keskiviikkona, heinäkuuta 26, 2006

Niin maan päällä kuin taivaassa

Tytöt, tai aikuisia naisiahan he kaikki ovat, veivät minut meren rantaan. Paikka oli aivan uskomattoman kaunis. Melkein keskellä kaupunkia, niemennokassa on sauna. Kun seisoo katse meren aavalle päin, ei rakennuksia juuri ole näkyviällä, vain käkkäräinen mänty kalliolla, laituri tyrskyjä vasten ja muutamia saaria ulapalla. Sauna on suunniteltu niin, että lauteilta voi nähdä horisontin. Siellä minusta piestiin tuoreilla, katajalla terästetyillä rauduskoivuvastoilla pois kaikki entiset heilat. Minusta tuntuu, ettei heistä paljon mitään minussa ollutkaan jäljellä, mutta seremonia oli tosi hauska, hieman kivulias kyllä hetkittäin. Yhden heilan muistoon on sisältynyt jonkinlaista lievää katkeruutta, ja se suomittiin pyynnöstäni pois erityisen huolellisesti.

Ehkä hätkähdyttävintä polttari-illassa oli vanhan ystäväni ilmoitus, että hän on raskaana. Minä ja hän olemme kasvaneet yhdessä ja tapelleet yhdessä ja jakaneet paljon kitkerämpiäkin tunteita kuin ystävyys, mutta yhtä kaikki hän on minulle hyvin rakas. Emme enää, luojan kiitos, ole niin läheisiä, emme kiinni toisissamme. Etäisyys on luonut tilaa uudelle, jollekin vilpittömälle. Olin aika äimistynyt ilmoituksesta, mutta ihmeen luonnolliselta se tuntui. Näillä asioilla olemme varmaan spekuloineet lukemattomia kertoja, ja nyt se sitten tapahtuu hänelle. Ystäväni ja hänen miehensä eivät olleet suunnitelleet lasta, vastahan he tapasivat talvella. Mutta molemmat suhtautuivat asiaan levollisen innostuneesti. Minäkin tunnen suurta iloa heidän puolestaan. Olen aina iloinnut ystäväni puolesta, niinäkin aikoina, kun emme ole olleet edes puheväleissä. Nyt ystäväni pyysi minua haltiakummiksi. En kieltäytynyt! Jostain syystä tunnen suurta kiitollisuutta, että tämä tapahtui juuri nyt.

Samalla tajusin, että minäkin varmaan ilahtuisin aika tavalla, jos huomaisin olevani raskaana. Jos minun on määrä saada lapsi, niin se saa kyllä tulla. Tämän parisuhteen aikana olen tuntenut, kuinka tiukkaan kasvaneet pelot äidiksi tulemista kohtaan ovat vähä vähältä huvenneet pois. Taloudelliset edellytykset ovat edelleen huterat, kun minulla ei ole vakinaista työpaikkaa eikä siis mitään äitiyslomaa tiedossa, mutta olen varma, että selviäisimme. Emme ole viime aikoina edes käyttäneet ehkäisyä, joskin olemme välttäneet, että mies laukeaisi sisääni. Mutta tämä ”varominen” on ollut myös rakastelun harjoittelua, ei ainoastaan raskauden välttelyä. Olemme määrätietoisesti pyrkineet luopumaan kiireen tunnusta, suorittamisesta, tiettyyn lopputulokseen pääsemisestä. En halua pyrkiä myöskään siihen ”lopputulokseen”, että lapsi saisi alkunsa, saakoon se alkunsa jos tai kun saa.

Raskaana oleva ystäväni oli aiemmissa miessuhteissaan ollut melkoisen huolimaton ehkäisyn suhteen, vaikka suhteet eivät olleet tarpeeksi hyviä lapsen kasvattamiselle yhdessä. Syystä tai toisesta hän ei koskaan tullut raskaaksi. Nyt, päälle kolmekymppisenä, hän on löytänyt mainion kumppanin, jonka kanssa he toistaiseksi käyttivät ehkäisyä, ja lapsi sai alkunsa siitä huolimatta. Elämällä on toisinaan aika hyväntahtoinen huumorintaju!

Meidän hääpäivämme on siis tämän viikon lauantaina. Viime viikkoina ja päivinä olen käynyt itsessäni ja välillämme läpi aika hurjiakin asioita. Minulla ei oikeastaan ole tarvetta kertoa niistä. Naimisiin meneminen, rakkauteen sitoutuminen, tuntuu nyt luonnolliselta ja oikealta. Rakkaus tätä elämää kohtaan, miestäni kohtaan ja ystäviäni kohtaan on välillä aivan pakahduttava. Istuin eilen työkaverini (joka on myös kaasoni) kanssa terassilla lounaalla. Minussa läikehti se ongelmaton tila, johon olen kaikkien viime aikojen kuviteltujen vaikeuksien ja myös väistämättömien menneisyyden kipujen keskeltä toistuvasti palannut. Katsahdin ylös: pilvet lipuivat keveinä, äänettöminä ja lähes aineettoman tuntuisina rintamina taivaan halki. Näkymä oli kuin kirkas peili sisälläni vallitsevalle taivaalle. Minun oli pakko vähän itkeä ilosta; näin keveästi, vaivattomasti elämä liikuttaa minua, ja kaikki mitä tapahtuu on oikein, pilvet eivät voi erehtyä suunnastaan.

maanantaina, heinäkuuta 17, 2006

Kalliolla, kukkulalla

Olen tänään työskennellyt lähes koko päivän hääjärjestelyjen kanssa, ja kuitenkin minusta tuntuu kuin asiat järjestyisivät itsestään. Minun ei tarvitse yrittää mitään.

Eilen löysimme hauskan pikkuruisen puutalon jota vuokraa ihastuttava mummo aivan käsittämättömän halvalla. Talo on mukavasti bussi- ja lähijunayhteyksien päässä. Minun ei tarvinnut kuin laittaa ilmoitus lehteen, vastailla puhelimeen ja käydä katsomassa muutamaa asuntoa. Jokainen vuokranantaja olisi halunnut saada meidät vuokralle, koska he eivät ilmeisesti olleet näyttäneet asuntojaan muille. Nämä kaikki olivat ihmeen hauskoja ja mielenkiintoisia kohtaamisia. Vaadittiin hetki luottavaisuutta; piti odottaa, että jokin loksahtaa. Kaikki asunnot olivat tavalla tai toisella hyviä, mutta mikään ei tuntunut ihan oikealta. Parin viikon päästä ilmoituksen ilmestymisestä soitti sitten tämä mummo, joka ei ollut alunperin edes hakemassa vuokralaista mutta naapurin isäntä oli näyttänyt hänelle mukavan näköistä ilmoitusta lehdessä, ja siitä se sitten lähti. Mökissä on paljon tapiseerattavaa, mutta siitä saa kyllä mieleisen kunhan vähän malttaa tehdä töitä eikä ole hirveän kranttu mukavuuksien suhteen.

Minä en ole koskaan haaveillut puutalossa asumisesta. Minä en ylipäänsä ole haaveillut oikein mistään, enkä haaveile vieläkään. En osaa haaveilla lapsista, en häistä (vieläkään). Ainoa asia, josta muistan haaveilleeni lapsesta pitäen, on kosto! Hahahahaa. No, se oli tietenkin täydellisen hedelmätöntä, mutta niin on minusta ihanista asioista haaveileminenkin. Silti tuntuu hieman hämmentävältä, että pian (jos luoja suo) pidän ”unelmieni” häät ja asun ”unelmieni” talossa jossa on oma piha, ilman unelman unelmaa! Kiitollisuutta kyllä tunnen, ja iloa näistä hyvistä asioista joita elämääni nyt tulee. Mutta en halua kiirehtiä asoiden edelle; nyt olen tässä, kalliolla, kukkulalla.

lauantaina, heinäkuuta 08, 2006

Kivun kanssa

Juuri tällä hetkellä ei ole kipua, tämä ilta ja huominen ja koko elämä näyttää valoisalta. Vai olisiko ehkä kuitenkin jossain takaraivossa keräilemässä voimia se kuvottava tunne... voi ei! Kohta taas kärsin, kohta masentaa, kiukuttaa, turhauttaa.

Migreenisäryn kanssa... oho. Mitäs nyt tapahtui. Yhtäkkiä minun ei huvita kirjoittaa siitä. Kipu vain on tai ei ole, ei siitä tarvitse sen enempää huolehtia. Ehkäpä tuo oli tyhjentävästi sanottu tästä aiheesta. Otetaan hitusen laajempi katsanto.

Olin viikon itsekseni mökillä. Istuin ja katselin, kuuntelin, haistelin, saunoin, tein vähän risusavottaa, lueskelin Barry Longin kirjaa Vain pelko kuolee. Sen avulla mulle alkoi nyt selkiytyä entistä kirkkaammin se, kuinka perinpohjaisesti olen vastuussa itsestäni ja omista mielialoistani. Mulla ei edes ole oikeutta olla pahantuulinen, onneton, ärsyyntynyt! Tämä jotenkin ilahduttaa mua. Jos olen onneton, se merkitsee, että haluan olla onneton. Voin lopettaa haluamisen ja onnettomana olemisen, aina nyt. Ja kyllähän mä sen tiedän, olen onnistuneesti kokeillut sitä niin monta kertaa. Mutta sitten tulee hetkiä, asioita, joiden kanssa niin kovasti haluaisin olla onneton, joiden kanssa olisi niin suloista rypeä kärsimyksessä, syyttää muita, tuntea epäoikeudenmukaisuutta. Tavallaan se on kiinnostavaa kohdata näitä kohtia itsessä.

Toisinaan hirvittää ja huvittaa, miten paljon terapiassa tuli käytettyä energiaa menneiden kaiveluun. Miten se tuntui palkitsevan karmeista kertomuksista. Miten paljon ymmärrystä ja hoivaa riitti itsesäälille ja masennukselle. No, se oli silloin. Mutta minä en ole minun muistoni. Ei kenenkään tarvitse rakastaa minun oikkujani, en minäkään rakasta toisten ailahtelevia tuulia, en kenenkään menneisyyttä enkä muistoja. Kyllä minä rakkaissani rakastan sitä mikä on nyt ja oikeasti rakastettavaa.

Koti on sekaisin, reppujen, kenkäkassien, telttapussien ryteikkö. Ilma on ihonlämmin, aurinko hiljalleen painumassa mailleen. Minun sisälläni on nyt rauhallista, vaikka olen päivän aikana sanonut ja tehnyt paljon sellaista, minkä olisi voinut jättää väliin. En voi sille enää mitään, se kaikki on menneisyyteen hajonnutta.

Ystävä kutsuu pelaamaan frisbeetä rannalle.