sunnuntaina, syyskuuta 06, 2009

Kuka?

Raskaita aikoja! Päässä pyörii kovasti kaikenlaista negatiivista. Välillä huuhtoudun siihen mukaan ja tunnen oloni epätoivoiseksi / surulliseksi / vihaiseksi. Väsymys lietsoo.

Kävimme eilen Rautatientorilla ilmastoaiheisessa Ihmistulva -tapahtumassa. Itketti. Milloin mistäkin syystä, toisinaan silkasta kauneudesta, kun Don Johnson Big Band soitti sitä "see the people go hide in the trenches / See the people sleep on the park benches..." (Private Intentions on kai biisin nimi, en tiedä mistä kaikesta se kertoo mutta sävel on ihana).

Tulin hyvin surulliseksi kun yhtäkkiä mieleeni piirtyivät jonkin muinaisen (tai vaikka nykypäivän afrikkalaisen) kylän iltanuotiot, joiden äärelle keräännyttiin rummuttamaan ja laulamaan. Tunsin olevani niin yksin kaikkien vastuitteni kanssa, väsymykseni kanssa, tässä älyttömässä maailmassa jolla on niin kova kiire kohti helvettiä. Otin yhdestä kojusta vihreän pinssin jossa luki "Kaiken maailman tuska". :D

Oikeastaan koen, että tällaiset ajat ovat... agressiivisten ajatusten jonkinlaisia invaasioita. Ajatukset hyökkäävät, jollain tapaa ne tulvivat jostain mun "ulkopuolelta" (se on tietenkin vain näkökulma), ne tahtoo sotia, mun tehtävä on yksinkertaisesti parhaani mukaan pitäytyä irti taisteluista. Ei helppoa! Varsinkin kun tietoisena pysyminen on tietyllä tavalla uuvuttavaa, eikä kaksivuotiaan kanssa ole useinkaan mahdollista levätä silloin kun tuntisi tarvetta. (Vaikka taistelun tuoksina se vasta uuvuttaakin! Siitä maksaa viuluja vielä seuraavana päivänäkin.)

Pohjimmiltaan tämä on tietysti jotain muuta. Ajatukset vain käyttävät tiettyä pintaan noussutta herkkyyttä hyväkseen. Se herkkyys, auki oleminen, vereslihalla oleminen, mitä se onkaan, se on vaan jotain mikä tapahtuu, vailla negatiivisia tai positiivisia varauksia. Mutta minä koetan vetäytyä, suojautua, puolustusasemiin - toisinaan vedän jopa aseet esiin.

Tiedän että "teen" myös sitä auki olemista välillä, nyt lähinnä silloin kun olen yksin. Joogatessa, vaikkapa. Ja joogaamisen jälkeen olen pitkään levollisempi, koko seuraavan päivän, kaksi mahdollisesti.

Tunnen itseni ja taipumukseni sen verran hyvin että tiedän, että jos nyt en jaksaisi pitää yllä iltajoogailuja, niin voisin mennä aika kurjaan jamaan. Lähinnä kyse on siitä että järjestän joogalle aikaa, ja siinä kohti mulla on sentään hyvin määrätietoinen olo. Myös mies tietää että se on mulle tärkeää, ja hänelle, muuten meidän kaikkien elämä vaikeutuu.

Jostain syystä juuri näinä aikoina on ihan olennaista pitää keho liikkeessä, hiljaisessa, rauhallisessa, hengityksen mukaan kulkevassa liikkeessä, ei riitä vain että istun ja hiljennyn. Silloin jämähdän, sakkaudun, nämä asiat pakkautuvat tiheiksi sedimenteiksi, suolapatsaaksi muutun. Voin siis heljentyä myös paikoillani, mutta se ei yksinään tee kaikkea tarvittavaa "työtä".

Pari pientä oivallusta tai helpottavaa kokemusta on auennut tämän kaiken keskellä. Yksi on se, että kun olen vihainen (yleensä miehelle, anteeksi mies, mä olen nyt usein vihainen etkä ansaitse sitä), vihaiset tunteet ensin kuiskuttelevat ulapalla, sitten laulelevat kuin seireenit ja lopulta, jos en voi pysähtyä, vyöryvät päälle. Eräässä Moojin videossa puhuttiin, no, siinä puhutaan haluamisesta mutta luulen että se pätee kaikkiin houkutteleviin, vahvoihin tunnetiloihin. Niin. Kun tunne nousee, ei ole tarpeen ryhtyä analyysiin, vain pysähtyä ja kysyä: Mikä tässä houkuttelee? Kysyä vain, kuunnella. Kerran tein sen, kun olin suuttumassa, ja huomasin että kuuntelu tosiaan riittää. Mitään sanallista vastausta ei tullut, tuli päin vastoin hieman hiljaisempaa. Sitten kysyin: Kuka tuntee tätä (vihastusta)? Kuuntelin vaan, vielä hiljaisempaa, tilavampaa, vapaampaa.

Se oli sellainen päivä, jolloin tunteet jylläsivät, ja tämän yhden kerran pystyin, suostuin tietoisesti päästämään irti, tai jokin päästi irti. Jotain sekin.

Jaa, mainitsin toisenkin oivalluksen. Mikähän se oli? Se ei nyt ilmottaudu. Mun on syytä laittaa kone pois ja käydä vähän lepäilemään. Flunssa yrittää iskeä jo ties kuinka monetta päivää. Oli hyvä istua tässä ja kirjoittaa.

3 kommenttia:

Katri kirjoitti...

Kauniisti kirjoitat. Mulle on ollut arvokasta täällä "kaukana" lukea sun blogiasi ja kokea "sielunkumppanuutta". Tekisi mieli ottaa sinua kädestä ja sanoa että et ole yksin. Välillä tuntuu, että olisi ihana ottaa vapaapäivä elämästä kun on pitkään haastavaa. Mutta sitten se rennompikin ja ilo on tähän asti aina tullut, ainakin pienet hengähdystauot. Oon miettinyt että kun sitä vapaapäivää ei täällä olemassaolossa tule, kannattaisi ottaa asiat keveämmin, mikä on helpommin sanottu kuin tehty, mutta välillä onnistunkin ja se on hyvää. Halaus sulle, suloinen nainen!

Anu Välitalo kirjoitti...

Kiitos Katri kaikesta mitä sanot & olet!

Olet niin oikeassa tuossa että vapaapäivää olemassaolosta ei tule ja että vapaahetkiä kyllä tarjoutuu mitä hurjimpien hässäköiden keskellä! Vapaita tässä loppujen lopuksi ollaan kuitenkin.

Ja sekin että ottaa asiat keveämmin... itse asiassa joogassa harjoitellaan juuri sitä, eikö? Että tekee työtä vain ja ainoastaan sillä osalla kehoa jolla on tarvis, muuten levossa. Mulle tää on ihan olennainen juttu kaikessa, koska ruumiin ylimääräiset jännitykset ne yleensä tekevät asiat mulle niin raskaiksi. Myös ns. aivotyön! Kun istuu vaikka koneella, jännittää semmoisia kohtia kehosta joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä siinä hommassa. Ja sitten on kello kolme ihan uupunut ja puutunut. Jos ei ole ollut valppaana ja rentona.

Mutta toisinaan mäkin onnistun ottamaan kevyemmin, on se myönnettävä! :)

Villiina kirjoitti...

Se on vain niin että välillä ei jaksa yrittää edes keventää vaikka tunteekin sen tarpeellisena. Levotonta täälläkin ja välillä pää pakottaa makaamaan aivan hiljaa. Liian usein. Mutta ehkä se sitten on se ainoa keino sillä hetkellä kun ei muuten osaa keventää. Ja kyllä se on niin että juuri aivotyö on sitä mikä laittaa mielen ylikerroksille.