välitalo kirjoitti...

Hei Villiina. Joo, nää asiat tulee vastaan niin kauan kuin niiden tarvitsee tulla.

Minulla on tässä ollut taas yksi harjoittelukappale :). Hän ottaa kovasti yhteyttä, tulossa suomeen (italialainen), tahtoisi tavata, mutta mä en vaan koe sen kaltaista ystävyyttä että tahtoisin käyttää siihen aikaa. (Ja tyyppi kutsuu mua sitkeästi "siskoksi"! :D). Tällä kertaa olen toiminut niin että vastailen joskus jos muistan, harvemmin muistan, en ota paineita, enkä mieti mitä hän nyt minusta ajattelee. Kumma juttu, että kun en mieti asiaa, niin sitä asiaa ei edes ole olemassa. En tiedä miten tässä käy, voi olla että on vielä uusintakierroksia tiedossa. Eli joudun vielä vääntämään hänelle rautalangasta, mikä on tilanne.

Mulla on ollut pakottavan tuntuinen tarve olla kohtelias, vastata kun joku ottaa yhteyttä, vaikka en itse olisi kiinnostunut. Sitten jossain vaiheessa on tosiaan pitänyt olla hyvin tyly että saan pistettyä pelin poikki. Ehkä tää on muuttumassa... turha kohteliaisuus pois.

Yleensähän mä sitä paitsi olen hirmu iloinen jos joku ottaa yhteyttä, pidän ihmisistä. Mutta ihan kaikkien kanssa ei voi synkata.