torstaina, helmikuuta 28, 2008

Kuka

Kävin ystävän luona, jolla on vastasyntynyt vauva. Omani, joka on kokeillut tätä maailmaa jo viisi kuukautta, sai väsymyshepulin ja vastasyntynyt yhtyi konserttiin. Minä jäin heille pukemaan jäntevälle kaarelle vetävää, äänekästä poikamakkaraa ja hän lähti vastasyntyneen kanssa jännittävälle bussimatkalle. Lupasin työntää oven lujasti kiinni kunhan mekin saisimme siirrettyä itsemme ulos. Vaihdoimme ystävän kanssa ällistyneitä katseita. Tähän on tultu. Kyllä elämä muuttuu aina, aina. Eikä muutu mihinkään, tilanteet muuttuvat ja elämä on. Enkä nyt siteeraa mitään mainoksia.

Kerran makuuhuoneestamme alkoi kuulua äänekästä itkua. Avasin oven, ja siellä tämä oli, tämä uusi olento joka on tullut tupaan. Otin hänet syliin ja tuijotin hänen ammottavaa suutaan. Väreet kulkivat lävitseni. Mikä voima! Tunsin voiman väreilevän käsivarsiani pitkin, itkuun vääntyneet kasvot näyttivät jonkinlaiselta naamiolta, huuto kuulosti satunnaiselta muodolta jonka tämä voima sattui sillä hetkellä ottamaan.

Et sinä ole sitä miltä näytät!

Katselen usein poikaani suuren ihmetyksen vallassa. Mistä tuo on tullut? Miten tuo monimutkainen muoto on ylipäänsä mahdollinen? Tyhjästä ilmestynyt! Hetkittäin voin melkein nähdä hänen lävitseen, niin häilyvää ja haurasta on olemassaolo. Entä minä itse? Ei meissä ole mitään muuta eroa kuin että olen hikoillut täällä reilun kolmekymmentä vuotta pidempään. Yhtä hetkellinen olen minäkin, ruumiini pysyy kasassa hetkestä toiseen vain ihmeen kaupalla.

Kuka sinä olet?

sunnuntaina, helmikuuta 24, 2008

Vauvan vastaus

25 astetta pakkasta.

Näin unta, jossa hyvis ja pahis kamppailivat eeppisen tuntuisessa taistelussa. Hyvis voitti sen erän ja pahis karkoitettiin kylmään, kiviseen ja yksinäiseen olemassaolon kolkkaan pitkälle jäähylle. Tyyppi saapui kallioiselle kielekkeelle musta viitta hulmuten. Kuinka ollakaan, siellä makoili jo joku toinenkin - jonkin paljon aikaisemman taistelun jälkeen karkoitettu hyvis. Se oli vauva valkoisessa vaipassa. Viittahemmo nauroi vahingoniloisesti ja esitti tälle kysymyksen, jota en muista (eikä sillä varmaan ole väliä). Vauva keinui tyytyväisenä, otti kiinni isovarpaastaan, työnsi sen suuhunsa ja vastasi:
"Ykseys."

keskiviikkona, helmikuuta 20, 2008

Postikortti

Lapissa, miehen kotikonnuilla. Ikkunasta avautuu Levitunturi. Mutta onneksi kaukana. Tältä etäisyydeltä se näyttää ylväältä ja rauhaisalta. 

Lapin maisemat rauhoittavat aina, mutta tänä vuonna erityisesti. Tajuan lumen mahtavan, pelkistävän laadun.

sunnuntaina, helmikuuta 17, 2008

Tavalla tai toisella

Tammikuu oli painava. Helmikuu on hivenen kevyempi. Samoja asioita, vähemmän kiinteyttä, heikompia jatkumoita.

Vähän väliä, viimeksi äsken, ajaudun lorukirjahankkeessani pisteeseen, jossa tuntuu ettei tästä tule mitään. En minä ehdi tehdä mitään kunnolla näin lyhyissä pätkissä! Sitten tajuan taas kerran, että tämä on homma joka vaan on tehtävä niin että voin tehdä sen. Tavalla tai toisella. Otan paperin ja suunnittelen, miten etenen. Mikä tällä kertaa helpottaisi sitä, että kun tilaisuus avautuu, pääsen heti töihin? Nyt se oli sapluuna ja yksi tai kaksi nopeaa luonnosta kopiopaperille. Ainakin suunnitelman mukaan. Usein suunnitelmat auttavat; eivät välttämättä niinkuin luulin, mutta ne häivyttävät ei tästä tule mitään -tunteen.

Voi että, olisi kyllä vaikka mitä kirjoitettavaa. Mutta nyt mies tuli avannosta, mun on syötävä ja lähdettävä iltalenkille, jotta saan taas yöllä unta. Jos unta on tänään tarjolla.

keskiviikkona, helmikuuta 06, 2008

Äitikarhu ja pallo

Elämä hymyilee, juuri nyt tuon nelikuisen nakkipään naamalla. En nukkunut viime yönä luullakseni lainkaan, ja yö oli pitkä kuin... uneton yö. Kuitenkin viihdyin pötkötellen ja lepäsin rakkauden ja hellyyden tunteissa. Mikä mies ja mikä poika!

Obeliks on vaan niin ihana. Ja mies taas, no, täytyy sanoa että synnyttäminen on tehnyt mun ruumiille ja hengelle jotain todella hyvää. Rentoutti ja avasi paikkoja molemmilla tasoilla. Rakastelu tuntuu uudenlaiselta, jotenkin paljon... hauskemmalta kuin ennen. Oman viehätyksensä tuo sekin, ettei ole varaa miettiä, sattuisiko mua juuri nyt huvittamaan, vaan on toimittava silloin kun se vain sattuu olemaan mahdollista. Ja silloinkin on oltava todella läsnä hetkessä, sillä keskeytys voi tulla milloin hyvänsä. Ei voi tavoitella eikä yrittää mitään.

Eräs hyvä henkilö vinkkasi, että unettomana yönä kannattaa kokeilla maata selällään, oikein suorana. Kun ruumis on suora, mielikin on hiljaisempi ja kirkkaampi. Viime yönä koin tämän selkeästi. Selälläni, kaikki raajat pitkänä ojennuksessa, ilman tyynyä, pystyin lepäämään rauhassa vaikka en nukkunut. Ajatukset tuntuivat ohuilta - minulle tuli mielikuva, että ne ovat paperinohuita hahmoja valtavan pallon pinnalla. Aina, kun jokin ajatus rupesi viemään tilaa, käänsin sen ikäänkuin sivuttain ja näin että se olikin laiha, lähes olematon.

Kyljelläni nukahdan helpommin. Siis silloin, kun uni on ylipäänsä tullakseen. Minua on viime aikojen unettomuudessani auttanut toinenkin, hupaisa mielikuva. Kun käännähdän kyljelleni, minusta tulee äitikarhu. Suuri, järkkymätön, syvässä talviunessa hitaasti hengittelevä karhu. Se pystyy synnyttämään ja imettämään pentunsa heräämättä (tämä ei välttämättä ole ihan oikein noin eläintieteellisesti, mutta mielikuvassa se on oikein :)). Äitikarhun ei tarvitse tehdä mitään mutta se hoitaa silti hommansa. Mielikuva rauhoittaa minua, en silloin ole niin hälyytystilassa kuulostelemassa, joko poika herää aterioimaan. Mutta silloin kun tunnen, että unta ei ole odotettavissa, ei mielikuva toimi. Silloin on näemmä hyvä oikaista itsensä.

perjantaina, helmikuuta 01, 2008

Hiljaa humiseva perjantai

Sommittelen usein blogimerkintöjä mielessäni. Varsinkin jos olen juuri oivaltanut jotain. Minusta on yleensä hyvä merkki, jos unohdan kokonaan sommitelmani ja kirjoitan jotain ihan muuta, vaikka tyhjänpäiväistä. Nyt on kirkas olo, olen ollut täynnä kaikenlaisia aiheita ja oivalluksia ja olen halunnut lausua painavan sanani tästä jos tuostakin. Nyt ne ovat kadonneet, ne... jutut.

Päivän (usean päivän?) haaste on saada poika syömään muualla kuin sängyssä. Jossain vaiheessa kun imetys oli vaikeaa, huomasin että se sujuu vähän paremmin makuuasennossa ja niinpä taisin totuttaa pojan siihen asentoon. Nyt se ei suostu syömään niin että mä istun ja se on mun sylissä. Se olisi kuitenkin opittava, muuten on aika hankala liikkua pojan kanssa. Tähän asti se on ratkennut niin että se ei vain syö reissussa ollenkaan, ja silloin tulee aika pitkiä taukoja. Mutta se ei ole kivaa koska sitten reissataan nälkäisen lapsen kanssa ja tulee kiire kotiin. Joka paikassa ei ole sänkyjä tarjolla. Nyt mä sitten koetan ottaa sen kaikki raivarit vastaan tyynesti ja vaan viedä sen kärsivällisesti aina tohon sohvalle ruokailemaan. Ei ole toistaiseksi onnistunut. Kumpi antaa ensin periksi, pojan nälkä vai mun hermot?

Imettäminen on ollut usein todella haastavaa näiden reilun neljän kuukauden aikana. Monta kertaa on meinannut usko loppua. Palaan aina toteamukseen: sen ei tarvitse olla täydellistä. Sen hyväksyttyäni huomaan aina että se onkin, omalla kenties omituisella tavallaan. Mä pidän siitä hommasta, kaikesta huolimatta, tosi paljon. Hieno järjestely, isompi ruumis tuottaa tuosta vain juuri oikeanlaisen ravintoliuoksen toiselle, pienemmälle ruumille, kunnes pienempi on valmis sulattelemaan muutakin. Käsittämättömän kätevää ja helppoa. Paitsi silloin kun on ihan saatanan vaikeaa. En kyllä luopuisi päivästäkään (outo sanonta, eihän se ole mahdollista).

Tänään pidän taukoa lorukirjahommasta ja luen jotain mitäsattuu tai katselen ulos kun poika nukkuu. Jos nyt ylipäänsä kauheasti nukkuu kun ei suostu syömään.