lauantaina, lokakuuta 30, 2010

Hm

Oli mulla aihekin.

Mutta kovin on hiljaista. Sitä kuunnellen.

lauantaina, lokakuuta 23, 2010

Kokemusta

Yksi pieni juttu. Pieni juttu, iso harmitus. Siitä vain että toinen lähti käymään jossain... ja jotain. Kohtuutonta, täysin epäreilua, mutta tahdon velloa, syyttää. Ja juuri nyt kun sanon tän, huomaan ettei se ole totta. Ei mua enää harmita. Puristus sydämen kohdalta on äkkiä poissa. Idea siitä että loppupäivä jollain tapaa seuraa tätä hetkeä, onkin... hivenen innostava. HÖ!

Lämmitän saunan. Juu.

Tyttö istui rattaissa ja katseli. Alastoman vaahteranrungon juureen oli valahtanut häikäisevä hame ja yö oli jäädyttänyt sen siihen, lähes täydelliseen ympyränmuotoon. Haravoimme ratisevia, neonkeltaisia lehtiä suurelle pressulle, jonka mies välillä kokosi kulmista ja veti perässään tunkiolle.

Kasvimaan sinikelloilla oli jäästä karvaiset hunnut. Ihmeitä kolmivuotiaalle. Vesisaavin pinnalta haalittu jää on "kato, lasia joka menee rikki". Hän vetää ruohonkorsia huuliensa läpi, pureskelee niille jähmettyneitä pisaroita. Äiti varoittaa haavoista. Poika ehkä lopettaa, mutta vasta oma kokemus opettaa. Tänään, aamiaisella, hän kaatui ensimmäistä (mutta ei viimeistä) kertaa taaksepäin keikkuessaan tuolilla.

Minä kaaduin sillä tavalla varmaan vielä kymmenen vuotta sitten.

maanantaina, lokakuuta 18, 2010

Terveisiä elämästä

Olo on tasoittunut. Ilon keskelle ei ole tunkenut epätoivoisia hetkiä. Tietenkin on kaikkea, ärtymystä, epätietoisuutta, raivoakin kolmevuotiaan sinnikkäästä uhmasta, väsymystä, mutta kaikki sellainen unohtuu saman tien. Tuntuu kuin mulle olisi tapahtunut... jotain. Yhtäkkiä on helppo syödä sopivasti, syödä vain vähän makeaa, helppo mennä nukkumaan jos ei kauhean ajoissa niin sopivaan aikaan kuitenkin, helppo keskeyttää rennosti, ei repien, jokin homma johon tuppaan jumiutumaan. On vähän helpompaa rentoutua silloin kun huomaan jännittäväni. On ihanaa olla läsnä joka solulla kun laittelen tavaroita paikoilleen. Joo, olen ruvennut siivoamaan, sekä järjestelemään tukkeutuneita komeroita ja koloja, että ylläpitämään jokapäiväistä järjestystä tässä kodissa. Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni nautin siitä, huomaan että se onkin ihan olennainen osa sitä että viihdyn tässä kotiäidin roolissa. Turhautuneita hetkiä on vähemmän, heh, ainahan voi siivota ja se on aina palkitsevaa.

Ja rakasteluun on tullut jokin uusi juonne, rentous, hauskuus, ihanuus. Sekin vielä! Voisin kirjoittaa tästä enemmänkin, mutta toisaalta se ei tunnu luontevalta - en tiedä kumpaa se on, sitä että näistä ei "sovi" kuulutella vai sitä että se on aidosti meidän keskinen asia. Itsestäni voin kumminkin sanoa että... on helpompaa olla läsnä juuri sille mitä tapahtuu, eikä toivoa ja odotella jotain mitä mun mielestä pitäisi tapahtua.

Mies! Kosketa sitä naista ihan kaikkialta, älä keskity, älä erikoistu, älä vaadi, älä jämähdä tekemään jotain hyväksi havaittua, viilamaan jotain pistettä. Nainen on kaikkialta palava! Ihan kaikkialta. Ei sinun, mies, tarvitse olla "taitava" tai jotain muuta sellaista, ainoastaan auki, tunnusteleva! Niinkuin mies on herkkä, ei naisellisen herkkä vaan toisella tavalla, jota minä en osaa kuvailla. Ehkä sille olisi jokin toinenkin sana, täsmällisempi. No, se kuitenkin vetää naisen polvet veteläks. Naiset, voitte täydentää... :)

keskiviikkona, lokakuuta 06, 2010

Ja Jumala loi teekupin

Jokin uusi ulottuvuus on avautunut sellaisesta asiasta...äh. Eikun jokin sumun kerrostuma taas on hälventymässä, sen takana oleva asia on aina sama. Aina uus.

Tahtoisin kertoa jotain siitä mitä se sumu nyt oli. Sumutusta. Ja mitä valkeni. Mutta äkkiä se tuntuu aivan älyttömän vaikealta. En löydä sanoja sinne päinkään. Oivallus on kuitenkin ollut kirkkaana, iloisena, kevyenä mussa. Se on helpotusta joka tietää ettei mitään vaikeutusta ollutkaan joten... ei oikeastaan ole edes helpotusta. Mitä jää?

En näemmä pääse lainkaan alkuun, kertomaan mitä olen kertomassa, jatkaisinko vielä jollain hämärillä vertauksilla?

Katsotaan mitä tulee. Huoleton olo. No, hei: raamatunlause! Tai ei edes raamatunlause, vaan idea jonka olen liittänyt kristinuskoon mutta joka ei ole minua onnistunut aiemmin puhuttelemaan koska olen yliherkkä imelälle. Että kelpaan jumalalle/Jeesukselle/taivaan valtakuntaan juuri sellaisena kuin olen, minun täytyy vain uskoa herraan jeesukseen ja antaa elämäni hänen käsiinsä, tunnustaa syntini. Ei tarvitse olla synnitön. No! Siinä teille hämäryyttä kerrakseen! (Se on mun kokemukseni, muilla muut kokemukset.) Mutta! Tajusin tässä taas, mutta jotenkin uudella voimalla, että mun ei tarvitse päästä eroon tästä niskajännityksestä tai siitä että säikähdän kovia ääniä helposti tai kiroilen tai siitä että joskus ruumiin tuntemuksiin palaaminen on mulle hankalaa... ja että sitten kun olen voittanut nämä esteet, voin olla rauhassa, valaistua, vaikka.

En ole koskaan valaistumisesta piitannut, se on mulle vain abstrakti idea. Mutta näköjään se idea piileskelee munkin psyykessä vaikkei ehkä sillä nimellä, ja välillä huomaan että olen mielessäni pyrkimässä ideaalitilaan.

Tutkija jotka tavoittelee absoluuttista nollapistettä, päästen yhä lähemmäs, lähemmäs, erottavien asteiden ja niiden murto-osien käydessä yhä vaikeakulkuisemmiksi. Tärkeämmiksi. Läpipääsemättömiksi.
Teoreettinen ja käytännöllinen mahdottomuus.
Kelpaan juuri tällaisena kuin olen, juuri nyt, Jeesus, halataan! Ei se mitään vaikka olit mies joka kuolit parituhatta vuotta sitten, mä en nyt just muista mitä mieltä mä olen asioista. Tää on armoa, mutta aivan armotonta menoa. Ei ole kyse minusta, ei ole mitään mitä hyväksyä saati jättää hyväksymättä.

No ei ihme että tätä oli vaikea sanoa, eihän tätä voi sanoa. Voi vaan olla.

Hei alkuräjähdys tapahtuu muuten nyt, ihan hiljaa, heittää atomit ilmaan ja simsalabim, ne järjestyvät noiksi syysauringossa kylpeviksi kultaisiksi vaahteroiksi.

Hunaja leviää teekuppiin.