sunnuntaina, joulukuuta 30, 2007

Tulevaisuus uuvuttaa

Väsyttävin asia, jonka tiedän, on tulevaisuus. Hyvänä kakkosena on menneisyys.

Viime yönä nukuin syystä tai toisesta katkonaisesti (ehkä pikkuvauvan äidin ei pidäkään nukkua kovin syvään, kommentoi oma äitini) ja olin siis väsynyt. Iltapäivällä jouduin kamalaan jatkumoon jossa kanniskelen ja syötän (tietysti itkevää) lasta loputtomiin ja ikuinen kahvikuppi jäähtyy pöydällä. Kadehdin miestä, joka osaa nukahtaa aina tilaisuuden tullen, milloin lapsi rintansa päällä, milloin laittamalla kuulokkeet korville. Hän myös osaa tehdä omia valokuvauskokeilujaan lapsi kainalossa, kun minä taas tunnen herkästi huonoa omatuntoa jos teen omiani pojan ollessa hereillä. Sanoin miehelle, että nyt minua kyllästyttää, ja ajatus siitä että lapsi on vaivoinani lopun ikääni, tuntuu tosi raskaalta. Mies kommentoi, että siitä vaan.

Lapsi nukahti. Vetäydyin pimeään huoneeseen ja kuuntelin Lauri Siiralan äänitettä Syvenevään hiljaisuuteen. Se on aivan loistava; rauhallinen, täsmällinen, lakoninen johdatus hiljentymiseen (kiitos laif & Lauri!). Yllättäen ehdin kuunnella koko levyn. Menneisyys ja tulevaisuus kaikkosivat. Kömmin keittiöön, lämmitin jäähtyneen kahvikupillisen ja luin rauhassa National Geographicsia iltapalan äärellä. Mikroskooppisen pienet merieläimet olivat uskomattoman kauniita. Mielestäni en olisi ansainnut moista yhtäkkistä ylellisyyttä oltuani niin lapsellinen, mutta hauskaa että elämä oli eri mieltä.

lauantaina, joulukuuta 29, 2007

Vauvameditaatioita, osa III

"Oltiin juuri pojan kanssa kävelyllä, tai siis hän nukkui autuaasti liinassa. Ulkona on pikkupakkanen, ei lunta, ohut kuurakerros tekee maailmasta hieman juhlavan. Aurinko oli laskemassa. Kävelin Vantaanjoen vartta ja katselin Tuomarinkylän kartanon maita tois puol jokkee sekä uudenkoreita valkeita, lasikuistisia taloja tällä puolella, ihan rannassa. Äkkiä rakennukset näyttäytyivät mulle tiloina, kuorina jotka sisältävät tyhjän tilan. Pellot näyttivät valtavilta tyhjyyksiltä."

Yllä oleva pätkä löytyi jostain auki jääneestä, nimeämättömästä dokumentista. Kirjoitin sen joskus ennen joulua... Heh! Tämmöistä tämä on, sitä ehtii aloittaa jotain, ja sitten taas mennään. Poika kasvaa hirmuista vauhtia, opettelee hekottamaan, kääntyy mahalleen, tavoittelee käsillään esineitä. On vihdoin oppinut imemään vähän paremmalla otteella, siinä olikin sillä opettelemista ja mulla kestämistä. Kolme kuukautta tuli täyteen joulun aikaan. Ristiäisetkin oli, kutsuttakoon häntä tässä vaikka Obeliksiksi kun on niin hyvässä lihassa. Nykyään Oo nukkuu öisin jo 5-6 tunnin pätkiä joten mun univelka alkaa helpottaa. Jos se oli tässä se pahin valvomiskausi niin ei se kyllä kauan kestänyt! Kai se on yksilöllistä. Ystävän yhdeksänkuinen tyttö syö vieläkin yöllä kahden tunnin välein. Mutta no, meillä taas on muita haasteita. Mä olen tosi herkkäuninen, mulle on vissiin tässäkin asiassa annettu vaan sen verran haastetta mitä mä jaksan.

Heidi ja Leena, jos luette tätä niin - tulkaahan käymään.

Itkumeditaatio
Vauva on tottunut, ilman omaa syytään tietysti, että sitä kanniskellaan ympäriinsä pari tuntia ennen nukahtamista. Muutoin se itkee. Vanhemmat toteavat, että ei sitä loputtomiin jaksa kantaa, unirituaalien on muututtava. Illalla (tai yöllä...) sängyssä ollessanne pitäkää vauvaa sylissä, mahallaan rinnan päällä tai vieressä niin että käsi on vauvan rinnalla ja kuunnelkaa kun se itkee raivokkaasti ja loputtoman tuntuisesti. Kertokaa hänelle toistuvasti, illasta toiseen, että nyt on nukkuma-aika, olemme sinun kanssasi, rakastamme sinua, rakkaus on aina kanssasi, sinä pystyt nukahtamaan ilman kanniskelua. Pysykää läsnä, rauhallisina ja rakkaudessa. Korvatulpat auttavat :)

Taantumismeditaatio
Makaile ja retkota vauvan kanssa lattialla tai jossain, missä et ole muutoin niin tavannut makailla. Keskustele vauvan kanssa oikein antaumuksella, jokella, muodosta järjettömiä tavuja ja riimejä, ääntele korkealta ja matalalta, hekota ja kyynelehdi, unohda kaikki mitä luulet olevasi. Ei haittaa jos valuu vähän kuolaa.

perjantaina, joulukuuta 07, 2007

Maalaan taas

En ole ehtinyt kirjoittaa, kun olen harvat vapaahetket mieluiten omistanut piirtämiselle. Rupesin taas hiljakseen edistämään sitä lastenkirjaprojektia. Kyllä aika ja etäisyys tekee ihmeitä - kun palasin tekstien ja kuvien pariin muutaman kolmen-neljän kuukauden tauon jälkeen, näin heti mikä on pielessä ja mitä on tehtävä toisin. Löysin luonnoslehtiöstä kuvan, jossa tyyli oli mielestäni osunut nappiin: helpon ja hauskan ja rennon näköistä viivaa ja väripintaa, ei semmoista ryppynaamaista hienostelua kuin aiemmat akvarellit. No eivät ne sentään sellaisia ole, mutta verrattuna.

Tuntuu ihanalta. En ole oikeastaan ehtinyt kaivata kuvien tekemistä, se vain tapahtui ja huomasin nauttivani.

Oikeastaan olen toisinaan kirjoittanutkin, mutta en tahdo saada kirjoitettua mitään kokonaisuutta loppuun, kun täytyy jo mennä! Nyt taidan vain julkaista tämmöisen tyngän jotta tulisin päivittäneeksi.