tiistaina, syyskuuta 28, 2010

Tasapainosta

Vien tavaroita kirpputorille. Roskiin. Kierrätykseen. Lähettelen lainattuja kirjoja niiden omistajille ja soittelen ihmisille josko he tarvitsisivat sitä tai tätä kapistusta. Pitkään talveen täytyy varautua tyhjentämällä varastot.

Vauva on ruvennut heräämään aamuneljältä tunniksi, pariksi. Iloisena ja virkeänä. Mellastuksen ja ähräämisen perästä nukutaan vielä ehkä tunti, levottomasti, ja sitten alkaakin uusi päivä. Juhuu. Mutta oma unettomuus ei ole päässyt iskemään muhun, paitsi ajoittain mutta osaan jo hoitaa sen pois joogaamalla ja rauhottumalla, niin tiedän hyvin että kun selvisin viimeksi siitä että en nukkunut juuri lainkaan, vähäisemmät unien menetykset eivät mua kaada. Väsyttää, tietenkin, ja joskus jos mies soittaa iltapäivällä että "mulla menis vielä pari tuntia kun tää yks budjetti pitää saada tänään kasaan" niin "okei, tule kun ehdit, kulta" juuttuu kurkkuuni ja tuntuu hetken että nyt romahdan tähän paikkaan. Se romahtamisen houkutus on valtaisa, sillä hetkellä mikään ei tunnu niin houkuttelevalta kuin... mitä? Atomini hajoaisivat, hajoaisivatko elektronitkin? Äidistä jäisi vain laulavia säikeitä jäljelle. Houkutusta on kuitenkin ollut ihmeen vähän. Itse asiassa, vain pari kertaa, ennen sitä riitti. Mä en ole... henkisesti väsynyt. Mulla on tilaa. Mä olen vapaa. Vaikka onkin pallo molemmissa jaloissa.

Outoa että kahden kanssa on melkeinpä helpompaa kuin yhden. Heti kun sanon tän, löydän paljon perusteluita miksi näin ei ole, mutta silti tuntuu siltä. Olen kai vaan suostunut tähän tilanteeseen perusteellisemmin.

Mun kaikki omat hetket kuluvat joogatessa. Tai pilateksessa. Tai chi kungissa. (Tai facebookissa :)). Sillä tavalla mä luon sitä tilaa. En tietenkään luo, mutta havaitsen sen. Pysyn siitä tietoisena. Tiedän, olen kokeillut, että jos en tekisi harjoituksiani, eläisin nyt aika synkkää, levotonta, unetonta uupunutta aikaa. Joskus riittää että tekee pari harjoitusta viikossa, nyt pitää tehdä kunnolla ja joka päivä, muuten alkaa kierre. Välillä alkaakin mutta osaan katkaista sen, joten... kierrettä ei ole. Mun psyykelle nää lasten syntymät ja vauva-ajat ovat näköjään niin hirmuisia mullistuksia että saan todella tehdä töitä pysyäkseni jonkinlaisessa tasapainossa. Onneksi sen kaltainen työ on lopulta ei-työtä, ei-tekemistä, tyhjää, tilaa. Öh.

Hiljainen hetki. Jokin mitä juuri kirjoitin, kumisee tuolla sisuksissa. Tuntuu hyvältä, vähän kuin mua hierottaisiin sisältä päin.

Eli... joudun siis hirveästi ei-ponnistelemaan jotta en tekisi koko ajan liikaa töitä!