sunnuntaina, joulukuuta 30, 2007

Tulevaisuus uuvuttaa

Väsyttävin asia, jonka tiedän, on tulevaisuus. Hyvänä kakkosena on menneisyys.

Viime yönä nukuin syystä tai toisesta katkonaisesti (ehkä pikkuvauvan äidin ei pidäkään nukkua kovin syvään, kommentoi oma äitini) ja olin siis väsynyt. Iltapäivällä jouduin kamalaan jatkumoon jossa kanniskelen ja syötän (tietysti itkevää) lasta loputtomiin ja ikuinen kahvikuppi jäähtyy pöydällä. Kadehdin miestä, joka osaa nukahtaa aina tilaisuuden tullen, milloin lapsi rintansa päällä, milloin laittamalla kuulokkeet korville. Hän myös osaa tehdä omia valokuvauskokeilujaan lapsi kainalossa, kun minä taas tunnen herkästi huonoa omatuntoa jos teen omiani pojan ollessa hereillä. Sanoin miehelle, että nyt minua kyllästyttää, ja ajatus siitä että lapsi on vaivoinani lopun ikääni, tuntuu tosi raskaalta. Mies kommentoi, että siitä vaan.

Lapsi nukahti. Vetäydyin pimeään huoneeseen ja kuuntelin Lauri Siiralan äänitettä Syvenevään hiljaisuuteen. Se on aivan loistava; rauhallinen, täsmällinen, lakoninen johdatus hiljentymiseen (kiitos laif & Lauri!). Yllättäen ehdin kuunnella koko levyn. Menneisyys ja tulevaisuus kaikkosivat. Kömmin keittiöön, lämmitin jäähtyneen kahvikupillisen ja luin rauhassa National Geographicsia iltapalan äärellä. Mikroskooppisen pienet merieläimet olivat uskomattoman kauniita. Mielestäni en olisi ansainnut moista yhtäkkistä ylellisyyttä oltuani niin lapsellinen, mutta hauskaa että elämä oli eri mieltä.

lauantaina, joulukuuta 29, 2007

Vauvameditaatioita, osa III

"Oltiin juuri pojan kanssa kävelyllä, tai siis hän nukkui autuaasti liinassa. Ulkona on pikkupakkanen, ei lunta, ohut kuurakerros tekee maailmasta hieman juhlavan. Aurinko oli laskemassa. Kävelin Vantaanjoen vartta ja katselin Tuomarinkylän kartanon maita tois puol jokkee sekä uudenkoreita valkeita, lasikuistisia taloja tällä puolella, ihan rannassa. Äkkiä rakennukset näyttäytyivät mulle tiloina, kuorina jotka sisältävät tyhjän tilan. Pellot näyttivät valtavilta tyhjyyksiltä."

Yllä oleva pätkä löytyi jostain auki jääneestä, nimeämättömästä dokumentista. Kirjoitin sen joskus ennen joulua... Heh! Tämmöistä tämä on, sitä ehtii aloittaa jotain, ja sitten taas mennään. Poika kasvaa hirmuista vauhtia, opettelee hekottamaan, kääntyy mahalleen, tavoittelee käsillään esineitä. On vihdoin oppinut imemään vähän paremmalla otteella, siinä olikin sillä opettelemista ja mulla kestämistä. Kolme kuukautta tuli täyteen joulun aikaan. Ristiäisetkin oli, kutsuttakoon häntä tässä vaikka Obeliksiksi kun on niin hyvässä lihassa. Nykyään Oo nukkuu öisin jo 5-6 tunnin pätkiä joten mun univelka alkaa helpottaa. Jos se oli tässä se pahin valvomiskausi niin ei se kyllä kauan kestänyt! Kai se on yksilöllistä. Ystävän yhdeksänkuinen tyttö syö vieläkin yöllä kahden tunnin välein. Mutta no, meillä taas on muita haasteita. Mä olen tosi herkkäuninen, mulle on vissiin tässäkin asiassa annettu vaan sen verran haastetta mitä mä jaksan.

Heidi ja Leena, jos luette tätä niin - tulkaahan käymään.

Itkumeditaatio
Vauva on tottunut, ilman omaa syytään tietysti, että sitä kanniskellaan ympäriinsä pari tuntia ennen nukahtamista. Muutoin se itkee. Vanhemmat toteavat, että ei sitä loputtomiin jaksa kantaa, unirituaalien on muututtava. Illalla (tai yöllä...) sängyssä ollessanne pitäkää vauvaa sylissä, mahallaan rinnan päällä tai vieressä niin että käsi on vauvan rinnalla ja kuunnelkaa kun se itkee raivokkaasti ja loputtoman tuntuisesti. Kertokaa hänelle toistuvasti, illasta toiseen, että nyt on nukkuma-aika, olemme sinun kanssasi, rakastamme sinua, rakkaus on aina kanssasi, sinä pystyt nukahtamaan ilman kanniskelua. Pysykää läsnä, rauhallisina ja rakkaudessa. Korvatulpat auttavat :)

Taantumismeditaatio
Makaile ja retkota vauvan kanssa lattialla tai jossain, missä et ole muutoin niin tavannut makailla. Keskustele vauvan kanssa oikein antaumuksella, jokella, muodosta järjettömiä tavuja ja riimejä, ääntele korkealta ja matalalta, hekota ja kyynelehdi, unohda kaikki mitä luulet olevasi. Ei haittaa jos valuu vähän kuolaa.

perjantaina, joulukuuta 07, 2007

Maalaan taas

En ole ehtinyt kirjoittaa, kun olen harvat vapaahetket mieluiten omistanut piirtämiselle. Rupesin taas hiljakseen edistämään sitä lastenkirjaprojektia. Kyllä aika ja etäisyys tekee ihmeitä - kun palasin tekstien ja kuvien pariin muutaman kolmen-neljän kuukauden tauon jälkeen, näin heti mikä on pielessä ja mitä on tehtävä toisin. Löysin luonnoslehtiöstä kuvan, jossa tyyli oli mielestäni osunut nappiin: helpon ja hauskan ja rennon näköistä viivaa ja väripintaa, ei semmoista ryppynaamaista hienostelua kuin aiemmat akvarellit. No eivät ne sentään sellaisia ole, mutta verrattuna.

Tuntuu ihanalta. En ole oikeastaan ehtinyt kaivata kuvien tekemistä, se vain tapahtui ja huomasin nauttivani.

Oikeastaan olen toisinaan kirjoittanutkin, mutta en tahdo saada kirjoitettua mitään kokonaisuutta loppuun, kun täytyy jo mennä! Nyt taidan vain julkaista tämmöisen tyngän jotta tulisin päivittäneeksi.

perjantaina, marraskuuta 16, 2007

Nimettömyydestä

Viimeksi unohdin kirjoittaa mistä aioin, siitä miten erikoiselta tuntui kun poika oli pitkään nimettömänä. Yleensä kaikilla mun tuntemilla ihmisillä on ollut nimi, ja nyt yksi läheisimmistä oli vaan olento, vauva, jokin poika, ihminen. Tai jokin eläinhahmo tai ulkoavaruuden lähetti, tilanteesta riippuen. Oli oikeastaan hienoa, että tässä on käsillä ja sylissä eli jotain niin määrittelemätöntä ja yksilöimätöntä. Tuntui hyvältä antaa sen olla ilman nimeä, kun nimilappua saa sitten kantaa koko loppuelämänsä, kunnes kuolema siitä erottaa.

Mutta lopulta nimi tuli ihan oikeaan aikaan. Vieläkään en kyllä aina muista käyttää sitä. Ristiäiset varmaan sen lopullisesti vakiinnuttavat, kun siitä tulee julkinen muillekin kuin meille.

Olen taas kiitollinen siitä etten osaa haaveilla. Kaikki ilo tulee nurkan takaa ja yllättää mut joka päivä. Miten jonkun hymy voi tuntua niin ihmeelliseltä? Tai parkuun vetäytyvä surkuhuuli? Tai pelkkä olemassaolo? Nyt se nukkuu tossa nokan alla kantoliinassa ja töhahtelee välillä, se ei nuku syvään koska en ole liikkeessä. Eilen tein pitkän kävelyn joka tuuditti sen ennätyssikeisiin päiväuniin ja yölläkin se vielä nukkui hurjat kuusi tuntia yhteen soittoon.

maanantaina, marraskuuta 12, 2007

Isänpäivänä

Poika uinahti syöpöteltyään koko aamupäivän. Meillä on nyt hälle jo nimikin, virallinen nimenanto on vasta ensi kuussa. Se ratkesi kun yhtenä päivänä kyllästyin arpomaan kahden viimeisen vaihtoehdon välillä (miehelle oli ihan sama kumpi nimi otetaan).

Mies osti digitaalisen järjestelmäkameran ja ottaa nyt kuvia sarjatulella. Mäkin olen jotenkin hirmu innoissani kamerasta. Kävimme eilen isänpäivän kunniaksi katsomassa Isä-näyttelyn Jugend-salissa. Miina Savolainen on ohjannut voimauttavan valokuvan metodein ryhmää valokuvauksen harrastajia aiheesta "isyys". Mä repesin kun mies selitti innoissaan, miten ajankohtainen tuo näyttely oli hänen kannaltaan - tietenkin kuuntelin että seitsenviikkoisen pojan ylpeä isä puhuu, mutta sitten valkeni että hän tarkoitti sitä että hän on juuri hankkinut kameran!

Poika kuuluu heräilevän, siitä on ensimmäisenä merkkinä korkea "laulahdus" ja sitten alkaa pieni matala ärinä. Mennään.

tiistaina, marraskuuta 06, 2007

Olemassa

Juuri kun tuntui, etten saa pojalta puolen minuutin hetkeä lukea sähköpostia tai lehteä, niin se on pitänyt nukkumapäivän. Nukkui varmaan melkein kahden tunnin päiväunet ja uinuu lisäksi joka syötön jälkeen hyvän pätkän. Mäkin sain päiväunet.

Oikeastaan pojan kanssa on nyt ollut todella ihanaa olla, vaikka se onkin useimpina päivinä tarvinnut koko ajan jotakin. Kai mäkin tarvitsen sen läheisyyttä - ja sitä on vaikea olla liikaa. Unen puute vain vähän verottaa voimia, mutta se nyt on odotettavissa jos tähän ryhtyy.

Jostain syystä en ole juuri saanut migreenejä, vaikka nukun katkonaisemmin kuin koskaan. Mulla on erilaisia veikkauksia, mistä se voisi johtua: hormonit suojaavat mua vieläkin (oksitosiinia ja sitä toista imettämiseen liittyvää hormonia sanotaan rakkaushormoneiksi...). Nestetankkaus pitää pään kunnossa (olen varmaan juonut liian vähän koko aikaisemman elämäni ajan). Olen oppinut rentouttamaan leukani (huomasin taannoin, että mullahan on tapana jännittää kasvojeni alaosaa, ja leuan rentoutus on jo monta kertaa poistanut hieman särkevän, valvoneen olon). Oli syy mikä hyvänsä, en enää stressaa valvomisesta, kun ei tarvitse olla huolissaan, miten selviydyn seuraavasta päivästä kivun kanssa.

Ei sitä voinut kuvitella etukäteen. Siis sitä, miltä tuommoinen lapsi tuntuu. Miten sen kanssa toisinaan tipahtaa ihan käsittämättömän kokonaisvaltaiseen onnelliseen oloon. Joku joskus sanoi mulle, että odota vain, sitten kun lapsi tulee, jää kyllä oma henkinen kehitys ja pohdinta pitkäksi aikaa ihan sivuun.

Joo. Niin jääkin, ihanaa luopua henkisestä kehityksestä ja vain olla olemassa!

sunnuntaina, marraskuuta 04, 2007

Baby steps

Pyhäinpäivänä kävimme eräässä keskustan kahvilassa, tapasin rakkaan ystävän. Poikanen sai kamalan itkukohtauksen heti kun pistin auton parkkiin (en ole vielä uskaltanut lähteä sen kanssa liikkeelle julkisilla). Tuommoiset tilanteet ovat vielä mulle aika jännittäviä... ulkona oli kylmä ja sillä oli sen verran vähän päällä etten tiennyt tarkeneeko se sylissä, joten laitoin sen rattaisiin lampaantaljalle, ja se jatkoi huutoa. Sydän pamppaili kun saavuin kahvilaan hysteerisen vauvan kanssa. Mutta ihanaa on se että se aina rauhoittuu sylissä tai viimeistään rinta suussa.

Olen ihmetellyt, että miten voin liikkua ton kanssa kun se on ”ajan suhteen anarkisti”, kuten jossain sanottiin, se ei noudata tän maailman kelloja, vaan haluaa rinnalle joskus kahdenkymmenen minuutin ja joskus tunnin välein. Mutta harvoin harvemmin (paitsi yöllä). Enkä mä tosiaankaan tahtoisi ruveta toistaiseksi koulimaan sitä minkään maailman aikatauluihin.

Nyt tajuan, että olisin eilen voinut heti rauhoittaa lapsen rinnalla, ja lähteä vasta sitten autosta. Ensi kerralla. Eilinen retki oli tosi opettavainen; ymmärsin jotenkin syvemmin että mun pitää vaan mennä vauvan tahdissa, syöttää sitä ja pitää sylissä tai liinassa aina silloin kun sen on tarvis. Ei saa olla kiire – silloin voin mennä melkein minne vaan sen kanssa. Ja kun vielä opettelen laittamaan sen liinaan kehtoasentoon, niin sitten voin imettääkin sitä melkein milloin ja missä tahansa (ei mua hävetä imettää useimmissa paikoissa, mutta ulkona on liian kylmä imettää ilman liinaa, ja talvihan tässä on edessä, koko sen ajan kun se on pikkuvauva). Poika niin tuntuu tykkäävän mukana kulkemisesta, liikkeessä olemisesta. Eikä se itke jos se saa mitä se tarvitsee. Näinhän sitä on lapsia kuljetettu menossa mukana iät kaiket.

torstaina, marraskuuta 01, 2007

Lisää

Silmiinkatselumeditaatio
Tuijotelkaa vauvan kanssa toisianne silmiin. Vajoa hänen kanssaan samaan tilaan. Siellä on rauha.

Mummo-meditaatio
Äitisi tai anoppisi, vauvan mummo on käymässä. Kuule hänen neuvojaan vauvanhoidon suhteen ottamatta niihin kauheasti kantaa ja pysy samalla rauhallisena, iloisena ja läsnä.

keskiviikkona, lokakuuta 31, 2007

Meditaatioita lapsen kanssa

Lapsi on nukahtanut syliin -meditaatio
Lapsi nukahtaa syliin. Katsele nukkuvan lapsen kasvoja kaikessa hiljaisuudessa.

Imetysmeditaatio
Imettäessäsi ole läsnä kehossasi niin täysin, kuin mahdollista. Älä ajattele mitään. (Tämä sisältyy tietysti näihin kaikkiin meditaatioihin.)

Heräilevä lapsi -meditaatio
Olet lepäämässä, kun lapsi nukkuu. Kuulet, kuinka lapsi liikahtelee. Pysy kehossasi ja tässä hetkessä. Nouse, jos on noustava. Niin kauan kun et nouse, pysy vain hetkessä ja lepää edelleen.

Marssi-meditaatio
Lapsi ei rauhoitu muuten kuin kanniskelemalla häntä huoneesta toiseen. Ole rauhallinen ja läsnä jaloissasi, jokaisessa askeleessa ja askeleen vaiheessa, jonka otat.

Muutenkin koko elämä pikkuvauvan kanssa on kokemukseni mukaan usein meditatiivista. Rauhallista se ei kyllä aina ole, mutta huomaan, miten olennaista on pysyä hetkessä ja kehossa eikä ruveta ajattelemaan menneitä ja ennakoimaan tulevia. Kaikki muuttuu koko ajan, odottamattomalla tavalla.

torstaina, lokakuuta 25, 2007

Sopu

Maito nousi. Huh mikä elämänvoima. Eilen ja tänään sitä on lopultakin tullut niin että poikanen on joka kerta ahmittuaan mennyt aivan tajuttomaksi. Imetysajatkin ovat yhtäkkiä lyhentyneet reippaasti. Eilen illalla ei enää tarvinnut antaa lisämaitoa, luojan kiitos! Olo on helpottunut, ja on jotenkin upeaa että ruumiini voi tuottaa täysipainoisen ravinnon jollekin toiselle ruumiille. Ihanaa, että mieskin suhtautuu kaikkeen tähän maitomeininkiin jotenkin – ihaillen. Niinkin härskin näköinen toimenpide kuin sähköpumpulla pumppaaminen on hänestä vaan mielenkiintoinen.

Kummasti olemme löytäneet aikaa ihostella myös miehen kanssa kadestaan, pitää vaan tarttua hetkeen. Poikanen kuukahtaa – äkkiä tuli takkaan ja vaatteet pois. Tai miten milloinkin.

Mun mielialat ovat tasoittuneet. Olo on jo useita päiviä ollut valoisa. Kai mä olen alkanut sopeutumaan. Musta on tullut - äiti. Ja poikanen on heräämässä autismistaan. Tänään se hymyili monta minuuttia syötyään hyvin ja saatuaan kuivat päälle. Pieni ihme.

maanantaina, lokakuuta 22, 2007

Mikä pysyy

Poikanen täytti kuukauden. Tänään mitattiin sen pituus ja paino – kyllä mua huvitti kun sen kallon ympäryskin piti ottaa. Voitte kuvitella miten fiksulta näyttää juuri ja juuri hereillä oleva hapsutukkainen sikiö asiallinen mittanauha napakasti päänsä ympärillä.

Poika oli kasvanut huimasti, noussut keskimittaisesta korkeimmalle pituuskäyrälle. Kyllä se on syönytkin, syönyt ja syönyt, mulla ei ole meinannut edes maito aina riittää, no, nyt tiedän yhden syyn. Välillä pitää syöttää tippa linssissä kun se imee kuin älyttömän lujaa (prkl).

Nämä viikot ovat toisaalta olleet hissuttelua, tissuttelua, mukavaa hiljaiseloa kodin seinien sisällä, ja toisaalta välillä tunteiden vuoristorataa. Onneksi saan mylläköihin yleensä etäisyyden, viimeistään puhumalla miehen kanssa tai soittamalla jollekin viisaalle ystävälle. Tänään nauroin jo katketakseni kun myönsin kaverille, että tässä taannoin oli kyllä yksi väsynyt, migreenin viruttama päivä, jolloin kaduin sydämestäni että olen lähtenyt koko hommaan – mikä kauhea loukku, ja pahemmaksi ja lopullisemmaksi sen tekee se että sitä loukuttajaa rakastaa niin kamalasti!

Pojan kanssa oleminen ei sinänsä ole se vaikein juttu, vaan se että on (usein) niin sidottu kodin seinien sisälle. Ja se että imetys ei ole käynnistynyt niinkuin elokuvissa, se sattuu usein, ja toisinaan maito loppuu kesken. Kun imetys ei suju, se vie mielen matalaksi, ja sen voima tehdä niin on ollut toistaiseksi tosi vahva. Imetys kun on tällä hetkellä aika keskeinen osa sekä mun että pojan elämää, herra kun vielä hörppii päivät pääksytysten, se on se tapa, jolla me ollaan yhdessä. Joskus taisin kirjoittaa siitä, miten ruoka on materian muotoon tullutta rakkautta ruumista kohtaan – nyt tuo lause on todempi kuin koskaan. Mutta se että maito loppuu, ei tarkoita, että rakkaus loppuu, sen koetan muistaa ja kertoa joka kerta tolle pikkuisellekin. Rakkaus pysyy, vaikka joutuisin tekemään jotain ikävää kuten pujottamaan paidankauluksen pään yli, rakkaus pysyy kun olen toisessa huoneessa, rakkaus pysyy, tää maailma vain sattuu olemaan tällainen alkamisten ja loppumisten maailma.

tiistaina, lokakuuta 09, 2007

Kuuluminen

Poikanen tahtoo usein viettää koko päivän tissillä, nukahtaen, havahtuen, imien, nukahtaen... saamansa pitää. Se on aika hellyyttävää. Välillä on pakko nauraa vedet silmissä kun tajuaa että tuo pieni sisäänpäinkääntynyt mytty on roikkunut mussa tauotta koko illan, puolta vain vaihtaen. Sieltä se aika ajoin oikoo laihaa niskaansa naama punaisena, rutussa, hurja hampaaton suu syvyyksiä myöten auki, maitovirrat poskillaan.

Välillä tietysti ihmetyttää, missä välissä pääsisin käymään suihkussa tai syömään. Toisina päivinä poika nukkuu niin sikeästi, ettei huomaa jos hipsin muihin puuhiin. Bloggaamiseen ja sen semmoiseen ei toistaiseksi jää juuri aikaa.

Pojan kanssa on ihanaa olla, jos siihen ikäänkuin suostuu eikä yritä muuta. Kun solahtaa sen kanssa samaan olemisen tilaan. Huomaan kyllä että sieltä on joskus vaikea lähteä liikeelle, tänään en ole käynyt ulkona laisinkaan kun mies ei ole ollut usuttamassa.

Ensi viikolla, jos luoja suo, aion käydä vauvan kanssa parin kaverin luona. Pojan unet ja syömiset ovat vielä niin epäsäännöllisiä, että mua vähän jänskättää.

Mutta kuten eräs ystävä vähän aikaa sitten kirjoitti, loppujen lopuksi missään ei ole mitään ongelmaa. Se lause on nyt auttanut mua silloin kun on ollut oikein haastavia hetkiä. Yhtenä yönä mulla oli migreeni jonka takia en pystynyt nukkumaan, vaikka vauva olisi antanut, ja toistelin tuota tuudittavaa lausetta kunnes sitten kuitenkin vaivuin uneen.

maanantaina, lokakuuta 01, 2007

Meitä on kolme

Pitkästä hiljaisuudesta on ehkä joku jo voinut jotain päätellä.

Olen jo istunut tässä ainakin viisi minuuttia puolukkapiirakkaa (äiti toi rotinoina) ja mustaa kahvia nautiskellen. Kutsu käy kyllä hetkellä millä hyvänsä, sillä tuo poikanen on saanut jostain päähänsä, että yöllä nukutaan, ja aamuisin, päivisin ja iltaisin vastaavasti tankataan. No sehän käy meikäläisille ihan loistavasti. Mikäpä häntä on palvellessa kun on virkeä olo ja hyvä meininki. (Tietysti palvelun on pelattava, vaikkei aina olisikaan).

Poika on nyt viikon ja yhden päivän ikäinen. Se tuli toisesta maailmasta tähän maailmaan aikamoisella rytinällä varhain sunnuntai-aamuna. Minä heräsin lapsiveden menoon neljän korvilla ja heti alkoi supistella aika tiheään. Soitettiin Kätilöopistolle ja kysyttiin, tullaanko. Kätilö sanoi, että olkaa kotona jos pystytte. Kymmenen minuutin päästä käskin miestä soittamaan uudestaan, että nyt kyllä vaimoa jo ponnistuttaa. Sitten ei aikailtu. Sairaalassa mentiin suoraan synnytyssaliin, housut pois ja kätilö tunnusteltuaan sanoi, että nyt se syntyy, ponnista. Parinkymmenen minuutin kuluttua makasi pitkä laiha poika mun rinnalla, kaiketi lopen järkyttyneenä, vähän kuin äitinsäkin. Koko hommaan oli kulunut kaksi ja puoli tuntia.

Jos nyt synnytykset voivat olla helppoja, niin tämä varmaan oli sitä. Hurjin hetki oli kai se kun olimme vielä kotona ja yksi supistus yltyi viimein niin kovaksi etten tahtonut pysyä enää tolpillani. Minuun iski ajatus, että ”tästäkö nämä nyt vielä pahenevat seuraavat 7-30 tuntia” (mun mielikuva siitä, miten ensisynnytys menee). Silloin tunsin tiettyä epätoivoa – mutta se olikin sitten siinä se kovin kipu. Aloin huutaa joka supistuksella kovaa ja matalalta (tai ehkä sitä voisi kutsua HYVIN äänekkääksi hengitykseksi!) ja huusin koko matkan sairaalaan – mitä parhainta kipulääkettä, suosittelen kaikille! Kipu oli vain kova, ei enää sietämätön. Ja ponnistaminen nyt oli suorastaan miellyttävää supistuksiin verrattuna. Mies sanoi, että ponnistaessa ilmeeni oli koko ajan todella ällistynyt – niin oli kyllä olokin. Ja kun poika laskettiin mun rinnalle, en tuntenut suurta rakkauselämystä vaan suurta hämmästystä.

Pakko myöntää, että olen aika iloinen ja ylpeä siitä, miten synnytys meni. Siksi kai kirjoitan siitä näinkin yksityiskohtaisesti. Olen ainakin jossain asiassa lahjakas!

(Tässä välissä kävi kutsu)

Nyt on jo ilta. On ihmeellistä ja hauskaa katsella poikaa ja viettää aikaa sen seurassa. Usein itsekin tipahdan ajatuksettomaan olemisen ja ihmettelyn tilaan. Rakkaus on alkanut hiipiä välillemme tässä päivien kuluessa. Tai eihän tuosta kääröstä tiedä, ei se varmaan mitään tai ketään erityistä vielä rakasta, se vain on rakkaus.

maanantaina, syyskuuta 17, 2007

Selkeyttä

Kodin asiat loksahtivat viikonlopun aikana uudelle mallille. Sain verhot valmiiksi, mies kiinnitti kaksi hyllyä, hoitopöytä haettiin vintiltä, siivosimme, pesimme pyykkiä. Kommuunista yksiöön muuttava ystävä haki meiltä nojatuolin ja kaksi huonekasvia. Veimme tavaraa kierrätyskeskukseen ja varastoon ja heitimme taas pois paljon turhaa rojua. Nyt myös tiedän täsmälleen, mitä ruokakomero pitää sisällään, ja sinne tuli kummasti tilaa kun hävitin vanhentuneet ryynit ja siirapit. Nurkissa ei enää ole epämääräisiä pahvilaatikoita ja makuuhuone alkaa vihdoin näyttää tosi kauniilta.

Siivoaminenkin on vastedes vähän helpompaa, kun tavara on vähentynyt ja jäsentynyt. Eilen illalla oli tosi onnellista kellahtaa nukkumaan lopen väsyneenä. Nukuin sikeästi, tietenkin työstä uupuneena, mutta tuntui myös siltä kuin ympäröivä selkeys ja kauneus loisivat lisää tilaa unelle. (Hassua, että se toimii pimeässä!)

Mitä vähemmän tavaraa ympärillä, sitä tyytyväisempi näköjään olen. Ennen se oli vain kaukainen haave tai idea, mun oli hirveän vaikea heittää mitään pois. Vähitellen se on käynyt helpommaksi ja helpommaksi. Se alkoi silloin kun mies muutti ensi kerran mun luo. Jouduin tekemään tilaa miehelle. Se jatkui, kun muutimme tähän mökkiin – täällä ei ollut yhtä paljon säilytystilaa kuin edellisessä kämpässä. Ja kas, se pääsi todenteolla vauhtiin tän raskauden aikana - siis tilaa uudelle tulokkaalle. Huomaan, että olen paljon krantumpi myös sen suhteen, mitä tänne enää hankitaan; kun kaikelle on paikkansa ja käyttönsä, voi katsella jokaista uutta hankintaakin sillä silmällä, onko sille tilaa ja onko siitä oikeasti hyötyä.

Tiedän ja tunnen, että fyysinen tila ja selkeys on myös sisäistä avaruutta ja kirkkautta. Ja päin vastoin, sotku jota luon ympärilleni heijastaa sisäistä sotkua, ehkäpä haluttomuutta ottaa vastuuta. Täytyypä kyllä sanoa, että on ollut valtavan iso työ, kolmen vuoden pituinen, raivata pois sotku, jota olen kerännyt kolmekymmentä vuotta. Juuri nyt ollaan selvillä vesillä, mutta eihän se elämän aikana lopu – aina pitää luopua eilisestä ja edellisestä.

keskiviikkona, syyskuuta 12, 2007

Tilannekatsaus

Ah, hetkellinen hyvä ja kevyt olo. Tai siis sisäisesti on ollut hyvä olo oikeastaan koko ajan, mutta on tämä ruumiin vinkkelistä aikamoista vaihetta! Olin verenvuodon takia sairaalassa pari vuorokautta tarkkailussa, mitään poikkeuksellista ei kuitenkaan ilmennyt. Nyt sinnittelen taas kotona. Supistelee jatkuvasti, maha painaa hirmuisesti. Käveleminen on aika hankalaa, puhumattakaan siitä että voisin vaikka siivota tai järjestellä tavaroita paria minuuttia pidempään. Äsken uskaltauduin venyttelemään ja se helpotti tukaluutta.

Kun huomasin verenvuodon, pelko väläytti hampaitaan, mutta sitten jostain tuli varmuus: nyt kättärille, panikointi ei auta. Sitten mentiin, enkä enää autossa miettinyt mitään. Olen raskauden aikana nähnyt noin neljäkymmentäkymmentäyhdeksän kertaa, ja varmaan kirjoittanutkin muutaman kerran, että kun huoli nostaa päätään, pitää toimia eikä ajatella.

Toisenlaista on tämä, kun on pitkän aikaa vähän hankalaa, mutta ei mitään tehtävissä. Mieli tahtoisi, ja ehtisi, ruveta vertailemaan, valittelemaan ja toivoskelemaan. Mutta tuo mun mies on kyllä ihana, se on jaksanut tsempata ja olla hauska ja rakastava ja iloinen. Mullakin on pysynyt tasapainoinen ja iloinen olo. Niin, haastavin ajatus on ollut: Mitä jos tää ei synnykään vielä vaan menee jopa yliajalle – joudun olemaan lähes vuodepotilaana vaikka neljä viikkoa? (Tämähän olisi nyt syntyessään vielä vähän aikaisessa, vaikka olo on kuin äärimmäisen viimeisillään...) Olen hylännyt ajatuksen monta kertaa. Syntyy juuri silloin sen on aika syntyä, minä en voi ajattelemalla nopeuttaa asiaa, enkä koskaan elää tai iloita tai kärsiä kuin hetken kerrallaan.

Jotain ihmeellistä näistä koetteluista avautuu. Niiden myötä tuo maha-asukki on ruvennut tuntumaan yhä todellisemmalta ja jotenkin... omanlaiseltaan. Kyllä minä olen koko ajan tiennyt, että tietenkin rakastan sitä ja tulen rakastamaan, mutta nyt vasta, kipujen ja ruumiin myllerrysten keskellä olen hetkittäin ruvennut tuntemaan sitä kohtaan aivan erityistä hellyyttä ja rakkautta ja jotain vaikeammin määriteltävää... kunnioitusta(?). Elämä siis katsoo tarpeelliseksi valmistaa mua juuri tällä tavalla uuden tulokkaan kohtaamiseen. Olisi hullua valittaa.

perjantaina, syyskuuta 07, 2007

Avaavaa

Ilta hämärtyy. Olen tänään käynyt pilateksessa ja mummon luona kahvilla. Pari päivää sitten jätin pilateksen väliin ensimmäistä kertaa naismuistiin, kun ruumis tuntui kehittelevän jotain ihan toisenlaista menoa illaksi. Tänään on taas ollut rauhallista, supistukset ja vuoto ovat ehtyneet. Toistaiseksi.

On jotenkin humoristista, että minulla on hirveän innoittunut olo, tahtoisin luoda jotain valtavan kaunista! Innoituksesta huolimatta en ole edes kokeillut kirjoittaa sitä runoa, jonka tunnen olevan tulossa. Kun luen, lumoudun oikein valituista sanoista ja sointuvista lauseista siinä määrin, että tuntuu kuin ne jäisivät värähtelemään ruumiissani ja avaamaan jotain. Hyvin kirkkaassa ilmaisussa on yhä voimaa, sellaista välitöntä, toimeenpanevaa voimaa jota kielessä varmaankin oli muinoin kun se oli nuorta.

Olen Ursula LeGuinin, Annie Proulxin, Michael Cunninghamin ja eräiden muiden ihailuni herättävien kaunokirjailijoiden ohella lukenut opusta nimeltään Ravinto ja terveys. Sen lopussa olevat ruokaohjeet ovat viehättäviä mutta voi, kirjoittaja ei osaa laittaa pilkkuja oikeisiin paikkoihin. Auts. Mies muodostaa lauseita muutenkin tavalla, joka jättää viestin oudon hämäräksi. Eikä se mitään, herra A. Heikkilä, ei kaikkien tarvitse osata, mutta kyllä sentään kannattaisi pestata hyvä oikolukija, jos kerran näkee niin valtavan vaivan että pusertaa ideasta kirjan ja saattaa vielä kohtalaisen kokoisena painoksena kovien kansien väliin. Niin, kyllä kielellinen epätäsmällisyys toisinaan kirvelee - ja syö sanoman vaikuttavuutta.

Tuo viimeisin ei taida kuitenkaan olla ihan se asia, josta istuin kirjoittamaan (tiedän sen jo jännittyneistä poskien ja hartioiden lihaksista, ne paljastavat tilanteen paljon nopeammin kuin ajatukset). Oikeasti asia on tietysti se, että mikäpä muukaan mun ruumiissa olisi käynnissä kuin aika hurja luomisprosessi. Mun tehtävä on kai lähinnä pysyä läsnä ja olla laittamatta kapuloita rattaisiin.

Tuli ihmeellinen olo. Että tässä mitä olen tullut nyt kirjoittaneeksi, on mulle jotain, jotain... mieli tahtoisi kutsua sitä ensi alkuun moniselitteiseksi, mutta se johtuu vain siitä että mieli tahtoisi selittää, mysteeritkin!

Jääköön värähtelemään. Hyvää, kaunista yötä.

keskiviikkona, syyskuuta 05, 2007

Haastettu

Jännää! Viime yönä supisteli pitkään kipeästi mutta vielä epämääräisesti, aamulla tuli hieman ruskeaa vuotoa. Jotain tapahtuu! Viikkoja on sen verran, ettei haittaa vaikka tämä rupeaisi jo syntymään. Mies lähti töihin aamulla, kun näytti että tilanne oli rauhoittumaan päin. Hän taisi vihdoin tajuta, että hänen täytyy todellakin nyt opastaa muut tekemään työnsä loppuun jos hän joutuu äkkiä jäämään isyyslomalle. Mä olen sitä koettanut sanoa jo jonkin aikaa, mutta ehkä se ei miehelle tunnu niin konkreettiselta kun se ei kanna mahaa eikä ota potkuja vastaan. Mies on vaan kuitannut, että pidä sitä nyt vielä sisällä vähän aikaa - hehhehee! Ikään kuin se(kään) olisi minun hallinnassani.

Mua ei pelota, synnyttäminen siis, ainakaan nyt. Oikeastaan on viime yön jälkeen semmoinen olo kuin joku olisi käynyt läpsäyttämässä hanskalla poskelle: sinut on haastettu! Hauskaa jännitystä ilmassa.

Mun piti tänään lähteä ystävän kanssa sienimetsään, mutta se jää väliin tällä kertaa. Luen Harry Potteria ja ihmettelen, että huushollia pitäisi saada vähän raivatuksi mutta ei oikein ole voimia eikä huvitusta, on mennyt muutama yö aika katkonaisilla unilla. Voi vaikka olla, että en saa kaikkea valmiiksi, että tämä tulokas joutuu syntymään keskeneräiseen maailmaan!

sunnuntaina, syyskuuta 02, 2007

Sisätiloissa

Märkää, märkää. Oli pari pikkutyttöä hoidossa yön yli ja vanhempi heistä pissasi yöllä alleen. Se ei ollut mikään ihan pieni loraus; sekä lakanat, välipatja, vuodesohvan sohvanpäällinen että varsinainen patja kastuivat läpimäriksi. Ulkona sataa vuoroin kaatamalla ja vuoroin virutellen. Sisällä ikkunat ovat huurussa, takka loimottaa, tuuletin hyrisee ja kuivattaa hyvin, hyvin hitaasti oviin nojautuvia ja niiden päällä roikkuvia kankaiden ja patjojen seinämiä.

Huusholli on yhtäkkiä täpötäynnä tavaraa; kirpputorille matkalla olevien tavaroiden kasoja, työkaluja, tekstiilejä, tyhjiä ja täysiä pahvilaatikoita. Rattaiden kantokoppa tukkii keittiön, kaverin juuri tuoma hoitotaso kenottaa sen päällä, moni asia ei ole vielä löytänyt paikkaansa. Vietimme lähes koko eilisen päivän ostoksilla. Ostokset olivat enimmäkseen sellaisia, jotka joko mahdollistavat jostakin rumasta tai epäkäytönnöllisestä tavarasta luopumisen tai jonkin kapineen kätevämmän säilyttämisen. Tavaraa, joka tuo tilaa.

Ja kauneutta. Punottu tummanruskea kori halkolaatikon virkaa tehneen pahvilaatikon sijaan. Silkkinen kukallinen verhokangas mustan pimennysverhona toimineen lakanan tilalle. Kuparin ja vanhan roosan sävyissä valoa taittava koristeellinen päiväpeitto, korvaamaan sitä miehen poikamiesboksista periytynyttä virttynyttä täkkiä joka ei riittänyt peittämään kuin osan sängystä.

Emme ole toistaiseksi ostaneet mitään vauvantarvikkeita, jos ei oteta lukuun vanerin- ja laudanpaloja, joista mies aamulla väsäsi hienon tason äitiyspakkauksen kopalle sängyn viereen. Kaikki muu on saatu sukulaisilta ja ystäviltä. Se on ihanaa ja ylellistä. Olen tosi kiitollinen, meiltä säästyy paitsi rahaa, myös ihan tavattomasti vaivaa. En mä edes oikein itsekseni hahmottaisi, mitä pitää hankkia. Varmaan tässä tulee otettua vastaan semmoistakin, mitä ei tarvitsisi, mutta luotan että niistä luopuminen ei ole niin kovin vaikeaa, kun on luopumisen alkuun päästy. Olen taas vienyt laatikkokaupalla kirjoja divariin, ja tekstiilejä, pikku vimpaimia, koriste-esineitä ja lapsuuden muistoja kirppareille ja roskiin. Luovuin jopa vanhasta, rakkaasta kiinanruusustani (ja lukuisista muista kukista), kun totesin että en tämän vehreyden keskellä oikeastaan sisäkasveja kaipaa. Armon jatkaa eloa saivat vain vanha, jykevä rahapuu ja juuri lahjaksi saatu virkeä kodinonni.

Tämä kaikki on vähän kuin olisimme muuttamassa. Raivataan henkistä ja fyysistä tilaa uudelle. Tunnustellaan ja testaillaan, millainen järjestys tuntuu oikealta ja kätevältä ja kauniilta. Tämä prosessi vaatii multa rohkeutta ja suoruutta, olen ollut hamstraaja, arkistoija, ja muka käytännöllisyydessäni tehnyt rumia ja epämiellyttäviä väliaikaisratkaisuja. Ikäänkuin olisi hieman moraalitonta tehdä ympäristöstään kaunis tai hankkia jotain kallista ja laadukasta. Mutta... en ole sellainen nyt, joten voin unohtaa koko moitteen. Eikä se oikeastaan ollutkaan moite, kaikella on aikansa. Nyt on aika saada tämä talo hengittämään vapaammin ja kauniimpana.

maanantaina, elokuuta 27, 2007

Tyhjä hetki

Tuntuu uskomattomalta. Mä olen lomalla, äitiyslomalla, lopultakin! Saa onnitella.

Vielä viime viikolla tuntui melkein mahdottomalta, että saisin kaikki työt loppuun näin vähän myöhässä omasta aikataulustani. Äsken kuitenkin lähetin viimeiset jutut painoon. Viime viikko oli uuvuttava. Mulla oli kyllä hirveä draivi saada työt tehtyä mutta maailmankaikkeus tuntui kasaavan esteitä tielle. Meinasin raivostua toiselle työnantajalle, joka suostutellessaan mua vielä siihen ja tuohonkin, laukoi, että ”väsyneitä me ollaan kaikki”. Mahassa kun rupes jo tuntumaan siltä että asukki ei enää pysy sisällä jos mä vielä jatkan semmoisia työpäiviä, tai ainakin mut määrätään pakkomakuuseen. Mutta viime metreillä sitten karsiutui pois joitakin pulmallisia työvaiheita kun älysin ottaa selvää, ovatko ne ihan oikeasti tarpeen. Paikoitellen en ole pöllömpi.

Laskut täytyy vielä lähettää, mutta sehän on vain mukavaa.

Kas, nousi vielä adrenaliini pintaan kun kerroin viime viikosta. No, annetaas laskeutua. Maanantai-ilta. Ukkonen mörähtelee kuin leppoisan ankara isoisä. Mikään tekeminen ei kutsu mua. Ei lukeminen, ei kävely, ei syöminen. Ei kenenkään tapaaminen. No, uiminen houkuttelisi, mutta kaiken tän jälkeen on mahaolo vähän outo. Mun kannattaa varmaan vaan olla ja levätä tänään.

Hmmm. Hiljaisuus kyllä kutsuu. Tosiaan. Sen kutsu on niin… hiljainen, että olisi helppo teeskennellä, ettei kuullut mitään.

maanantaina, elokuuta 20, 2007

Luiden tunnelmassa

Huh huh. Ohhoh-hoooo. Aaah. Pitää hengittää syvään. Potentiaalinen ylettömän ja tehottoman säätämisen päivä, mutta en anna sille periksi. Ei ole mitään hätää. Poikanen tanssii kuin vakuudeksi, koko maha muljahtelee puolelta toiselle. Työ, viimeinen rupeama ennen äitiyslomaa, on tulossa valmiiksi, monia lankoja pitää solmia yhteen, mutta ihan rauhassa, muuten tulee sutermullukka.

Mitä ajattelin tänään? Voi, niin fiksuja! Jos ajatuksiin olisi luottamista, elämäni olisi jotakuinkin ohi. Sellainen miete nimittäin hiipi tänään mieleen, kun ennakoin poikasen syntymän jälkeistä aikaa. Laiton lounaan jälkeen itselleni pienen mustan kahvin ja leikkasin siivun kuningatarjäätelöä – ja ajattelin, että ei tätäkään voi sitten enää koskaan tehdä. Istahtaa rauhassa vähän herkuttelemaan. Ei koskaan. Älkää kysykö – se oli ajatus!

Mistä tämmöinen mieli nyt yhtäkkiä? Väliäkö sillä. Kyllä minä voin ajatella kaikki mahdolliset ajatukset jos vain annan niille vallan. Maailma on niitä tulvillaan, eivätkä ne ole kovin omaperäisiä.

Eipä silti. Jokin totuuden siemenkin tässä on. Tunnen luissani, että kaikki mullistuu. Tuleva syntymä on myös pieni kuolema. On viisainta pysytellä täällä luiden tunnelmassa, vaikka se onkin hetkittäin aika vaikeasti siedettävää. Eikä antaa ajatusten tehdä siitäkään kuolemasta mitään ongelmaa.

torstaina, elokuuta 16, 2007

Se toimi taas

Olin hermostunut yhdestä työstä, kun minusta rupesi tuntumaan että työn tilaajalla oli visio jota minä en voinut toteuttaa, kun en oikein tiennyt mikä se oli enkä kysymälläkään saanut selville. Ja sitä paitsi, alan olla jo sen verran helposti väsyvä ja äitiysloman tarpeessa, että työasiat tuntuvat vähän tylsiltä.

Eilen illalla sitten pyörin sängyssä (ihan niinkuin minä nyt voisin tämän mahani kanssa enää kauheasti pyörähdellä, mutta sanottakoon se nyt vaikka kuvaannollisesti) ja mietin työkuviota. Tiesin vallan hyvin, etten voisi asialle mitään kello puoli yksi yöllä. Minua turhautti myös, etten saanut ajatuksia hiljennetyksi, vaan ne pitivät minua vallassaan. Kunnes - jokin muistutti itsestään.

Olen kirjoittanut siitä, kuinka hankalan asian tai tunteen kanssa tulee parhaiten toimeen, kun ei väistä sitä (vaikkapa ajattelemalla sitä), vaan katsoo sitä suoraan silmiin. (Miksi ”katsoa suoraan silmiin”? Sanonta vain kuvaa sitä tapahtumaa hirmu osuvasti, ehkä silmät viittaavat tietoisuuteen, ja siksi se tuntuu sopivalta?) Kun muistin tämän, tuntui kuin vanha ystävä olisi tullut kylään! Kesti hetken, ennen kuin sain kiinni tunteesta ja sitten toisen hetken, ennenkuin sain sen naulittua ajovalojen kiilaan – ja se olikin pieni ja pelokas jänis. Kolmantena hetkenä kirpaisi, kun tunsin hermostuksen voimakkaana kaikkialla tietoisuudessani, ja sitten se muuntui nopeasti joksikin, joka ei enää valvottanut minua. Toisin sanoen, sen jälkeen ei ole muistikuvia.

Kuten varmaan huomaatte, minua ilahduttaa ja ihmetyttää tuo ilmiö kerta toisensa jälkeen! Se toimii niin erilaisissa asioissa. Toki on tilanteita, jotka ovat liian haastavia, muodottomia pelkoja jotka ovat nähneet liian vähän päivänvaloa, jotta niitä voisi vielä katsoa ihan suoraan. Mutta totuuden hetki saattaa koettaa niillekin.

Tänään ilmeni, että aavistukseni työn suhteen olivat oikeat – tilaaja oli tyytymätön lopputulokseen eikä halunnut käyttää sitä. Tai olisi käyttänyt, mutta ehdoilla joihin en voinut suostua. No, minusta lopputulos oli hyvä, mutta meitä on moneksi.

Olen ollut melkein koko viikon yksin kotona ja viettänyt aikaa merkillisissä jumituksissa, kykenemättä irrottautumaan lukemisesta tai työnteosta tai milloin mistäkin. Yksinäisyydessä on jokin haaste, jota en vielä oikein hahmota. Luojan kiitos näen, että nyt on nyt eikä mennyttä viikkoa ole olemassakaan. Ei ole mitään syytä moittia itseään mistään (kumma kyllä, kehua voi!). Koko päivän on ollut lähinnä humoristinen olo siitä, että mihin kaikkiin rakoihin sitä itsensä pistääkin rullalle. Mutta ei nyt. Nyt ollaan tässä.

Ai niin, niistä puistahan mun pitikin kirjoittaa. Hehhehee.

keskiviikkona, elokuuta 15, 2007

Kellarissa

Pesukone sijaitsee kellarissa, jonne mennään ulkokautta. Siellä on maalattia, rojua, hometta, pari mottia halkoja, puutarhavälineitä, päävesihana, tyhjiä omena- ja perunalaareja. Menin illalla laittamaan pyykkejä koneeseen. Alaovelta tuulahti kasvoille voimakas, kylmä, ummehtunut kellarin tuoksu. Vaistomainen reaktioni oli hengittää suun kautta, kunnes tajusin, että tuoksu oli miellyttävä. Vedin tunnustellen ilmaa sisääni - mikä taivaallinen aromi! Ladoin pyykkejä koneeseen ja tunsin, kuinka minua humallutti. En tiennyt mitään täydellisempää kuin olla siinä viileässä, pimeässä ja hengittää kellaria ahnain siemauksin.

Nyt on korkea aika hakea pyykit.

tiistaina, elokuuta 14, 2007

Tunnustelu

En tiedä kannattaisiko minun istua koneella, täytyy tunnustella. Pää on yrittänyt kipeytyä helteen ja lukemisen takia – mies lähti matkalle ja minä katsoin tilaisuuden koettaneen: luin Taru sormusten herrasta melkein yhdeltä istumalta, siis ne kaikki osat. No, se ei tietenkään ollut viisasta. Sen kuunteleminen, mikä olisi hyväksi minulle, on toisinaan vaikeaa. Oikeastaan mä yleensä tiedän sen, mutta annan jollekin mielihalulle vallan.

No, kappaleen mittainen tunnustelu tuottaa vastauksen: pois koneen ääreltä. Katselkaa puita kaikkialla. Ehkä kirjoitan niistä ensi kerralla.

torstaina, elokuuta 09, 2007

Ajatusten takana

Armollisuus on taas pop. Se ilmenee, kun ilmenee, vaikkapa siinä että hiljentyessäni en pyyhkäise nousevia ajatuksia kiivaasti syrjään tai harmittele, että taas ajattelin. Se on hyvin, hyvin hienovarainen tunne tai asenne tai sisäinen asento... pehmeä olo kehossa, valmius vastaanottaa ja luopua koko ajan.

Turhaudun toisinaan siitä kun ajatuksia aina vaan tulee, vaikka kuinka harjoittaisin hiljenemistä Säännöllisesti & Tositarkoituksella. Mutta varmaan tajuattekin, että turhautuminen on ansa; eiväthän ajatukset vaarallisia ole, kun niihin ei vaan jää asumaan. Viime kertoina hiljentyessäni olen tajunnut: jos tosiaan päästän ajatuksen irti heti, kun huomaan sen ilmenevän, se... unohtuu. Täydellisesti. Paitsi että unohdan kokonaan, mitä ajattelin, unohdan, että olen koskaan ylipäänsä ajatellutkaan mitään. Kunnes taas ajattelen. Ja unohdan. Turhautuminen, huomaan, on pitämistä kiinni menneestä, menneiden ajatusten muistelua. Hah! Mitä väliä, mitä äskeisellä sekunnilla tapahtui? Se on ikuisesti mennyt.

Edellisestä retriitistä jäi mulle elämään jonkun toisen osanottajan huomio, että ei ajatuksilla tosiaan ole niin merkitystä, kun kuuntelee ruumista. Jos ruumis nauttii, asettuu hiljaisuuteen, lepoon, rentoutumiseen, kivuliaitakin ajatuksia voi tulla ja mennä ja ruumis silti kertoo, mikä on todellista ja hyvää: hiljaisuus. Mä huomaan toisinaan, että juuri jonkin vahvan ajatusketjun jyllätessä minä olenkin jossain ajatuksen takana pudonnut suureen hiljaisuuteen ja myös ruumiini lepää syvässä nautinnon tilassa. Se on hyvin merkillinen kokemus, kun tämän maailman oppi, joka istuu mussakin syvässä, on kuitenkin se, että minä olen minun persoonani, ajatukseni. Silloin voin todella omakohtaisesti kokea, että minä olen jotain ihan muuta. Itse asiassa pinnalla jylläävä ajattelu saattaa hetkellisesti jopa toimia minun hyväkseni: se suuntaa itsetietoisuuteni jonnekin muualle kuin siihen, että nyt pitäisi onnistua hiljentymään. Aattelun tuolla puolen olenkin äkkiä vapaa!

Pian on lounasaika. Tapaan lähikupilassa vanhan ystävän, jonka kanssa joskus lukioaikana soutelimme öisellä järvenselällä ja puhuimme kiihkeästi elämästä. Näin ensi kertaa tekokuiden kulkevan taivaan halki. Siinä yössä oli taikaa. Siitä on kuusitoista vuotta ja me olemme uusia ja toisenlaisia, mutta yhtäkaikki on jännää, että hän nyt asuukin tässä lähellä.

Ja lounas, lounashan on aina erinomainen asia.

torstaina, elokuuta 02, 2007

Kysymys

Lapsi rakas keksi rummuttamisen ja harjoitteli yhdessä vaiheessa aamuyötä yhtäjaksoisesti varmaan puoli tuntia jollain sopivilla kalvoilla tuolla sisällä. Mutta en minä muutenkaan juuri nukkunut, ramppasin vessassa seitsemän kertaa. Aamuhiljentyminen sujui monien hyvien ajatusten, ideoiden ja suunnitelmien parissa... ja silti olo on nyt ihmeen levollinen ja virkeä.

Löysin viime viikolla paikan edullisesta kimppatyöhuoneesta ja mun piti tänään muuttaa tavarani kalliista varastosta siihen työtilaan. Eilen illalla tuli viesti, ettei tilaan saakaan ottaa lisää vuokralaisia. Déjà-vu.

Mulla on ollut kuvitelma, että olisi hyvä olla työhuone valmiina sitten kun joskus palaan töiden pariin, olisi hieman pienempi kynnys ryhtyä hommiin. Äitiysloman ajan työhuone toimisi tavaroideni varastona, ja ties vaikka siellä voisi joskus käydä moikkaamassa kavereita ja maalaamassa pienen akvarellin. Mutta alan jo uskoa, että mun ei ole nyt tarkoitus löytää työhuonetta. Tää samanlainen kuvio on toistunut kai viisi kertaa - on löytynyt hyvä, edullinen tila, jonka vuokraaminen on ollut enää allekirjoitusta vaille, ja viime hetkellä on ilmennyt ettei homma syystä tai toisesta onnistukaan. Että painu Anu nyt vaan äitiyslomalle ja unohda työasiat! Entä jos elämä sallisit mulle vähän edullisemman varastotilan? Semmoista en itse asiassa ole vielä koettanutkaan etsiä...

Oikeastaan kaikki mitä olen kokenut ja lukenut, on viime aikoina toistamistaan toistanut samaa viestiä eri nyanssein. Hmm. Yhtäkkiä mun on vaikea ilmaista sitä omin sanoin, olen kuullut sen niin monina viisaina muotoiluina. Että... se mitä tapahtuu, on minulle oikein. Ei se mitä suunnittelen tai haluan.

Mitä siitä seuraa? (hiljaisuus)

tiistaina, heinäkuuta 31, 2007

Voi kukat

Tänä kesänä olen tajunnut kukissa uusia ulottuvuuksia, tai ehkä itsessäni. Tai sitten olen huomannut ennenkin, mutta oivallukset eivät koskaan tunnu vanhoilta, ne ovat eläviä.

Oikeastaan elän aikuisikäni ensimmäistä kesää kukkien keskellä. Piha puskee siankärsämöä, pietaryrttiä, ohdaketta, sitä kultakukintoista jonka nimeä en nyt muista, kissankelloa, akileijaa, kehäkukkaa, hiirenvirnaa, jasmiinipensaan valkoisia kukkia... ja kesän varrella lukemattomia muita lajeja, vahvaa lupiinia, hirviömäistä unikkoa, ruusuja, voikukkia, päivänliljoja, kurjenpolvea, itsevalaisevia narsisseja, sinivuokkoa, scilloja, lumikelloa... puhumattakaan kaikkista niistä lajeista, joiden nimestä minulla ei ole aavistustakaan.

(Oi! Tuolla ulkona taisi muuten hetken tulla jotain lumen tapaista! Hurja tuulenpuuska ravisteli juuri mökkiä. Sataa jyrkästi!)

Tuossa Vantaanjoen varrella on kaupungin niitty, jonka reunalle on pystytetty kyltti: Saa poimia. Olen pariin kertaan käynyt poimimassa siellä kasvavaa vaalean violettia kukkaa, tai sellainen pitkänomainen kukintohan siinä on, hieman pistelevä, piikikäs varreltaan... en ole tullut selvittäneeksi sen nimeä. Sekaan on osunut keltaisen kirjavaa leijonankitaa (onkohan se sen oikea nimi? Sen opin lapsena) ja jotain mikä muistuttaa vehkaa mutta on pienempi. Ja monia vihreitä olentoja, joilla on kauniit, koristeelliset lehdet. Nytkin keittiön pöydällä on kimppu. Toisinaan, kun katson noita kukkia, tunnen merkillisen sykäyksen. Tuntuu, kuin katsoisin jonnekin hyvin syvälle.

Kysyin kerran opiskelijoiltani: Miltä kauneus tuntuu? Olin aistivinani, että kysymys herätti hämmennystä. Mieleeni on jäänyt vastaus, jota en kuitenkaan muista enää sanatarkasti – että kauneus tuntuu helpottavalta, että se on helpotuksen tunne. Kyllä, siinä on jotain... kaikki kaunis peilaa jotain todellista mun sisälläni, ja on äärettömän helpottavaa tulla sen yhteyteen. Jollain tapaa tämä eläminen on sellaista tanssia, että siitä erkanee, sitten sen yhteyteen palaa, erkanee, palaa. Palatessaan tulee aina kotiin. Saa levätä. Lähteäkseen taas. Mutta siellä se on, sateessa, siskonmakkarassa, leijonankidan tyhjyydessä, ei-missään, aina lähempänä kuin voisi ikinä kuvitella. Ja musta ainakin tuntuu, että sinne voi ankkuroitua yhä lujemmin, harhailla aina vähän vähemmän.

torstaina, heinäkuuta 26, 2007

Keiton ihanuus

Kuuma! Keitin kattilallisen mahtavaa siskonmakkarakeittoa ja söin ahnaasti suuren, höyryävän kulhollisen. Jälkiruokakahvit olikin pakko juoda ilman paitaa. Hämmästellä kun alien puskee navan ylle kohoumaa jollain terävällä ruumiinosallaan. Se näyttää todella omituiselta. Minulla on usein tunne, että jokin vieras äly käyttää ruumistani testilaboratoriona. Viimeistään kahden ja puolen kuukauden kuluttua sitten tavataan, kummajainen.

Koska ruokahetki oli niin nautinnollinen, niin palaan siihen vielä, ymmärrättehän? Olin poiminut kasvimaalta korianteria ja ruohosipulia keiton mausteeksi. Aluksi keitto oli tulikuumaa, sen hieman jäähtyessä aloin erottaa yhä enemmän makuja ja tuoksuja. Siskonmakkarassa on hyvä tunnelma. Löysän makkaramassan pulautteleminen siansuolen sisältä kiehuvaan veteen on syvästi tyydyttävää. Kypsyneen makkaran koostumus suussa on miellyttävän sitkas mutta pehmeä, ihanan suolainen. Miten voisin vielä enemmän korostaa sitä, miten hyvää oli syödä ja miten hyvä olo on nyt? Syöminen! Rakastan syömistä! Olen aina tykännyt syödä kaikkea, mutta vasta viime vuosina syömisen ihmeellisyys on todella alkanut avautumaan. Jossain muotoiltiin, että ruoka on materian muotoon tullutta rakkautta ruumista kohtaan. Tuo lause kyllä tiivistää mun tuntemukset, selittää tämän kiitollisuuden. Ja itse kasvatetut ruoka-ainekset tekevät ruuasta erityisen arvokasta (vaikka enhän minä niitä tietenkään kasvata, ravitsen vain vähän ja raivaan lisää kasvutilaa). Minusta tavallinen lehtisalaatti on aina maistunut kohtalaisen tyhjänpäiväiseltä, nyt natustan meidän penkissä kasvaneita lehtiä joka leivän päällä ja ja saatan havahtua erityiseen salaatinlehti-mielitekoon.

Olen pukenut paidan päälleni. Alien on uinahtanut. Mustaa kahvia on vielä kupin pohjalla; taidan ottaa vielä yhden suklaakeksin sen kanssa. En enää keksi sanoja hyvälle!

tiistaina, heinäkuuta 24, 2007

Täällä määrään minä

Mies on tehnyt hyvää. Hän alkoi hiljentymään joka aamu ennen töihin lähtöä. Minä seurasin perässä. Mulla ei mene aikaa työmatkoihin, siksi olen saattanut välillä istua hieman pidempäänkin hänen lähdettyään. Yli puoli tuntia tuntuu toistaiseksi aika hankalalta, mutta tiedän että kestävyys kasvaa jos sitä jaksaa tehdä säännöllisesti. Kuten viime retriitissä puhuttiin, tärkeintä on että istuu ja pitää vakaana aikomuksenaan hiljentyä, vaikka sitten toisinaan viettäisikin puolet ajasta ajatellen tai tuskastuen. Minua tyydyttää se tieto, että juuri silloin kun mieli on jostain kohtaa taipumassa hiljaisuudelle, se usein pyrkii järjestämään vielä loppuilotulituksen. Ja sekin on lohdullista hyväksyä, että välillä hiljentyminen saattaa pitkät ajat olla pelkästään ikävystyttävää. Se kaikki pitää vain kestää, se kuuluu asiaan.

Istuminen on hyvää ja aamuinen istunto säteilee rauhaa koko päivään. Mua meinaa toisinaan lannistaa se, että en useinkaan laskeudu kovin... syvälle. Mä vaan istun ajatuksettomassa ja rauhallisessa tilassa. Joinakin harvoina kertoina laskeudun syvään, ihanaan rentoutuneisuuteen ja täydelliseen ongelmattomuuteen ja tunnen lepääväni suunnattomalla kaarevalla pinnalla ja olevani osa sitä. Mutta sitä tapahtuu harvoin, useimmiten olen vain rauhassa. Se ei tahdo riittää mielelle, pitäisi kokea enemmän. Mutta mieli ei täällä määrää, täällä määrään minä.

keskiviikkona, heinäkuuta 18, 2007

Tehokasta hidastelua

Nautin nyt täysin siemauksin & kahmaloin kotona työskentelemisestä. Vieressä asuvaan vuokraemäntäämme saattaa törmätä pihalla, hän on todella suloinen 89-vuotias nainen. Muuten päivät kuluvat omissa oloissa. Tällä hetkellä se ei haittaa yhtään. Puutarha notkuu heinäkuisessa kukkeudessaan, on ihanaa laittaa kuppi kahvia ja syödä toissailtaisten vieraiden tuomaa mustikka-valkusuklaakkua. Ripustaa pyykit aurinkoon. Olen päässyt työn makuun, hyväksynyt sen että minun on tuotettava nämä kuivakkaat kaavakuvat erilaisista jumppa-asennoista ja ruvennut taas nauttimaan piirtämisen liikkeestä. Aikanaan yksi hauskimpia työtehtäviä oli tehdä 300 kuvaa biologian kirjaan aika nopealla aikataululla; enimmäkseen ei tarvinnut ajatella, vain piirtää, piirtää piirtää. Välillä piti ottaa selvää, miten sinisorsan siipipeili tarkalleen sijoittuu, mutta ei sekään ajattelua vaadi, vain selvittämistä.

Vähin erin opin, muistan, miten muitakaan töitä ei tarvitse ajatella, ne voi vain tehdä. Näen, että luovuus piilee jossain muualla kuin ajattelussa. Minulla on onneksi jo kokemuksia, jotka osoittavat sen minulle todeksi; vaikkapa se, kun viimeksi tein äidilleni syntymäpäivämaalausta. Päätin jo etukäteen etten ajattele, ideoi, en yritä yhtään mitään. Luotan vain jääräpäisesti, että jokin idea nousee, toimintana, kun sinnikkäästi olen hiljaa paperin edessä. Ja niinhän siinä lopulta kävi, vaikka meinasin jo hermostua. Varmaan kirjoitin siitä täälläkin. Pidän maalauksesta edelleen, siinä on jotain sellaista, mitä en olisi itse keksinyt. Hiljaista outoutta.

Nyrjäytin lomalla nilkkani. Sillä voi jo mainiosti kävellä, ainakin tasaisella, mutta nyt täytyy jumpata sitä ja pitää huoli, ettei se nitkahda uudelleen. Nilkka toimii erinomaisena muistuttajana, että kannattaa olla läsnä kaikessa mitä tekee; kipaisee vaatekaapilla, astuu pyöränselästä kiveykselle. Pihanurmella kastelukannua kantaessa vasta tuleekin pysytellä valppaana. Löysä nilkka voi hämäränä hetkenä joutua huonoon asentoon. Olen nautiskellut hidastuksesta, johon haaveri on minut pakottanut. Huomaan koko ajan lisää asioita, joita voi elää elämänään, ei suorittaa jonain pakollisena sivutoimena. Välillä se tuntuu melkein kivuliaalta; ikään kuin en jaksaisi ottaa vastaan niin paljon merkityksellisiä hetkiä.

Siivotessani löysin vanhan rannekelloni, ja huomasin että se on hyvin sievä. Minun ei tarvitsekaan ostaa uutta! Paristo vain on loppu. Päätin laittaa sen ranteeseeni odottamaan sitä hetkeä, kun kävelen kellosepän ohi. Nyt olen tosin alkanut viihtyä sen seikan kanssa, että kello on aina minuuttia yli kolme.

lauantaina, heinäkuuta 14, 2007

Kotiin, aisteihin palautumista

Palasimme eilen muutaman päivän retriitistä. Tämän päivän olen vain levännyt... vaikka oikeastaan kävin aamulla mummon luona ja iltapäivällä torikahvilla ystävän kanssa. Mutta olin jo unohtanut. Nykyään usein ilahdun, kun huomaan unohtaneeni. En ole jäänyt kertaamaan mennyttä kohtaamista, keskustelua, tapahtumaa.

Uskomatonta, miten paljon voimia hiljentyminen voi viedä. Meillä oli päivittäin yhteisiä sessioita joiden aikana hiljennyttiin, leikittiin ja puhuttiin, ja sitten monta ateriaa päivässä, ja niiden jälkeen taukoja, joista useimmat käytin nukkumiseen tai euforiseen puolikoomassa makaamiseen. Nautin suunnattomasti yksinkertaisesta ruuasta, saunasta, kylmästä järvestä. Aistien valpastumisesta.

Hiljentyminen on mielettömän hyvää, mutta välillä kovaa työtä. Mieli ei tahtoisi vaieta, se vastustaa, lietsoo jännityksiä tai kipuja ja uuvuttaa ruumiin. Mutta mikäpä väsyessä, kun voi levätä – eihän ole mitään ihanampaa kuin pudota kesken päivän syvälle sängyn uumeniin.

Näen nyt: se, että aika ajoin väsytän itseni työllä, on pitkälti silkkaa mukavuudenhalua. En viitsi nostaa takamustani tuolista, sulkea konetta tai laskea kynää kädestä ja nähdä sitä pientä vaivaa, minkä työasioiden tyhjentäminen mielestä vaatii. Mutta mun todellinen kutsumukseni ei ole vältellä pientä vaivannäköä tai hetkellistä epämukavuutta, vaan nautiskella elämästä!

(Poikanen möyryää ja punkee raajojaan mahan läpi, tunsin sen äsken hetken kaikkialla kämmenteni välissä, melkein kuin olisin voinut nostaa sen siitä ulos...)

Retriitin loputtua avasin kännykkäni ja sain pian Leenalta viestin, jossa hän kertoi että oli saanut maku- ja hajuaistinsa takaisin. Voi että ilahduin! Onneksi olkoon! Mahtava lahja. Se vain vahvisti sitä tuntemusta, että minutkin on luotu nauttimaan kaikilla aisteillani kaikesta siitä, mitä tää elämä suvaitsee jatkuvasti ja niin ylenpalttisesti tarjoilla.

torstaina, kesäkuuta 28, 2007

Talo tyhjenee askelista

...paitsi että meille tulee talonvahti kastelemaan kasvimaita ja asumaan siksi aikaa kun olemme poissa.

Vielä pitää istuttaa salaatintaimet ennen lähtöä! Luulen että jänikset syövät ne heti alkuunsa. Mutta sellaista se on, kun emme ole saaneet jänisaitaa pystytettyä. Ehkä talonvahti ehtii vetää pari kerää välistä.

Suunnitelma on, että ensin harhailemme reilun viikon ympäri Suomea, päästä päähän, ja sitten toisen viikon vietämme hiljaisuuden retriitissä. Mua jostain syystä ilahduttaa ihan valtavasti ettei mun luultavasti tarvitse laittaa ruokaa puoleen kuuhun. Vaikkei se mulle yleensä mitenkään vastenmielistä ole, päinvastoin. Netin äärelle tuskin eksyn tänä aikana. Sekin ilahduttaa.

Hyvää päivää, iltaa, ruokaa, heinäkuuta, perunaa ja sadetta siihen asti.

keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2007

Taideteoksen hiljaisuudesta

Mikähän uusi runokirja se oli, varmaan Elävien Runoilijoiden Klubin uusin julkaisu, Henriikka Tavin Esim. Esa (hauska nimi), jota luin, kun huomasin taas sen, miten suhteeni runoihin on muuttunut. Musta on edelleen hauska seurata toisella korvalla ja silmällä, mitä runoudessa tapahtuu, mutta mulle ei enää riitä kielellinen nokkeluus, ei edes nerokkuus (tai pöh, riittäähän, enhän mä ole mihinkään näivettymässä). Edellä mainitussa teoksessa on kyllä iloa ja leikkiä, ja se on jo paljon.

Mutta kaipaan (hm, sydämeni ei kylläkään riudu puutteessa enkä aivoni ajattele asiasta kaihoisia ajatuksia...) sitä että runo tai muu taideteos puhuisi sisäisestä oivalluksesta hiljaisuudesta käsin, ei vain sanolla ja älyllä leikittelystä, muistista, muistoista käsin. Että siinä olisi nöyryyttä, joka ei ole mitään matelua, vaan sen näkemistä että mieli on hirvittävän rajallinen kapistus ja meissä on paljon suurempaa ja nopeampaa älykkyyttä ja luovuutta, joka voi toimia vain silloin kun mieli nöyrtyy ja vaikenee. Taideteoksia en tietenkään voi luokitella sen mukaan, onko niissä hiljaisuutta vai ei, vaan on puhuttava vain siitä, mitä ne onnistuvat minussa herättämään. Resonoiko teos minussa olevan hiljaisuuden, älykkyyden, ilon ja rakkauden kanssa?

Viime ajoilta tulee mieleeni parikin taideteosta, jotka resonoivat. Mari Rantasen uusimmat maalaukset Helsingin Taidehallissa. Vanhemmissa teoksissa näin ja koin yrittämistä, kokeilua, mahdollisimman ärhäköiden kontrastien hakemista, kapinaa, sellaista häiritsevää, mitä olisin aiemmin pitänyt hauskana ja mielenkiintoisena. Nyt ne eivät puhutelleet. Uusissa töissä, jotka sijaitsivat ensimmäisessä salissa, oli haudattu kaikki yrittäminen ja ikäänkuin antauduttu sisäiselle pakolle. Suurten maalausten värit soivat yhdessä ihmeellisellä tavalla. Ne olivat kauniita, hurjia ja pyhiä. Ne mykistivät ainakin minut. Eikä Heidikään pahaa tykännyt :).

Toinen kokemus oli romaani D.H. Lawrencen Lady Chatterley’s Lover, josta taisin täällä kirjoittaakin. Jälkikäteen ajatellen siinä oli sellaistakin, mitä en voisi oman kokemukseni pohjalta allekirjoittaa, mutta kokonaisuutena ja kokemuksena se kuitenkin soi, tuntui palauttavan hitusen aitoa rakkautta tämän maan päälle.

Runoilijoista en varmasti ole vielä löytänytkään kaikkia parhaita. Tomas Tranströmerin runot ovat liikautelleet jotain syvällä mussa. Hän kertoo, että kirjoittaa ”rajalla”, ja sen kyllä tuntee lukijakin luissaan. Rumin runous on vaikuttanut ja vaientanut. Onhan noita monia muitakin. Etenkin yksittäisiä runoja. Mutta moni lahjakas runoilija rakastaa niin paljon omaa onnettomuuttaan tai omaa mieltään, ettei saa kaikkia lahjojaan käyttöön.

Jos sulla, hyvä lukija, nousee näistä sanoista nyt mieleen jokin teos tai tekijä, kerro ihmeessä mulle ja muille.

maanantaina, kesäkuuta 25, 2007

Välähdyksiä & potkuja

Helteet mahan kanssa menivät tosi ihanasti kun sai vaan lepsuilla. Juoda appelsiini-omenamehua ja ottaa vastaan juhannuspiipahtajia. Välillä kävin kuokkimassa kasvimaata – sain sen vihdoin perattua rikkaruohoista ja ruokittua niitä taimiparkoja turvepehkulla ja ihme-luomulannoitteella joka aina pelastaa sisäkukkanikin (sitä voi siis käyttää myös syötäviin kasveihin). Kyykkiminen sujui ihan mainiosti kun vaan välillä lepäsi puiden varjossa. Ei tullut supistuksia. Riittävä lepo on nähtävästi vastaus moneen kysymykseen mun elämässä. Lyhytkin hengähdys sopivassa välissä elvyttää ja palauttaa voimani.

Kirjoitin äsken pitkän kappaleen lasten kasvattamisesta, sillä olen saanut seurata lähipiirissä viime kuukausina monien lapsien ja heidän vanhempiensa tapoja kommunikoida. Pyyhin sen pois. Minulla on näkemyksiä lasten kasvatuksesta, mutta eipä vain tuntunut oikealta ruveta niistä avautumaan. Kun ei minulla oikeasti ole vielä juuri mitään kokemusta vanhemmuudesta. Voin vain tehdä huomioita, mitkä asiat minusta näyttävät tai tuntuvat hyviltä tai sitten vähemmän toimivilta kun katselen toisia tai olen itse tilanteessa aikuisena lapselle. Ja sitten voin olla vatvomatta huomioitani, kehittelemättä niistä periaatteita. Sillä ei lopulta ole merkitystä, mitä mielipiteitä minulla on milloin mistäkin asiasta.

Mutta joitakin välähdyksiä on mullekin jo avautunut vanhemmuudesta. Olen huomannut, että silloin kun itse voin kertoa lapselleni (maha-asukille tietysti jutellaan) kirkkaasti ja totuudenmukaisesti omasta kokemuksestani, siis kokemuksestani vaikkapa siitä, mikä paikka tämä maailma oikein on ja miksi tänne tullaan, rakkauskin avautuu minussa jotenkin rohkeammalla tavalla. Kirkkauteen ja totuudenmukaisuuteen kuuluu se, etten voi tarjota omaa kokemustani toisen uskottavaksi sellaisenaan, vaan eräänlaisena mahdollisuutena, yhteisen kuuntelun kohteena... kuten tämä uusi, pieni olentokin tarjoaa oman vinkkelinsä minulle. Sitä onkin ihmeellistä kuunnella, se on vielä niin hiljaista ja sanatonta.

Ja kovin potkivaista juuri nyt.

keskiviikkona, kesäkuuta 20, 2007

Mikä liikuttaa

Ah, näyttelyhomma on kunnialla hoidettu ja avajaiset vietetty. Hieman hurjalta tuntui, kun seuraavana aamuna varhain piti vaan nousta tietokoneen ääreen ja ruveta tekemään ihan uutta hommaa täysillä. Jotenkin siihen alkaa tottua. Että on välillä pari viikkoa haahuilua, kaikki on sillä lailla epäselvää ettei voi edetä kunnolla missään (sitä lukee sarjakuvia ja seisoo löntsäreissä kasvimaan laidalla että mikä täällä on rikkaruohoa ja mikä pinaattia) ja sitten yhtäkkiä on muutamassa päivässä hoidettava tehokkaasti peräjälkeen suuri määrä aivan eri luonteisia tehtäviä, ja työpäivät venyvät pitkälle iltaan. Siihenkin tottuu, että koskaan ei tiedä, mitä tekee kuukauden tai puolen vuoden kuluttua. Siitä alkaa nauttia.

Mun täydellisyydentavoittelu on hellittämässä. Olen usein olen hirmu tyytyväinen vain siihen että saan jonkin asian hoidettua. Jos tulos ei silti ole kymppi eikä ysi, ei sillä niin väliä. Tärkeämmäksi nousee se, että saa vietyä työn päätökseen. Keskeneräiset asiat rasittavat, keskinkertaiset eivät.

Mutta se, mikä mua ihan oikeasti tänään liikuttaa, liittyy sekin osittain mun työhön. Kävelin pilatestunnin ja erinomaisen lounaan (ja ah niin mustan espresson!) jälkeen kaupungilla, katselin tovereita ihmisiä ja yhtäkkiä näin selkeästi, mikä on se asia mikä mua ajaa ja kannattelee ja pitää elossa. Se on kauneus.

Se on jollain tavalla ohjannut mun elämää aina, olen lapsesta pitäen tuntenut että mulla on kauneuden kyky, erityisesti kauneuden havaitsemisen kyky, lumoutumisen kyky ja joissakin tapauksissa myös kauneuden luomisen kyky. Vaikka olen elänyt suurimman osan tähänastista maanpäällistä elämääni jossain muussa kuin läsnäolon tilassa, kauneus on vähän väliä repäissyt mut ajatuksistani, käväisemään täällä, ikuisessa nykyhetkessä. Ihmeellinen voima! Kun rupesin saamaan tietoisia kokemuksia sisäisestä hiljaisuudesta, tajusin että kauneuden kokemukset ovat aina kutsuneet mua tänne.

Se, mikä voi jonkin erityisalan, tai ylipäänsä kriittisen ihmismielen, kriteereillä olla keskinkertaista, stereotyyppistä, pompöösiä tai mitä hyvänsä, voikin hetkessä avautua yksinkertaisesti kauniina. Aurinkovoidetta myyvä ulkomainos, juoruilevien naisten naurunräkätys, rakennusmies joka seisoo keskellä katua ja katsoo ylös, kituliaaksi jäänyt lehmuksentaimi moottoritien liittymässä. Toisinaan elämä kutsuu sivuun maailmasta, katsomaan sisäänpäin. Ja sitten toisinaan se heittää silmille riettaan ja riemukkaan kavalkadinsa: tätä kaikkea minä kokeilen! Eikö ole hauskaa! Lumoudu!

lauantaina, kesäkuuta 16, 2007

Irti mun imusta

Minusta riippuvuutta on oikeastaan mikä tahansa, joka toistuvasti saa ihmisen (näennäisen) vapaaehtoisesti toimimaan vastoin sitä, mikä olisi hänelle pidemmän päälle hyväksi. Minun riippuvuuteni ovat yleensä olleet jotain, mikä estää minua lepäämästä, rauhoittumasta tai katsomasta silmästä silmään jotakin tuntemusta. Loppujen lopuksi kaikki nuokin ovat yhtä ja samaa: levätessään ja rauhoittuessaan sitä tuppaa näkemään asiat kiusallisen selkeästi. Läsnäololla on taipumus nostaa esiin kaikki keskeneräinen ja hankala. Riippuvuudet ovat (minulla) läsnäolon välttelyä.

Televisio. Siitä luovuin kai kymmenen vuotta sitten. En muista että olisin juuri nauttinut mistään, mitä sieltä tuli, mutta erityisesti puolenyön jälkeen jumiuduin sitä töllöttämään ja inhosin itseäni sen vuoksi. Nukkumaan meneminen oli kaiketi aika pelottavaa. En keksinyt muuta kuin olla ottamatta rakkinetta mukaani kun muutin uuteen asuntoon. Se auttoi, sain nukuttua hieman enemmän.


Pian tulikin internet. Ja liikaa töitä ja harrastuksia ja luottamustehtäviä ja puheluita ja kahvia ja mitä tahansa nenänkaivuuta mikä vaan piti varattuna. Ei niistä sen tarkemmin, pointtina ei ole menneiden muistelu. Vaan se havainto, että kaikki nuo riippuvuudet ovat edelleen jossain mielessä olemassa. Ne heräävät eloon kun niille antaa tilaisuuden. Tunnen niiden imun. En minä ole päässyt niistä täysin eroon, en jaksa seisoa keskellä virtaa jalat lujasti pohjassa.

Tapasin juuri Heidin, juttelimme tästä puutarhassa istuessamme. Totesimme molemmat, että riippuvuudet kuluttavat niin paljon voimia, ettei tässä elämässä ole aikaa luopua niistä sitä kautta, että käsittelisi niiden syyt ensin perinpohjin. Minussa on elänyt käsitys että kaikki pitää käsitellä – ja loputon käsitteleminen onkin ovela keino pysyä kiireisenä. Kesti aika kauan, että tajusin, että riippuvuudet pyrkivät varaamaan minusta juuri sen energian, joka tarvittaisiin selkeänä ja läsnäolevana pysymiseen (ja siinä ohessa niistä, siis riippuvuuksista, luopumiseen). Siksi ne eivät ole harmittomia, vaikka jotkin niistä naamioituvatkin sellaisiksi.

On siis erinomaista, jos voin irrottautua jostain riippuvuudesta. Silloin usein vapautuu voimia, jotka auttavat mua elämään selkeänä ja siten pysymään lujana kun jokin imu taas kutsuu. On monia riippuvuuksia, joista en toistaiseksi kykene syystä tai toisesta luopumaan. Niitä ei auta muuta kuin havainnoida. Pysyä mahdollisimman läsnä joka kerta, kun tekee sen taas. Tuntea luissaan, miltä se tuntuu ja mitä siitä seuraa.

Hahaa! Tajusin juuri, että mun nettilakkokin alkoi juuri näin. Vähän aikaa sitten taisin jopa kirjoittaa Hiljaisessa tienoossa, että huomaan roikkuvani netissä liikaa, enkä pysty millään päätöksellä lopettamaan sitä, mutta voin katsella ja tunnustella, miltä se tuntuu. Niin sitten tein, ja aikani katseltuani näin että se on todellakin niin perseestä (kaikki kunnia perseelle), että en voi sietää sitä elämässäni. Yhtäkkiä löysin keinon sanoutua ainakin nyt irti siitä imusta: kirjallinen sopimus. Mikä tahansa, mikä toimii!

Ja vielä vähän aiemmin kirjoitin myöhästelystäni. En osannut lopettaa sitäkään, mutta rupesin katsomaan toimintaani ja sen seurauksia jollain uudella viileydellä. Totesin kerta toisensa jälkeen, miten typerää myöhästyminen on ja miten paljon se vie voimia. Siinä tapauksessa muutos tapahtui itsestään, yhtäkkiä vain huomasin olevani ajoissa paikalla. Mutta myöhästymisen imu ja netissä roikkumisen imu eivät todellakaan ole lakanneet olemasta. Tulee vain seistä irti imusta.

Näyttää siltä, että mitä vähemmän noudatan vanhoja riippuvuuksiani, sitä enemmän havaitsen itsessäni voimavaroja johonkin aina uuteen.

keskiviikkona, kesäkuuta 13, 2007

Hetkessä pysyttelyä

Nettilakko vaikuttaa älyttömän hyvältä. Minulla on todella paljon enemmän aikaa saada palkalliset työt hoidettua, maalata omaa lorunkuvitusta ja levätä. En ollut ehkä ihan tajunnukaan miten paljon kulutan aikaa netissä.

Päätin monesti, että nyt vähennän. Päänsisäiset päätökset eivät pitäneet. Mutta sopimus pitää, jostain syystä. Kirjoitin paperin, johon kirjasin, kuka sopii kenen kanssa (minä itseni kanssa), mistä (en käytä nettiä muuhun kuin sähköpostin lukemiseen ja tärkeään tiedonhakuun) ja millä aikavälillä (kaksi viikkoa sopimushetkestä eteenpäin). Nyt mulle tulee usein mieleen, että menenpä sille tai tälle sivustolle, mutta sitten muistan, että minulla on kirjallinen sopimus. Enkä mene. Ei tee edes mieli kuin sen sekunnin murto-osan ajan. Mistähän tämä johtuu?

Tänään on ollut mukava päivä, koko viikko on ollut mukava, kun asiat ovat tapahtuneet mutkattomasti ja ajallaan, vaikka niitä on nyt tosi paljon kun erään näyttelyn avajaispäivä lähestyy. Olen osannut rajata omat tehtäväni selkeästi yhteen vastuualueeseen, joka sopii mulle (näyttelytekstien kirjoittaminen) eikä mun ole tarvinnut huolehtia muista. Olin kyllä tänäänkin kehystystalkoissa, mutta niiden kokonaisuus ei ole mun vastuulla, joten se oli vaan mukavaa yhdessä puuhaamista.

Toissa iltana sain jonkin mahakipukohtauksen, jonka syitä piti sitten myöhään illalla käydä tutkimassa kätilöopistolla. Kun ei vielä ollut tutkittu, tiedostin että tää saattaa olla ihan mitä vaan mahataudista raskausmyrkytykseen. Mulla oli rauhallinen olo, mies tuntui turvalliselta vieressä, sanoin hänelle että ”kävi miten kävi”. Enkä lähtenyt spekuloimaan yhtään enkä panikoimaan. Tuntui ihan aidosti siltä että elämä kannattelee, että juuri nyt jos koskaan on tärkeää pysyä tässä hetkessä. Sitten kun asiat rupesivat selkenemään, poikasen sydän pompotti ja se nyrkkeili terhakasti kammionsa seiniä, kohdunsuu ei ollut auennut ja veriarvot olivat hyvät, tuli tietysti ilahtunut olo. Kaikki nauratti. Kipu hellitti. Tavallista ärhäkämpi happovaiva, arvasi lääkäri ja määräsi närästyslääkettä. Olin hirveän iloinen, että kykenin pysymään läsnä niin hankalassa tilanteessa. Kiitos siitä.

On muuten jännä ilmiö, että vaikka ei yhtään menisi ajatusten ja pelkojen kierteeseen ja pysyisi vaikka kuinka tyynenä, haastavan tilanteen lauettua saa silti sen ilon ja helpotuksen!

maanantaina, kesäkuuta 11, 2007

Yksinkertaista, mutta totta

Kuvien tekeminen on kummallista. Välillä on hyvin vaikea tarttua pensselin varteen, tekee mitä tahansa tyhjänpäiväistä jottei tarvitsisi. Sitten taas tulee hetkiä, jolloin tahtoisi edetä kuin juna, mutta on pakko keksiä jotain muuta välillä, jotta ei etene liian nopeasti. Nyt on jälkimmäinen tilanne: aukeama on luonnosteltu, mutta yritän pitää sulattelutaukoa ennen kuin ryhdyn maalaamaan. Värit, yhdistelmät, mahdolliset erityistekniikat hautuvat jossain, ja jos ei ryntää tekosiin ennen aikojaan, ne tulevat oikein ihan itsestään.

Teen lorun kuvia vasta ensimmäistä kierrosta. Monet niistä täytyy tehdä uudestaan varmaan vielä useaankin kertaan, mutta olen jo aika tyytyväinen kuvien henkeen ja tunnelmaan. Ja päähenkilöiden hahmoihin, ne näyttävät itäneiltä perunoilta, minua naurattaa olla niiden seurassa. Tekniikassa ja sommittelussa on vielä tekemistä.

Tänään on hyvänmakuinen ja selkeä päivä. Eilisen merkintä tuntuu turhanpäiväiseltä selittämiseltä. Ihan kuin olisin yrittänyt todistaa itselleni jotain. Mitä? Ei ole mitään selitettävää eikä todistettavaa. Helpotus. Heräsin tänään aamuviideltä enkä saanut enää unta. Nousin ja kävin kastelemassa kasvimaan ja kukkapenkit (ennen auringon porotustahan ne pitäisikin kastella, jottei haaskaa vettä). Huomasin, että viileässä saatoin mukavasti kitkeä rikkaruohoja - päiväsaikaan kasvimaalla kyykkiminen on aiheuttanut muutamia epämiellyttäviä supistuksia. Tämän jälkeen kävin vielä uudestaan nukkumaan pariksi tunniksi, mutta aamun kuulaus jäi sisälleni koko päivän ajaksi.

sunnuntaina, kesäkuuta 10, 2007

Kirjoitin

Tein itseni kanssa määräaikaisen sopimuksen, että en käytä nettiä muuhun kuin tiedonhakuun ja sähköpostiin. Katsotaan, miltä parin viikon päästä tuntuu. Refleksi mennä lukemaan blogeja ja uutisia on toistaiseksi voimakas. Pitää pysyä valppaana. Tarkoituksena on vapauttaa enemmän aikaa työntekoon ja hiljentymiseen. Erityisesti työnteossa olen ruvennut tosi laiskaksi ja ajelehtivaksi viime aikoina, kun pari työprojektia on ollut epämääräisessä vaiheessa. On ihan hauskaa käyttää hellepäivän kuumia tunteja puutarhan kasteluun, kavereiden kanssa lounastamiseen ja mansikkajäätelön syömiseen, mutta netissä lorvailu ei tuota vastaavaa iloa.

Ilahduin kamalasti, kun rakas ystävä muutama päivä sitten kertoi olevansa myös raskaana. On hauskaa jakaa tätä kaikkea, mikä tapahtuu nyt. Raskaana oleminen ja raajojaan kolistelevan poikasen olemassaolo tuntuu koko ajan, toisin kuin aluksi. Kohtapuoliin tällä tyypillä on mahdollisuus selvitä hengissä, vaikka se lähtisi syntymään. Lapsista, siis niistä syntyneistä, puhuminenkin tuntuu välillä jo mielekkäältä. (Vaikka tänään taisin lopuksi vähän väsähtää kun kävin yhden vauvaperheen luona jotka eivät puhu oikeastaan mistään muusta kuin lapseen liittyvästä, se heille suotakoon, mutta musta esimerkiksi vauvan vaatteet on kuitenkin ihan loppujen lopuksi vaan muotoon ommeltuja kankaita ja muutkin varusteet vaan, hyvänen aika, esineitä. Kyllä mä jotenkin ymmärrän että se kaikki yhtäkkiä täyttää kokemusmaailman mutta... en mä osaa selittää. Enkä mä tiedä miten pitäisi olla, huomaan vaan itse kokevani asiat toistaiseksi toisin). Lapsista puhumiseen liittyy paljon konkreettista, hyödyllistä tietoa ja toimintaa. Ja iloa. Huumoria. Huomaan, että kannattaa tehdä vähitellen joitakin hankintoja ja ottaa selvää tietyistä asioista, ettei kaikki konkreettinen valmistautuminen jää siihen viime tippaan, jolloin olo ei ehkä enää ole näin ketterä ja virkeä. Alkukuukausina kaikki tulevaan vauvaan suuntautuva puhe, toiminnasta puhumattakaan, tuntui musta niin hypoteettiselta, etten oikeastaan jaksanut vaivautua.

Mutta mieluiten mä nytkin hengailen tän olennon kanssa, jonka mä tunnen sisälläni juuri nyt, enkä jonkin ajatuksissa koostetun hahmon, joka syntyy vaikkapa keisarinleikkauksella, joka opettelee sanomaan äiti, on allerginen appelsiinille tai tahtoo korvakorut, tai mitä hyvänsä.

Tunnustelen. Tää kirjoitus tuntuu epämääräiseltä, siinä on jotain mikä ei ole kirkasta. Tai oikeastaan siinä ei ole mitään, mikä tuntuisi ihan selkeältä. Nyt tajuan, että mua kaduttaa, etten kirjoittamisen sijasta mennyt nukkumaan tai lepäämään.

En mennyt, kirjoitin.

maanantaina, kesäkuuta 04, 2007

Silmästä silmään, ei silmää silmästä

Eräs ystävä sanoi äsken, että raskausaikana monet naiset näkevät väkivaltaisia unia. Minä en muista nähneeni erityisen väkivaltaisia unia - kuolema on kyllä läsnä mutta se ei tunnu unissa kauhealta, vaan haikealta. Tai sitten vain juhlavalta tai väistämättömältä.

Mutta päivätajunnassani kummittelee toisinaan väkivalta, seksuaalinen väkivalta. Olen jollain merkillisellä tavalla nyt herkistynyt sille. Minulle ei koskaan ole tapahtunut mitään raakaa, ellei ota huomioon sitä ”normaalia” raakuutta mitä seksi usein pitää sisällään naista kohtaan. Olen tietenkin kohdannut itsekkäitä miehiä (oikeastaan poikia) jotka tietämättöminä etsivät nopeaa tyydytystä. Siitä ei voi (eikä kannata) oikein syyttää ketään, kun on itsekin ollut ihan yhtä tietämätön ja itsekäs, luullut että tämä hätäisyys kuuluu asiaan ja minä vain olen jotenkin vaillinainen kun en oikein pääse mukaan.

Oikeastaan luulen, ettei kyse ole pelkästään henkilökohtaisista traumoista, vaan nää pelot ja hämärät mielikuvat saavat voimaa jostain syvemmältä. Joskus, kun mun mies kumartuu suutelemaan tai hyväilemään mua, tunnen äkkiä kuinka koko mieskunnan synkät teot häivähtävät epämääräisenä uhkana ylläni. Se on mun miehelle joskus raskasta, joutua kantamaan tuommoista taakkaa. Ja minä olen tietenkin hirveän pahoillani, olisin niin mielelläni tuntematta sellaista. Mutta viime aikoina olen jotenkin kiinnostunut asiasta uudella tavalla. Melkein odotan, että näitä tilanteita tulee, jotta saan katsoa, tuijottaa tuota pelkoa silmästä silmään. En tiedä, onko se raskaus vai jokin muu, joka uutta rohkeutta herättelee.

Pussailimme kerran mieheni kanssa eräällä hakkuuaukealla ja minä sanoin, minut täytti pakottava halu sanoa, että minä annan hänelle anteeksi KAIKEN, mitä miehet ovat koskaan tehneet! Se tuntui tavattomaan vapauttavalta, meitä molempia itketti ja nauratti. Ja niin minä annankin, kyllä, kyllä! Mutta anteeksiantamisen pitää jatkua.

Minä en aikaisemmin ole oikein tajunnut, mitä ”pelon kohtaaminen” oikein on. Mutta nykyään... minulla on aavistuksia, pieniä kokemuksia siitä. (Taisin kirjoittaa tästä jo aiemmin, mutta minä nyt aina puhun samoista asioista muutenkin.) Se on sitä, että kun tunne nousee, minä en peräydy, en väistä, en työnnä pelkoa taka-alalle. En vähättele enkä suurentele. Minä en oikeastaan reagoi, vaan olen siinä tunteessa, ihan hiljaa, ilman ajatuksia. Tunnen miltä se tuntuu ruumiissa, millaisia ajatuksia se koettaa nostattaa, millaisiksi tunteiksi ja tuntemuksiksi se muuntuu. Se voi tuntua sietämättömältä, mutta silti ei saa väistää. Minua on sietämättömyyden keskellä auttanut lause, jonka luin jostain: ”Hyvä on – minusta tulkoon ensimmäinen meditoija, joka on kuollut tähän tunteeseen.” (Enkä tarkoita, että olisin ollut tuolloin meditoimassa - reagoimaton ja perääntymätön asenne vain on on meditatiivinen.)

Eksyin äsken lukemaan nettipäiväkirjaa, jossa raiskattu nainen kertoo elämästään ja tuntemuksistaan. En osannut olla lukematta, vaikka kaduin sitä jo etukäteen. Sydäntä särkevintä tekstissä oli se huutava epäoikeudenmukaisuuden tunto, se että ”kaikkein pyhimpään on kajottu”. MITEN JOKU VOI -? Se jättää, pohjimmiltaan, sanattomaksi. Sen jälkeen rupesin kirjoittamaan tätä merkintää. Vaikka en ole raiskausta henkilökohtaisesti kokenut, voin silti suuttua ja samaistua uhrin asemaan ällistyttävän helposti. Se uhka on olemassa jossain kaikkien naisten yllä, kollektiivisessa psyykessä. Kaikkein pyhimpään on todellakin kajottu, ja minun (jokaisen minun) tehtäväni on palauttaa pyhyys, rakkaus ja rauha. Minun kokemukseni mukaan sen voi tehdä vain kohtaamalla hetkessä se kaikki törky, mikä psyykestä nousee. Naisasialiike, oikeusprosessit, yhteiskunnalliset muutokset ovat sen rinnalla pientä, vaikka varmaan ihan tärkeääkin joskus. Mutta mikään ulkoinen toiminta, joka nousee reaktiona pelkoon, ei nähdäkseni voi todella eheyttää.

Edit: Jotta ei jäisi epäselväksi, en todellakaan pidä merkityksettömänä sitä, että seksuaalisen väkivallan teot tuomitaan oikeusistuimessa ankarasti. Se on sitä oikeudenmukaisuutta, mitä tämä yhteiskunta kykenee (jos kykenee), jakamaan. Oikeudenkäynti on myös väkevän symbolinen tapahtuma.

(Vielä myöhempi edit: lisäsin Elävältä Tapetun päiväkirjan osoitteen.)

torstaina, toukokuuta 31, 2007

Ajan kysymys

Ostimme viikko sitten auton. Se on iso ostos, vaikka käytettynä hankittiinkin, ja vaikuttaa varmaan elämään monin tavoin. Mutta toisaalta... aika sama. Muutenkin hankinnat, eritoten jos kyseessä on jokin tekninen laite, jättävät mut usein aika kylmäksi. Harvemmin saan ostamisesta iloa, paitsi toisinaan tyydytystä siitä että työ (hankkimisen vaiva) on tehty. Eikä musta edes tunnu, että se laite sen ostamisen jälkeen oikeastaan olisi mun, se vain on mun käytettävissäni, kunnes lakkaa olemasta. Otan parhaani mukaan selvää, miten laite toimii, mutta mulle ei synny vempaimiin kovin kummoisia suhteita. Ennen saatoin kiintyä vaikkapa läppäriin, pitää sitä vähän kuin liittolaisena, työkaverina. Ja jos se ei toiminut, tunsin itseni petetyksi. Nykyään läppärikään ei herätä oikein mitään (no ei kai, kun sulla on PC, sanoisi parikin kaveria, ehee). Kun tämä läppäri kuoli (mikä sitten osoittautui väliaikaiseksi, laitteiden kohdalla voi käydä niin), se tuntui yhdentekevältä.

No, tätä kiintymättömyyttä voidaan testata, kun joku toinen vaikkapa varastaa tai rikkoo jotain mun ”omaa”. (Ja elämä takuulla testaakin.) Se kyllä hätkähdyttää. Pahin loukkaus, jonka muistan, oli se kun eräälle grafiikan pajalle murtauduttiin ja meidän seinällä kuivuvien töiden päälle oli spreijattu jotain hopeisella vannelakalla. Itse tehty kuva tuntuu omalta, vaikka se tosi asiassa on jo irronnut minusta, eriytynyt ulkoiseksi muodoksi. Idea on kyllä tiettynä hetkenä kummunnut sisältä, se on sillä ainutlaatuisella hetkellä ehkä ilmentänyt jotain omaa. Mutta eihän paperin tai maalin, tai minkään, voi odottaa kestävän aikaa, ja ajassa riehuvia teini-ikäisiä koiperhosia.

Tämä aika on jotenkin jännää, se pakottaa niin tietoiseksi siitä, että eläminen on haurasta ja hetkellistä. Vakuutusvirkailija halusi, että hankkisin heiltä vapaaehtoisen eläkevakuutuksen. ”Näin pienellä satsauksella (pakollinen yrittäjäeläke) olet pulassa tullessasi eläkeikään”, hän sanoi. Mä nauroin vahingossa ääneen ja mies katsoi mua paheksuvasti. En sitten ruvennut selittämään, että kukaan ei tiedä a) mitä mä silloin tarvitsen etten olisi pulassa, b) olenko silloin elossa, c) onko teidän vakuutusyhtiönne olemassa, d) onko edes tätä tuntemaamme maailmaa enää olemassa. No, ei tämä kaikki tietenkään estä eläkesäästämistä tai mitään muutakaan suunnittelua ja varautumista. Kyllä vakuutuksia voi ottaa, on mullakin niitä. Mutta eivät ne lopulta mitään turvaa eivätkä vakuuta, hyvänen aika.


Nykyhetki on merkillinen paikka, sekään ei toisaalta tarjoa turvaa miltään ulkoiselta, mutta nykyhetkessä vain on mahdotonta tuntea huolta tai turvattomuutta, koska ei ole olemassa mitään mihin huoli viittaisi.

Olen viime päivinä hiljentynyt useammin, määrätietoisemmin, siis istunut hiljaa yhtäjaksoisesti vähän pidempiä aikoja. Täytyy sanoa, että se on ollut haasteellista! Ajatuksia, suunnitelmia, kutinaa, kipua, uneliaisuutta. Lyhyitä tipahtamisia rauhan paikkaan. Se on tuntunut kiusalliselta, olen joutunut taas kerran nielemään useita sangollisia ylpeyttäni. Että olenkin näin... alussa. Mutta toisaalta tässä, tässä vain.

perjantaina, toukokuuta 25, 2007

Hiljaisuuden ituja

Huomaan olevani yhtä aikaa väsynyt (tai pikemminkin helposti väsyvä) ja innostunut ja jaksava. Kiinnostava yhtälö. Teen paljon, mutta minun täytyy levätä välillä. Vähän väliä. Ja minä lepään. Nautin tästä raskaudesta senkin takia, että se ohjaa minua tottelemaan ruumiin käskyjä epäröimättä. En ole ennen tätä kevättä kokenut tällaista selkeyttä kehoni suhteen. Huomaan hyvin monien asioiden tapahtuvat aivan itsestään. Minun ei tarvitse muistaa tai huolehtia. Sellainen toiminta, mikä olisi mahdollisesti haitallista minulle tai pikkuiselle, loppuu ihan itsestään. En edes muista mennä savuisiin pakkoihin, tai jos intoudun rehkimään kasvimaalla, siirryn pian lepäämään, enkä jää jumittamaan ja yrittämään vielä vähän. Siinä on jotain sellaista uutta kyselemättömyyttä. Tämän vaihteen tarkoitus on tietysti suojella kasvavaa elämää, mutta varmaan myös opettaa naiselle itselleen jotain naisena ja ihmisenä olemisesta.

Olen kuullut monien muiden naisten kokemuksia raskausajasta, ja ne vaihtelevat kyllä valtavasti. Moni joutuu kohtaamaan kaikki mörkönsä ja pelkonsa. Siinä piilee tietenkin mahtava mahdollisuus selkiyttää elämäänsä ja saavuttaa uudenlaista väljyyttä ja vapautta suhteessa tunteisiinsa. Mulle taas on tähän mennessä suotu jonkinlaista tyyneyttä ja rauhallisuutta ainakin suhteessa tähän raskauteen ja sen etenemiseen. Ja ehkä se vaikuttaa muihinkin asioihin. Ainakin nyt pidemmällä raskaudessa (vähän yli puolenvälin) huomaan, että kaiken maailman asiat eivät tunnu niin kovin vakavilta. Teen työni, mutta... minä vain teen sen, se ei ole niin ihmeellistä. Oma kirjankuvitustyöni etenee askel askeleelta, sitä on kivaa tehdä, saan siitä iloa, mutta ei se ole niin suurta. Ehkä siksi sitä onkin helppo tehdä.

Toisinaan tulee haasteita. Jokin aika sitten vauva alkoi liikkumaan kohdussa. Se oli ihanaa. Mutta sitten tulin huolestuneeksi. Miksi se ei tänä iltana liiku, kun eilen tunsin sen liikkuvan? Huoli oli ihan uusi tunne tämän raskauden aikana. En voinut lakata tarkkailemasta ja tunnustelemasta vatsaani. Olin näiden tunteiden kanssa pari kolme päivää, katselin niitä, ja lopulta saavuin pisteeseen, jossa hyväksyin tilanteen. Se liikkuu tai ei liiku, minä en voi tehdä kuin sen minkä teen ja olla se mikä olen. Mua ei huolen keskellä auttanut, kun joku lohdutti että kyllä kaikki menee hyvin. Olen edelleen tietoinen, ehkä jopa hitusen enemmän kuin aiemmin, että mikään elämä ei ole ikuista eikä minulle ole annettu takuita yhtään mistään ulkoisesta seikasta tässä maailmassa. Mutta en ole enää huolissani. Mä näin, ja näen juuri nyt tätä kirjoittaessani, että lopulta lapsi(kin) on rakkaus, ja rakkaus on nyt. Rakkaus ei kuole, vaikka kaikki muu kuolee aikaan ja aikanaan. Kuulostaa korkealentoiselta... mutta en osaa sitä sen konkreettisemmin selittää.

Yksi pikku haaste tuli tällä viikolla eräästä työryhmästä, jossa olen mukana. Kaksi henkilöä otti yhteen. Mun mieleni alkoi vaatimaan, että tämä hieno draama kuuluu minullekin, minun on otettava kantaa, päästävä osalliseksi, puolustettava syytöntä, siloiteltava pelikenttää, milloin mitäkin. Kuuntelin näitä vaatimuksia, pieniä kiusauksia tarttua puhelimeen, kirjoittaa napakka sähköposti, soittaa toiselle sivulliselle päivitelläksemme yhdessä muka viileältä etäisyydeltä... mieli on pelle! Pieni, huvittava olento. Minä en onneksi tehnyt yhtään mitään, vaikka mieli teki. Lopulta toinen draaman henkilöistä erään puhelun yhteydessä sanoikin oma-alotteisesti, että tämä on heidän kahden välinen asia. Siihen ei mielellä ole oikein mitään jatkettavaa. Koko draama hajosi pölynä ilmaan. On palkitsevaa, kun pystyy oikeassa paikassa olemaan reagoimatta.

Ja pinaatinsiemenet itävät mullan pimeydessä.

sunnuntaina, toukokuuta 20, 2007

Sietämisestä

Jotain tapahtuu, mutta en oikein tiedä mitä. On tapahtumisen tunne. Mieli on aika rauhallinen. En ole hiljentynyt kovin usein enkä systemaattisesti, ehkä siksi, että mieli ei useinkaan muistuta itsestään. Ajatuksia on, mutta ne ovat rauhallisia, piileviä, huomaamattomia. En oikein tiedä, mitä ajattelen päivät pitkät.

Luen kirjaa meditaatiosta, Jack Kornfieldin A Path With Heart, joka saa mut huomaamaan, että rauhaisan pinnan alla kuitenkin liikkuu kaikenlaista. Aamuiset unetkin ovat levottomia pienpetoja, ne kiertelevät lisääntymisen ja rakastelun teemojen ympärillä... enkä oikein saa niistä otetta.

Kirjassa puhutaan tunteiden nimeämisestä hiljentymisessä. Tiedän, että olen joskus tutustunut nimeämisen ällistyttävään voimaan, mutta en muista missä ja milloin. Erään toisen kokemus sen sijaan on jäänyt mieleeni: Ystäväni, opettaja, kertoi kuinka hän oli epähuomiossa antanut oppilaalle väärän arvosanan todistukseen ja tämä oli nostanut siitä jonkun jutun. Ystävääni harmitti ja hävetti kovasti, ja hän kertoi minulle, kuinka hänen harmituksen noustessa piti aina hokea itselleen: ”Minä tein virheen. Minä tein virheen”. Tunnistin heti lauseen helpottavuuden. Tapahtuma sai nimen: virhe. Ei sen vähempää eikä enempää.

Kun luen kirjaa, minussa kihisee innostus. Voin ottaa hiljentymisessä apulaisikseni kaikki hankalat tunteet, joita tunnen sen aikana! Ikävystyneisyyden, pelot, levottomuuden, vihan... voin olla hiljaa kulloisenkin tunteen kanssa, kuunnella sitä hiljaisuuden avaruudessa, antaa sille nimen. Pelko. Hei pelko. Sinähän se siinä. Ja vähitellen voin ruveta käyttämään nimeämistä muissakin arjen tilanteissa.

Ja tosiaan, kun olen läsnä vaikkapa inhon ilmetessä (kuten eilen), ja annan tunteelle nimen, inho, sen kanssa on heti helpompi olla. Kohta huomaan, että tunne muuntuukin - peloksi. Sitten takaisin inhoksi. Sitten tunnen raivoa. Outoa, mutta paikoitellen melkeinpä siedettävää. (Ja minä kun luulin olevani ihan rauhallinen!)

Olen näissä asioissa kärsimätön. Tahtoisin, että avautuminen ja selkiytyminen tapahtuisivat heti kun olen oivaltanut jotain. Minun on vaikea hyväksyä, että toisia asioita vain pitää sietää aika kauan, ennen kuin ne voivat avautua. Nyt tuntuu, että olen saamassa lisää eväitä tuohon sietämiseen, sietämiseen, sietämiseen.

keskiviikkona, toukokuuta 16, 2007

Entinen kroonikko muistelee

Kahden viikon sisällä kaksi ihmistä on sanonu mulle, että sähän olet aina se joka on paikalla jo etukäteen, kun on joku kokous tai sovittu tapaaminen.

Minä! Ajoissa! Etuajassa! Se on muuten totta! Mä olen ollut myöhästelijä pienen ikäni, mutta nyt se on jotenkin kääntynyt.

Olenhan mä lukemattomat kerrat hävennyt sitä että haaskaan muiden aikaa. Ihmetellyt, että näinkö vähän kunnioitan toisia? Näinkö haen huomiota? Olen päättänyt luultavasti kymmeniä kertoja, että enää en myöhästele. Mutta päätökset eivät pidä, ainakaan minulla.

Usein kehutaan, että anteeksi on kaunis sana (jopa Suomen kielen kaunein!). Mutta joskus, jopa usein, se on täysin vastuuton sana.
Mun ajoissa olemiseni sai alkunsa siitä, että lakkasin pyytämästä anteeksi myöhästymisiäni. Päättelin, että jos kerran olen myöhässä eikä minulla ole aikomusta olla ajoissa ensi kerrallakaan, on aika tekopyhää pahoitella ja selitellä asiaa. Tulin myöhässä, koska olin myöhässä, piste. Tätä kesti pari kolme kuukautta. Oikeastaan lakkasin tuntemasta huonoa omatuntoa myöhästymisestä. Samalla kun kuitenkin havainnoin, miten ikävää ja typerää on tarkkailla kelloa stressihiki puserossa ja kireillä jonkun bussin jäämisestä punaisiin valoihin.

Ja sitten yhtäkkiä, joskus tuossa kevättalvella, löysin itseni joka paikasta todella paljon etuajassa. Mun myöhästymisautomaattini oli mennyt pahasti epäkuntoon. Jouduin menemään kävelylle lähimetsään tai odottelemaan toimistolla seiniä tuijotellen (ja sitten muut vielä tulivat myöhässä ja sain maistaa omaa lääkettäni...). Havaitsin, että se oli kuitenkin huomattavasti mukavampaa kuin myöhästyminen, ehti rauhoittua ennen kuin sovittu asia alkoi. Löysi metsästä liukkaan kallion tai ehti katsella kummallisesti kuvitettua kirjaa. Sittemmin ajoissa oleminen on tasaantunut, saavun vartin tai viisi minuuttia etuajassa. Tai minuutilleen sovittuna aikana. Saa vaihtaa verkkarit ihan rauhassa tai jutella muiden ajoissa saapuvien kanssa.

No, olen minä joskus vieläkin myöhässä. Nykyään havaitsen jo tuntia tai kahta aiemmin, että nyt en ole aikataulussa hommieni kanssa, ja ilmoitan siitä. Mutta se ei tunnu enää niin typerältä, kun en ole kumminkaan se joka on aina myöhässä. Katin pallit, kyllä se tuntuu helvetin typerältä ihan joka ikinen kerta. Ihanaa, aivan mahtavaa, että niitä kertoja on yhä harvemmin.

maanantaina, toukokuuta 14, 2007

Parempaa kuin seksi

Luen kaunista kirjaa, D.H. Lawrencen Lady Chatterley’s Lover (1928). Siinä kuvataan seksuaalista rakkautta ihmeen viisaasti ja syvästi. Oikeastaan en muista koskaan lukeneeni fiktiota, jossa rakastelu olisi niin kaunista. Ja silti niin todellista, pelkoineen ja pettymyksineen päivineen. Suorasukaisia kohtauksia ei ole kirjoitettu kiihottamaan lukijaa tai saattamaan häntä romanttisten kuvitelmien valtaan. Ne paljastavat rakastelusta seksiä syvempiä kerroksia, jotka tuntuvat yhä vain olevan kovin tuntemattomia tälle maailmalle.

Tuntemattomia ne ovat minullekin osittain. Vaikka kumppanini on ihana, hellä ja nautiskeleva mies, joka yhä enemmän on luopumassa miehisestä itsekkyydestään rakastelussa.

Pelkkä kiihottuminen on helppoa, mutta todellinen avautuminen käsittämättömän pelottavaa psyykelle, ainakin sille psyykelle joka tätä kirjoittaa. Tunnen sen pelon usein, vain toisinaan voin luovuttaa ja antaa tapahtua pelosta huolimatta. Onneksi olen tajunnut (ja unohtanut ja tajunnut kerta toisensa jälkeen), ettei rakastella voi odotusten ja päämäärien kanssa. Joskus se on ihanaa, vaikkei tuntisi suunnilleen mitään seksuaalista värinää. Joskus sen on kurjaa, vaikka saisi mitä viboja. Joskus orgasmi on ihanaa, toisinaan se jättää tyhjän, vihaisen olon.

Paras vain asettua parhaansa mukaan omaan ruumiiseensa ja kiireettömään läsnäoloon toisen kanssa ja katsoa, mitä tapahtuu. Merkillistä!

keskiviikkona, toukokuuta 02, 2007

Olomuotoja

Rakeita tuli taivaan täydeltä, piiskasi bussin kattoa rytmikkäästi. Kuuro hellitti hetkeksi, jatkui sitten hurjempana, rakeet entistä suurempina tahokkaina. Kun lopulta astuin ulos omalla pysäkilläni, vallitsi hiljaisuus ja aurinko harotti pilvien lomasta lämmittäen varovasti. Tuhannet scillat pudistelivat märkiä jääpaloja harteiltaan. Astelin sulavan jään pehmittämää polkua kotiin mielessäni ei-mitään.

En lakkaa ihmettelemästä, miten hyvää minulle kuuluu. Elämä on läpeensä antoisaa. Pinnassa on aina pieniä säröjä, nyt ihmeen vähän edes niitä. Rakkautta, kevään raakaa kauneutta, mullan ja nokkosten tuoksua, teräviä pieniä potkuja alavatsassa ennen nukahtamista. Pakotonta työtä ja ihanaa, syvää, virkistävää unta. Tinkimättömiä unia, jotka näyttävät: katso ja hyväksy!

Kaikki, mikä on kesken, palaa luokseni. Tuo kipua. Pelkään. En pelkää!

Tiedän, että tulen aikanaan menettämään kaiken. Kuten tekin. Tuntuu helpottavalta hyväksyä liike, että nostan terävää päätäni valtamerestä, kiidän metrini sen voimalla, taitun kuohuksi ja sulaudun takaisin osaksi pinnan alaista.

perjantaina, huhtikuuta 27, 2007

Havaintoja siitä miten elämä soljuu

Kaipaan mökille työskentelemään, ehkä lähdenkin jossain välissä taas viikoksi. Siellä on hurjan hyvä työrauha. Näen yhä selkeämmin, että netissä pyöriminen, vaikkei se ajallisesti veisikään pitkää pätkää päivästä, häiritsee työtäni ja rauhaani huomattavasti. En oikein osaa tehdä asialle mitään, en osaa luopua siitä pelkällä päätöksellä. Kun teen päätöksen, rikon sen huomenna. Ei siis auta kuin katsella asiaa. Ja sietää sitä että häiritsen itseäni. Sietää niin kauan, että lakkaan sietämästä. Tai hyväksyn asian sellaisenaan. Katsotaan.

Huomasin itsestäni toisenkin kiinnostavan seikan. Se ilmeni minulle äkkiä hyvin selkeänä erään ihmisen kautta. Tämä tuttava puhui jostain muistaakseni kuvittamiseen liittyvästä, sanoi ettei yhtään pidä siitä-ja-siitä tyylistä. Minua kai jotenkin ärsytti, miksi tuommoisestakin pitää on mielipide. Rupesin kiertoteitse puolustelemaan hänen mitätöimäänsä asiaa (joka ei minulle itselleni edes ole tärkeä, minusta oli vaan tyhmää tykätä tai ei-tykätä jostain sellaisesta), ja kohta tämä henkilö tuijotti minua ja sanoi jotain sellaista kuin: ”Musta tuntuu että sä ymmärrät mut aika usein jotenkin väärin”. Se vaiensi minut, ainakin hetkeksi. Oivalsin tämän keskeytyksen ansiosta, että minussa elää tarve yrittää muuttaa ihmisiä. Vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä. Päteä. Muuttaa maailmaa. Mitä hyvänsä se on. Nyt se ilmenee selkeänä juuri tämän yhden ihmisen kanssa. Tuli melkeinpä kiitollinen olo: elämääni on tullut ihminen, jonka kanssa voin katsella tätä tapaani ja ehkäpä jopa harjoitella sitä, että en reagoi. En yritä muuttaa, vaikuttaa toisiin. En kritisoi. Annan olla. Paitsi jos teen sen, sitten saan taas katsella tekojani. Helpottavaa, joka tapauksessa. Minun vastuullani on ainoastaan pitää oma tonttini mahdollisimman puhtaana, olla hyvin luja ja selkeä omassa elämässäni.

Ihme ja kumma! Taannoisen työputken jälkeen mulla ei ollut mitään töitä tiedossa, ei homman hommaa siihen saakka kunnes mahdollisesti jään äitiyslomalle. En murehtinut asiaa. Tilillä oli rahaa sen verran että sain laskut maksettua ja vähän jäi vielä ylikin muutaman viikon elelyyn. Kunnostelin nettiportfoliotani ja suunnittelin yhteydenottoja aikakauslehtiin. Mutta oikeasti ehdin vasta ohimennen mainita yhdelle ainoalle tuttavalle, että olen vailla töitä, jos kuulet jostain… Seuraavana päivänä soitti tyyppi eräästä kustantamosta, että sinua on suositeltu ja heillä olisi pieni kirjankuvitus. Juuri sellainen, jollaista hahmottelin pari postausta sitten: Mukava, ei liian kunnianhimoinen aihe, väljä aikataulu, voi alottaa vaikka heti ja tehdä rauhassa omien juttujen ohessa alkusyksyyn mennessä. Tuntuu pieneltä ihmeeltä. No, homma varmistuu lopullisesti vasta ensi viikolla, joten mitä tahansa saattaa tapahtua tässä välissä. Kuten aina.

Sillä palkalla ei aivan elä koko kesää, joten samaan aikaan kuulinkin tutuilta parista mahdollisesta kirjantaitosta. Olisin voinut murehtia tilannettani mutta elämä todistaa yhä useammin, ettei kannata, asiat järjestyvät ilman murehtimistakin, itse asiassa jopa jotenkin vaivattomammin. Joten jos nyt käy niin, ettei mikään näistä työmahdollisuuksista toteudu, saan ottaa senkin lunkisti.