tiistaina, heinäkuuta 28, 2009

Paluu alkeisiin

Oltiin Lauri Siiralan ja Tellu Turkan lauluretriitissä. En muista mitä Lauri oli tarkemmin ottaen kertomassa, mutta äkkiä havahduin lauseenpätkään "...kun minä noin kolmekymmentä vuotta sitten aloin tulla aisteihini..."

Tulla aisteihinsa. Tää on se juttu josta olen niin paljon puhunut ja lukenut ja kuullut.

Olenko minä aisteissani?

Tajusin että aika usein en ole. En vieläkään. En kovin vahvasti. Sitäkö se on kun vieläkään en (usein) oikein osaa rentoutua? Hiljentymisenkään aikana en läheskään aina ole kovin "syvällä", tietynlaisessa rauhassa kyllä, mutta en useinkaan koe niitä täydellisen rauhan ja laajuuden hetkiä joista ei tahtoisi koskaan tulla pois. Sen verran olen kokenut että tiedän - se on se paikka, tila, mihin tahtoisi jäädä iäksi, ja iäisyyshän se onkin. Olen ajatellut että no, tämä on minun tilanteeni, minun tieni, jos en voi olla syvällä, niin olen kumminkin tässä, missä voin olla, ja tässä on nyt hyvä. Ja niinhän se on. En voi osata jotain mitä en osaa, en ennen kuin se valkenee mulle. Jos joku toinen pääsee vaikka vähemmällä harjoituksella paljon pitemmälle kuin minä, niin... hyvä hänelle. Mulla on menneisyyteni jolle en voi mitään, ja nykyisyydelle en varsinkaan voi mitään. Olen ajatellut että aika näyttää.

Ja niin se näyttääkin. Ei aika, tietenkään, vaan nykyhetki. Eilen istuin illalla hiljentymässä kun hoksasin että minun täytyy tehdä nyt jotain uudella tavalla, minun on todella vietävä kaikki huomioni aisteihini, hyvin määrätietoisesti, rauhallisesti, askel askeleelta. Varsinkin, ensimmäiseksi, tuntoaistimukseen, tai siihen väreilevään tunteeseen kaikkialla kehossani. Sitä tuntemusta ei huomaa, sitä ei ole, ellei siihen todella laskeudu - tai siis minä en huomaa, ehkä joku on siitä alati tietoinen. En osaa sanoa mitä tein eri tavalla, ehkä tein sen vain huolellisemmin kuin yleensä, kärsivällisemmin, jäin odottamaan että löydän sen kihelmöinnin ruumiini joka ikisestä sopesta. Joka sormesta, yhdestä kerrallaan. Palleasta, takamuksesta, jalkapohjista, polvitaipeesta, poskista, korvista. Löytyihän se sieltä kun jaksoi laskeutua. Ja sitten jäin siihen kaikkialliseen kihelmöintiin ja tunsin että tämä on niin oikein, juuri tässä minun kuuluu nyt olla. Tässäkö se on!

Tiedän että kaikki tapahtuu juuri silloin ja siten kun sen kuuluu tapahtua. Silti mua huvittaa että mä en tehnyt mitään mitä en olisi osannut jo aiemminkin tehdä. Mä olen vaan ollut vähän laiska tekemään sitä niin huolella... ja sitten en ole ihan täysin, ytimiä myöten tajunnut että tie täyteen läsnäoloon todellakin kulkee aistien kautta, tai että minunkin on kuljettava sitä, mua varten ei ole mitään v.i.p - oikotietä.

Ja sitten kuitenkin, mitä mä muutakaan olen viime vuodet koettanut tehdä kuin tulla aisteihini, kävellessäni, tiskatessani, kaikessa toiminnassa, aina kun vain muistan? Nyt mä näen että mun täytyy harjoitella, harjoittaa aisteihin palaamista hiljentymisen aikana hyvin määrätietoisesti, jotta se reitti tulee yhä tutummaksi ja helpommaksi kulkea, myös toiminnan aikana.

Kiitos

5 kommenttia:

Lara kirjoitti...

(Sanonko että kuulostaapa TUTULTA!!!...en sano.....sanon kumminkin....enkä sano......jos sittenkin sanon.........)
nimim. "Mitä suotta jotain aistimusta - suoraan vaan pitää päästä Suureen Ihmeelliseen Tyhjyyteen"

Anu Välitalo kirjoitti...

Lara: LOL

Mitäs muita merkkejä sul on? Mä olen nouseva leijona, kuu ravussa. Planeettoja mm. neitsyessä pari. En kyllä ymmärrä näistä kovin paljon mutta ehkä jotain.

Katri kirjoitti...

Teki hyvää lukea tämä tekstisi. Kiitos!

Virpi Premdipa kirjoitti...

Moi Anu, kiitos kun kirjoitat, mulle oli tarkeaa lukea tama teksti juuri nyt, kun sisimmassa sarisee, kohtasin juuri ihmisen jolle yritin selittaa itseani, totuuttani, ja toinen ei kerta kaikkiaan tajua, antaa vain neuvon ja ohjeen toisensa peraan, ja ma yritan rakkaudellisesti sanoa, etta that's a judgement, sweetheart, etko nae, ja toinen menee siihen "you're getting all defensive now" -jorinaan, ja blah blah blah. Miten kauhean vaikea paikka tama on minulle. Kunpa kaikilla olisi kokemus siita, mita lasnaolo on. Varsinkin naiden "vanhempien meditoijien" tai sellaisina itseaan pitavien kanssa on joskus niin pirun vaikeaa kommunikoida. Ja paivan kysymys: miten kay minun lasnaoloni, kun kohtaan tallaisen ihmisen. Vastaus: huonostihan sen kay. Onneksi on joitain ihmisia tassa maailmassa, joiden lasnaolo on mulle niin rauhoittava ja ravitseva. Sina annoit minulle juuri jotain todella hyvaa ja kaunista kirjoituksesi kautta. Kiitos, Anu!

Anu Välitalo kirjoitti...

Hei Virpi, kiitos kiitoksista.

Mikään ei ole kyllä helpompaa kuin antaa neuvoja... mäkin osaan generoida niitä yhtä vaivattomasti kuin, sanotaan, mielipiteitä. :)

Ja ihan sama tunne kun jättää ne sanomatta. Keveys.