keskiviikkona, heinäkuuta 29, 2009

Ulkona

Lihava mies seisoo erään talon katolla liikkumattomana. Osoitan häntä pojalle, aivan kuin mies olisi osoiteltava esine. Mies katsoo suoraan meihin, tai suoraan vaan, katonharjan yli. Orapihlaja-aidoista puskee vaahteraa, hernettä, tammea, akileijaa, kuljen aitojen vieressä niin etteivät ne raavi pojan ulos rattaista törröttäviä kinttuja. Varpuspari hyppää postilaatikolle jota ohitan. Ne jäävät mieleeni kuin valokuvana.

Kaikki nuo perhoset, joita en tunne! Nopeat harakat näkökentän äärillä, harva voi niitäkään lukea läheisiksi tuttavikseen. Jalkakäytävä on juuri asfaltoitu, tahmea tossun alla, kuuma, mustan päällysteen päällä helmeilee vielä mustempia lätäköitä. Poika on saanut maitonsa loppuun, onnellinen pillistä, hekottelee ja puristelee läpinäkymättömiä valkoisia pisaroita purkista ulos. Tuntuu kuin emme olisi menossa minnekään. "Onpa lämmintä!" huutaa vieraileva vaari lasikuistisen talon pihalta. Niin, ihan kuin lämpö tulvisi sisältäpäin ruumiista ja lämmittäisi koko maailman.

2 kommenttia:

hanne kirjoitti...

leppoisa, kivan tunnelmallinen kirjoitus pienestä mutta tärkeästä hetkestä, niinkuin kaikki hetkemme ovat!!

Anu Välitalo kirjoitti...

Kiitos Hanne!