Puhetta

Tänään olen taas menossa tapaamaan sitä yhtä tyyppiä, josta en edelleenkään osaa sanoa että mitä se tekee, ja ensi viikonloppuna käyn Tampereella hiljentymispäivässä. Tekee hyvää. Elo on ollut melko kiivastahtista. Töiden päättelyä, uuden suunnittelua, kevätsiivousta, pihatöitä, hankintoja, hiekkalaatikon pystytystä, migreeniä jota huhtikuun julmat säteet yllyttävät, paperiasioita, ensi kesän matkan suunnittelua. Ikkunat ovat yhä pesemättä.

Pihassa kukkivat hohtavan valkeat lumikellot, ja scillat ja sinivuokot työntävät maasta tiukkoja sinisiä nuppujaan. Punarinta lennähtää takapihan koivuun ja västäräkki norkoilee kääntämättömällä kasvimaalla. Poika sanoo puhelimeen "Tä! Mum-mo!", ja ihan oikealle henkilölle. Mummon ääni vähän särkyy. Erinäisten talven vaiheiden jälkeen lapsi on yhtäkkiä yhtä aurinkoa ja hellyyttä ja kujetta, ja hätkähdyttävää uutta oivallusta ja oppimista.

Hiljentymisasiat eivät ole olleet pinnalla, mutta pinnan alla kyllä. Usein huomaan olevani jotenkin... hajanainen, tai olevani vain jotain, tai sitten en paljon mitään, en kovin pysyvä, ajatuksia siellä täällä, tuntemuksia, aistimuksia, mutta en tiedä kenen ja missä. Se ei tunnu erityiseltä, siedän hyvin sen ettei se ole erityistä.