maanantaina, elokuuta 31, 2009

Suhinaa ja kunnon show

Raollaan olevasta ikkunasta käy tuulenvire, joku lintuseurue sirkuttaa syksyisesti, makuuhuoneen verhon läpi siivilöityy okran väristä valoa. (Hassua, valo ja okra eivät yhdessä synnytäkään kunnollista mielikuvaa, okra on käteen karheaa vanhaa maata, ja valo aineetonta ja hetkellistä).

Näin se on, kun olosuhteet ovat muutoksessa, tai jos on keskellä vaikkapa väsymystä tai ahdistusta, tai jos on hirveä kiire, tai mitä hyvänsä hötäkkää, hiljaisia hetkiä kuitenkin tarjoutuu. Ei niissä aina osaa levätä, mutta nyt lepään, vanha talo humisuttelee hormejaan eikä mitään oikeastaan tapahdu, muuta kuin näitä tyhjästä nousevia kuiskauksia ja huiskauksia jotka vaipuvat takaisin hiljaisuuteen. Ihmeellistä, että sitä tämä koko elämän mäiske lopulta on! Kovin kiireisenä ei vain huomaa, että kaikki asiat nousevat ei mistään ja aikanaan raukeavat tyhjiin. Edes "kovin kiireinen" ei ole jatkumo, se on hetken tunne ja ajatus, k i i r e i s y y d e n väleissä on tyhjiä aukkoja.

Silloinkin, kun oli "hirveän rankkaa", lapsi oli vauva, minä uupunut, yksinäinen, stressaantunut, istuin monesti nukkuva lapsi sylissä enkä ajatellut mitään, edes kellon tikitystä ei meillä kuulu ja Kehä I niin kaukana että se kuulostaa etäiseltä koskelta. Niinä hetkinä vallitsi rauha ja ongelmattomuus. Joskus tuntui että juuri tämä kakkavaippa menee yli voimieni, ja sitten lapsi yhtäkkiä teki jotain, alkoi jokeltaa tai nauraa hersyvästi ilman syytä, ja uupumus oli hetkeksi pois pyyhkäisty, repesin hillittömään nauruun ja tunsin taas elämän sykkivän kaikkialla.

Mutta niin. Vieläkin on ajoittain "hirveän rankkaa". Nyt ihan uutta rankkaa, kun päivärytmi on muuttunut, kun poika on hoidossa ja minä teen enemmän töitä. Olen mielestäni saanut liukua uuteen rytmiin pehmeästi, mutta välillä olen niin väsynyt että tahtoisin vaan romahtaa. En tiedä miksi ihan tavalliset asiat, kaupassa käynti töiden jälkeen, keittiön siivoaminen, tuntuvat hetkittäin lähes ylivoimaisilta. Miten selvisivät maatalon emännät, kahdeksan lapsen äidit, jotka joka viikko avannossa pyykkäsivät koko perheen tekstiilit? Miksi minä olen niin paljon heikompi? Tiedän kellonajankin, romahtaisin mielläni klo 17:30 suunnilleen joka päivä. Puutostauti? Mielenvika? Silkkaa ryhdin puutetta?!

Se on vähän työlästä... jos romahtaa. Jos mies sattuu olemaan kotona ja niin pääsee käymään. Sieltä on hidasta ryömiä ylös. Ja koko ajan hieman hävettää. Että tämä ei nyt ollut ihan parasta mihin tiedän pystyväni. Jos ruumiini on väsynyt, miksi mieleni tulkitsee sen psyykkisesti täysin epätoivoiseksi tilanteeksi? Miksi se (minä, sillä hetkellä se olen minä) käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen?

Ehkä se on vaan sitä.

Ei kustannuksilla eikä laadulla niin väliä. Kunhan saadaan hirveä show.

4 kommenttia:

Katja kirjoitti...

Minusta tuntuu, että niillä entisajan naisilla oli eri tavalla yhteisön tuki, oli eri ikäpolvien naisia ympärillä. Nykyajan äiti on aika yksin, jos ei ole perhekahvila- tai hiekkalaatikkotyyppiä ja sinnekin pitää varta vasten lähteä. Niin, ja nykyajan äiti tekee yleensä vanhemmuuden ohessa niin paljon muuta, opiskelee ja/tai käy kodin ulkopuolella töissä tai on muuten menossa, että jaksaa. Kiire, kiire, vaikka on koneet apuna ja yleensä isosti mieskin. Silti on jotenkin supistunutta, ainakin meillä. Kaikki luontaiset tukiverkostot kaukana ja löyhiä.

Pitäisi pystyä niin moneen ja niin yksin, vaikka haluaisi joskus keskittyä, olla ja aistia vain, elää hetkessä, kokea olevansa jokin silmukka isossa kudoksessa, eikä ole, jokin purkaantunut lähinnä. Niin minä angstisimmillani tämän koen.

Anu Välitalo kirjoitti...

Hei Katja,
totta ovat nuo sanat.

Mutta kyllä ne entisajan naisetkin on varmaan joskus miettineet, että tätäkö tämä elämä on, raatamista, ei tämän ihan näin pitänyt mennä... :)

Niin juuri, tukiverkkoja on, mutta löyhiä. Nytkin on tulossa yksi ainokainen ilta että mun pitäisi olla töissä ja mies on silloin työmatkalla, mutta en tahdo saada ketään lapsenvahdiksi! Ja joka kerta tuntuu vaikealta pyytää. Aina myös sanon tutuille perheille että tuokaa hyvät ihmiset lapsenne meille illaksi ja lähtekää vaikka yhdessä syömään mutta kukaan ei ole toistaiseksi tuonut. En kyllä tarkoita että itse olisin aina auttava enkeli, varmaan joku on kokenut että multakin on vaikea saada apua.

Ehkä nää jutut muuttuu helpommiksi kun lapset kasvaa. Turha valittaa, siis oikeasti turhaa. :)

Kiva kun kommentoit. ihanan oloiset blogit sulla,

Katja kirjoitti...

Ovat varmasti naiset ennenkin. Kummitätini 86v. oli maalaistalon emäntä miehensä kotitalossa, appivanhemmat asuivat myös siinä ja hankalaa oli. Mies kuoli kauan sitten ja kummitätillä on ollut poikakavereita, mutta vakiintumisiin on kommentoinut: "Miehän en enää kenenkään paitoja ruppee pesemään!" Kun kanssaan juttelin, kertoi myös ettei siihen aikaan vointu valittaa, piti niellä vain työtaakat.

Hyvin samanoloisia olen kokenut, mitä kirjotit tuosta toisten ihmisten taakan keventämisestä. Hirveän iso kynnys on kenelläkään pyytää apua muilta. Se on jotakin sellaista suomalaista turhanpäiväistä sisua, mihin sitten lopulta sairastuu - uupumukset ja masennukset. Itsekin syyllistyn siihen, pärjään vaikka hampaat irvessä.

Lohdutan, että helpottaa joiltakin osin, kun lapset kasvavat. Meillä pojat 7 ja 11, tytär 5. Koulun alku on minulle ollut aina helpotuksen huokaus (vaikka toki haikeaa sekin). Koulussa/koululaisen kanssa vain on niin selkeä meininki, varhaiskasvatuslaitosten kanssa en ihan samoilla linjoilla ole (koen ne jähmeinä ja joiltakin osin lapsuutta polkevina, harvoin näen siellä iloa, ja se mietityttää kovasti).

Valoa syksyysi!

Anu Välitalo kirjoitti...

Joo. Onneks poika alotti perhepäivähoidossa, se tuntuu aika lempeältä.