torstaina, kesäkuuta 28, 2007

Talo tyhjenee askelista

...paitsi että meille tulee talonvahti kastelemaan kasvimaita ja asumaan siksi aikaa kun olemme poissa.

Vielä pitää istuttaa salaatintaimet ennen lähtöä! Luulen että jänikset syövät ne heti alkuunsa. Mutta sellaista se on, kun emme ole saaneet jänisaitaa pystytettyä. Ehkä talonvahti ehtii vetää pari kerää välistä.

Suunnitelma on, että ensin harhailemme reilun viikon ympäri Suomea, päästä päähän, ja sitten toisen viikon vietämme hiljaisuuden retriitissä. Mua jostain syystä ilahduttaa ihan valtavasti ettei mun luultavasti tarvitse laittaa ruokaa puoleen kuuhun. Vaikkei se mulle yleensä mitenkään vastenmielistä ole, päinvastoin. Netin äärelle tuskin eksyn tänä aikana. Sekin ilahduttaa.

Hyvää päivää, iltaa, ruokaa, heinäkuuta, perunaa ja sadetta siihen asti.

keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2007

Taideteoksen hiljaisuudesta

Mikähän uusi runokirja se oli, varmaan Elävien Runoilijoiden Klubin uusin julkaisu, Henriikka Tavin Esim. Esa (hauska nimi), jota luin, kun huomasin taas sen, miten suhteeni runoihin on muuttunut. Musta on edelleen hauska seurata toisella korvalla ja silmällä, mitä runoudessa tapahtuu, mutta mulle ei enää riitä kielellinen nokkeluus, ei edes nerokkuus (tai pöh, riittäähän, enhän mä ole mihinkään näivettymässä). Edellä mainitussa teoksessa on kyllä iloa ja leikkiä, ja se on jo paljon.

Mutta kaipaan (hm, sydämeni ei kylläkään riudu puutteessa enkä aivoni ajattele asiasta kaihoisia ajatuksia...) sitä että runo tai muu taideteos puhuisi sisäisestä oivalluksesta hiljaisuudesta käsin, ei vain sanolla ja älyllä leikittelystä, muistista, muistoista käsin. Että siinä olisi nöyryyttä, joka ei ole mitään matelua, vaan sen näkemistä että mieli on hirvittävän rajallinen kapistus ja meissä on paljon suurempaa ja nopeampaa älykkyyttä ja luovuutta, joka voi toimia vain silloin kun mieli nöyrtyy ja vaikenee. Taideteoksia en tietenkään voi luokitella sen mukaan, onko niissä hiljaisuutta vai ei, vaan on puhuttava vain siitä, mitä ne onnistuvat minussa herättämään. Resonoiko teos minussa olevan hiljaisuuden, älykkyyden, ilon ja rakkauden kanssa?

Viime ajoilta tulee mieleeni parikin taideteosta, jotka resonoivat. Mari Rantasen uusimmat maalaukset Helsingin Taidehallissa. Vanhemmissa teoksissa näin ja koin yrittämistä, kokeilua, mahdollisimman ärhäköiden kontrastien hakemista, kapinaa, sellaista häiritsevää, mitä olisin aiemmin pitänyt hauskana ja mielenkiintoisena. Nyt ne eivät puhutelleet. Uusissa töissä, jotka sijaitsivat ensimmäisessä salissa, oli haudattu kaikki yrittäminen ja ikäänkuin antauduttu sisäiselle pakolle. Suurten maalausten värit soivat yhdessä ihmeellisellä tavalla. Ne olivat kauniita, hurjia ja pyhiä. Ne mykistivät ainakin minut. Eikä Heidikään pahaa tykännyt :).

Toinen kokemus oli romaani D.H. Lawrencen Lady Chatterley’s Lover, josta taisin täällä kirjoittaakin. Jälkikäteen ajatellen siinä oli sellaistakin, mitä en voisi oman kokemukseni pohjalta allekirjoittaa, mutta kokonaisuutena ja kokemuksena se kuitenkin soi, tuntui palauttavan hitusen aitoa rakkautta tämän maan päälle.

Runoilijoista en varmasti ole vielä löytänytkään kaikkia parhaita. Tomas Tranströmerin runot ovat liikautelleet jotain syvällä mussa. Hän kertoo, että kirjoittaa ”rajalla”, ja sen kyllä tuntee lukijakin luissaan. Rumin runous on vaikuttanut ja vaientanut. Onhan noita monia muitakin. Etenkin yksittäisiä runoja. Mutta moni lahjakas runoilija rakastaa niin paljon omaa onnettomuuttaan tai omaa mieltään, ettei saa kaikkia lahjojaan käyttöön.

Jos sulla, hyvä lukija, nousee näistä sanoista nyt mieleen jokin teos tai tekijä, kerro ihmeessä mulle ja muille.

maanantaina, kesäkuuta 25, 2007

Välähdyksiä & potkuja

Helteet mahan kanssa menivät tosi ihanasti kun sai vaan lepsuilla. Juoda appelsiini-omenamehua ja ottaa vastaan juhannuspiipahtajia. Välillä kävin kuokkimassa kasvimaata – sain sen vihdoin perattua rikkaruohoista ja ruokittua niitä taimiparkoja turvepehkulla ja ihme-luomulannoitteella joka aina pelastaa sisäkukkanikin (sitä voi siis käyttää myös syötäviin kasveihin). Kyykkiminen sujui ihan mainiosti kun vaan välillä lepäsi puiden varjossa. Ei tullut supistuksia. Riittävä lepo on nähtävästi vastaus moneen kysymykseen mun elämässä. Lyhytkin hengähdys sopivassa välissä elvyttää ja palauttaa voimani.

Kirjoitin äsken pitkän kappaleen lasten kasvattamisesta, sillä olen saanut seurata lähipiirissä viime kuukausina monien lapsien ja heidän vanhempiensa tapoja kommunikoida. Pyyhin sen pois. Minulla on näkemyksiä lasten kasvatuksesta, mutta eipä vain tuntunut oikealta ruveta niistä avautumaan. Kun ei minulla oikeasti ole vielä juuri mitään kokemusta vanhemmuudesta. Voin vain tehdä huomioita, mitkä asiat minusta näyttävät tai tuntuvat hyviltä tai sitten vähemmän toimivilta kun katselen toisia tai olen itse tilanteessa aikuisena lapselle. Ja sitten voin olla vatvomatta huomioitani, kehittelemättä niistä periaatteita. Sillä ei lopulta ole merkitystä, mitä mielipiteitä minulla on milloin mistäkin asiasta.

Mutta joitakin välähdyksiä on mullekin jo avautunut vanhemmuudesta. Olen huomannut, että silloin kun itse voin kertoa lapselleni (maha-asukille tietysti jutellaan) kirkkaasti ja totuudenmukaisesti omasta kokemuksestani, siis kokemuksestani vaikkapa siitä, mikä paikka tämä maailma oikein on ja miksi tänne tullaan, rakkauskin avautuu minussa jotenkin rohkeammalla tavalla. Kirkkauteen ja totuudenmukaisuuteen kuuluu se, etten voi tarjota omaa kokemustani toisen uskottavaksi sellaisenaan, vaan eräänlaisena mahdollisuutena, yhteisen kuuntelun kohteena... kuten tämä uusi, pieni olentokin tarjoaa oman vinkkelinsä minulle. Sitä onkin ihmeellistä kuunnella, se on vielä niin hiljaista ja sanatonta.

Ja kovin potkivaista juuri nyt.

keskiviikkona, kesäkuuta 20, 2007

Mikä liikuttaa

Ah, näyttelyhomma on kunnialla hoidettu ja avajaiset vietetty. Hieman hurjalta tuntui, kun seuraavana aamuna varhain piti vaan nousta tietokoneen ääreen ja ruveta tekemään ihan uutta hommaa täysillä. Jotenkin siihen alkaa tottua. Että on välillä pari viikkoa haahuilua, kaikki on sillä lailla epäselvää ettei voi edetä kunnolla missään (sitä lukee sarjakuvia ja seisoo löntsäreissä kasvimaan laidalla että mikä täällä on rikkaruohoa ja mikä pinaattia) ja sitten yhtäkkiä on muutamassa päivässä hoidettava tehokkaasti peräjälkeen suuri määrä aivan eri luonteisia tehtäviä, ja työpäivät venyvät pitkälle iltaan. Siihenkin tottuu, että koskaan ei tiedä, mitä tekee kuukauden tai puolen vuoden kuluttua. Siitä alkaa nauttia.

Mun täydellisyydentavoittelu on hellittämässä. Olen usein olen hirmu tyytyväinen vain siihen että saan jonkin asian hoidettua. Jos tulos ei silti ole kymppi eikä ysi, ei sillä niin väliä. Tärkeämmäksi nousee se, että saa vietyä työn päätökseen. Keskeneräiset asiat rasittavat, keskinkertaiset eivät.

Mutta se, mikä mua ihan oikeasti tänään liikuttaa, liittyy sekin osittain mun työhön. Kävelin pilatestunnin ja erinomaisen lounaan (ja ah niin mustan espresson!) jälkeen kaupungilla, katselin tovereita ihmisiä ja yhtäkkiä näin selkeästi, mikä on se asia mikä mua ajaa ja kannattelee ja pitää elossa. Se on kauneus.

Se on jollain tavalla ohjannut mun elämää aina, olen lapsesta pitäen tuntenut että mulla on kauneuden kyky, erityisesti kauneuden havaitsemisen kyky, lumoutumisen kyky ja joissakin tapauksissa myös kauneuden luomisen kyky. Vaikka olen elänyt suurimman osan tähänastista maanpäällistä elämääni jossain muussa kuin läsnäolon tilassa, kauneus on vähän väliä repäissyt mut ajatuksistani, käväisemään täällä, ikuisessa nykyhetkessä. Ihmeellinen voima! Kun rupesin saamaan tietoisia kokemuksia sisäisestä hiljaisuudesta, tajusin että kauneuden kokemukset ovat aina kutsuneet mua tänne.

Se, mikä voi jonkin erityisalan, tai ylipäänsä kriittisen ihmismielen, kriteereillä olla keskinkertaista, stereotyyppistä, pompöösiä tai mitä hyvänsä, voikin hetkessä avautua yksinkertaisesti kauniina. Aurinkovoidetta myyvä ulkomainos, juoruilevien naisten naurunräkätys, rakennusmies joka seisoo keskellä katua ja katsoo ylös, kituliaaksi jäänyt lehmuksentaimi moottoritien liittymässä. Toisinaan elämä kutsuu sivuun maailmasta, katsomaan sisäänpäin. Ja sitten toisinaan se heittää silmille riettaan ja riemukkaan kavalkadinsa: tätä kaikkea minä kokeilen! Eikö ole hauskaa! Lumoudu!

lauantaina, kesäkuuta 16, 2007

Irti mun imusta

Minusta riippuvuutta on oikeastaan mikä tahansa, joka toistuvasti saa ihmisen (näennäisen) vapaaehtoisesti toimimaan vastoin sitä, mikä olisi hänelle pidemmän päälle hyväksi. Minun riippuvuuteni ovat yleensä olleet jotain, mikä estää minua lepäämästä, rauhoittumasta tai katsomasta silmästä silmään jotakin tuntemusta. Loppujen lopuksi kaikki nuokin ovat yhtä ja samaa: levätessään ja rauhoittuessaan sitä tuppaa näkemään asiat kiusallisen selkeästi. Läsnäololla on taipumus nostaa esiin kaikki keskeneräinen ja hankala. Riippuvuudet ovat (minulla) läsnäolon välttelyä.

Televisio. Siitä luovuin kai kymmenen vuotta sitten. En muista että olisin juuri nauttinut mistään, mitä sieltä tuli, mutta erityisesti puolenyön jälkeen jumiuduin sitä töllöttämään ja inhosin itseäni sen vuoksi. Nukkumaan meneminen oli kaiketi aika pelottavaa. En keksinyt muuta kuin olla ottamatta rakkinetta mukaani kun muutin uuteen asuntoon. Se auttoi, sain nukuttua hieman enemmän.


Pian tulikin internet. Ja liikaa töitä ja harrastuksia ja luottamustehtäviä ja puheluita ja kahvia ja mitä tahansa nenänkaivuuta mikä vaan piti varattuna. Ei niistä sen tarkemmin, pointtina ei ole menneiden muistelu. Vaan se havainto, että kaikki nuo riippuvuudet ovat edelleen jossain mielessä olemassa. Ne heräävät eloon kun niille antaa tilaisuuden. Tunnen niiden imun. En minä ole päässyt niistä täysin eroon, en jaksa seisoa keskellä virtaa jalat lujasti pohjassa.

Tapasin juuri Heidin, juttelimme tästä puutarhassa istuessamme. Totesimme molemmat, että riippuvuudet kuluttavat niin paljon voimia, ettei tässä elämässä ole aikaa luopua niistä sitä kautta, että käsittelisi niiden syyt ensin perinpohjin. Minussa on elänyt käsitys että kaikki pitää käsitellä – ja loputon käsitteleminen onkin ovela keino pysyä kiireisenä. Kesti aika kauan, että tajusin, että riippuvuudet pyrkivät varaamaan minusta juuri sen energian, joka tarvittaisiin selkeänä ja läsnäolevana pysymiseen (ja siinä ohessa niistä, siis riippuvuuksista, luopumiseen). Siksi ne eivät ole harmittomia, vaikka jotkin niistä naamioituvatkin sellaisiksi.

On siis erinomaista, jos voin irrottautua jostain riippuvuudesta. Silloin usein vapautuu voimia, jotka auttavat mua elämään selkeänä ja siten pysymään lujana kun jokin imu taas kutsuu. On monia riippuvuuksia, joista en toistaiseksi kykene syystä tai toisesta luopumaan. Niitä ei auta muuta kuin havainnoida. Pysyä mahdollisimman läsnä joka kerta, kun tekee sen taas. Tuntea luissaan, miltä se tuntuu ja mitä siitä seuraa.

Hahaa! Tajusin juuri, että mun nettilakkokin alkoi juuri näin. Vähän aikaa sitten taisin jopa kirjoittaa Hiljaisessa tienoossa, että huomaan roikkuvani netissä liikaa, enkä pysty millään päätöksellä lopettamaan sitä, mutta voin katsella ja tunnustella, miltä se tuntuu. Niin sitten tein, ja aikani katseltuani näin että se on todellakin niin perseestä (kaikki kunnia perseelle), että en voi sietää sitä elämässäni. Yhtäkkiä löysin keinon sanoutua ainakin nyt irti siitä imusta: kirjallinen sopimus. Mikä tahansa, mikä toimii!

Ja vielä vähän aiemmin kirjoitin myöhästelystäni. En osannut lopettaa sitäkään, mutta rupesin katsomaan toimintaani ja sen seurauksia jollain uudella viileydellä. Totesin kerta toisensa jälkeen, miten typerää myöhästyminen on ja miten paljon se vie voimia. Siinä tapauksessa muutos tapahtui itsestään, yhtäkkiä vain huomasin olevani ajoissa paikalla. Mutta myöhästymisen imu ja netissä roikkumisen imu eivät todellakaan ole lakanneet olemasta. Tulee vain seistä irti imusta.

Näyttää siltä, että mitä vähemmän noudatan vanhoja riippuvuuksiani, sitä enemmän havaitsen itsessäni voimavaroja johonkin aina uuteen.

keskiviikkona, kesäkuuta 13, 2007

Hetkessä pysyttelyä

Nettilakko vaikuttaa älyttömän hyvältä. Minulla on todella paljon enemmän aikaa saada palkalliset työt hoidettua, maalata omaa lorunkuvitusta ja levätä. En ollut ehkä ihan tajunnukaan miten paljon kulutan aikaa netissä.

Päätin monesti, että nyt vähennän. Päänsisäiset päätökset eivät pitäneet. Mutta sopimus pitää, jostain syystä. Kirjoitin paperin, johon kirjasin, kuka sopii kenen kanssa (minä itseni kanssa), mistä (en käytä nettiä muuhun kuin sähköpostin lukemiseen ja tärkeään tiedonhakuun) ja millä aikavälillä (kaksi viikkoa sopimushetkestä eteenpäin). Nyt mulle tulee usein mieleen, että menenpä sille tai tälle sivustolle, mutta sitten muistan, että minulla on kirjallinen sopimus. Enkä mene. Ei tee edes mieli kuin sen sekunnin murto-osan ajan. Mistähän tämä johtuu?

Tänään on ollut mukava päivä, koko viikko on ollut mukava, kun asiat ovat tapahtuneet mutkattomasti ja ajallaan, vaikka niitä on nyt tosi paljon kun erään näyttelyn avajaispäivä lähestyy. Olen osannut rajata omat tehtäväni selkeästi yhteen vastuualueeseen, joka sopii mulle (näyttelytekstien kirjoittaminen) eikä mun ole tarvinnut huolehtia muista. Olin kyllä tänäänkin kehystystalkoissa, mutta niiden kokonaisuus ei ole mun vastuulla, joten se oli vaan mukavaa yhdessä puuhaamista.

Toissa iltana sain jonkin mahakipukohtauksen, jonka syitä piti sitten myöhään illalla käydä tutkimassa kätilöopistolla. Kun ei vielä ollut tutkittu, tiedostin että tää saattaa olla ihan mitä vaan mahataudista raskausmyrkytykseen. Mulla oli rauhallinen olo, mies tuntui turvalliselta vieressä, sanoin hänelle että ”kävi miten kävi”. Enkä lähtenyt spekuloimaan yhtään enkä panikoimaan. Tuntui ihan aidosti siltä että elämä kannattelee, että juuri nyt jos koskaan on tärkeää pysyä tässä hetkessä. Sitten kun asiat rupesivat selkenemään, poikasen sydän pompotti ja se nyrkkeili terhakasti kammionsa seiniä, kohdunsuu ei ollut auennut ja veriarvot olivat hyvät, tuli tietysti ilahtunut olo. Kaikki nauratti. Kipu hellitti. Tavallista ärhäkämpi happovaiva, arvasi lääkäri ja määräsi närästyslääkettä. Olin hirveän iloinen, että kykenin pysymään läsnä niin hankalassa tilanteessa. Kiitos siitä.

On muuten jännä ilmiö, että vaikka ei yhtään menisi ajatusten ja pelkojen kierteeseen ja pysyisi vaikka kuinka tyynenä, haastavan tilanteen lauettua saa silti sen ilon ja helpotuksen!

maanantaina, kesäkuuta 11, 2007

Yksinkertaista, mutta totta

Kuvien tekeminen on kummallista. Välillä on hyvin vaikea tarttua pensselin varteen, tekee mitä tahansa tyhjänpäiväistä jottei tarvitsisi. Sitten taas tulee hetkiä, jolloin tahtoisi edetä kuin juna, mutta on pakko keksiä jotain muuta välillä, jotta ei etene liian nopeasti. Nyt on jälkimmäinen tilanne: aukeama on luonnosteltu, mutta yritän pitää sulattelutaukoa ennen kuin ryhdyn maalaamaan. Värit, yhdistelmät, mahdolliset erityistekniikat hautuvat jossain, ja jos ei ryntää tekosiin ennen aikojaan, ne tulevat oikein ihan itsestään.

Teen lorun kuvia vasta ensimmäistä kierrosta. Monet niistä täytyy tehdä uudestaan varmaan vielä useaankin kertaan, mutta olen jo aika tyytyväinen kuvien henkeen ja tunnelmaan. Ja päähenkilöiden hahmoihin, ne näyttävät itäneiltä perunoilta, minua naurattaa olla niiden seurassa. Tekniikassa ja sommittelussa on vielä tekemistä.

Tänään on hyvänmakuinen ja selkeä päivä. Eilisen merkintä tuntuu turhanpäiväiseltä selittämiseltä. Ihan kuin olisin yrittänyt todistaa itselleni jotain. Mitä? Ei ole mitään selitettävää eikä todistettavaa. Helpotus. Heräsin tänään aamuviideltä enkä saanut enää unta. Nousin ja kävin kastelemassa kasvimaan ja kukkapenkit (ennen auringon porotustahan ne pitäisikin kastella, jottei haaskaa vettä). Huomasin, että viileässä saatoin mukavasti kitkeä rikkaruohoja - päiväsaikaan kasvimaalla kyykkiminen on aiheuttanut muutamia epämiellyttäviä supistuksia. Tämän jälkeen kävin vielä uudestaan nukkumaan pariksi tunniksi, mutta aamun kuulaus jäi sisälleni koko päivän ajaksi.

sunnuntaina, kesäkuuta 10, 2007

Kirjoitin

Tein itseni kanssa määräaikaisen sopimuksen, että en käytä nettiä muuhun kuin tiedonhakuun ja sähköpostiin. Katsotaan, miltä parin viikon päästä tuntuu. Refleksi mennä lukemaan blogeja ja uutisia on toistaiseksi voimakas. Pitää pysyä valppaana. Tarkoituksena on vapauttaa enemmän aikaa työntekoon ja hiljentymiseen. Erityisesti työnteossa olen ruvennut tosi laiskaksi ja ajelehtivaksi viime aikoina, kun pari työprojektia on ollut epämääräisessä vaiheessa. On ihan hauskaa käyttää hellepäivän kuumia tunteja puutarhan kasteluun, kavereiden kanssa lounastamiseen ja mansikkajäätelön syömiseen, mutta netissä lorvailu ei tuota vastaavaa iloa.

Ilahduin kamalasti, kun rakas ystävä muutama päivä sitten kertoi olevansa myös raskaana. On hauskaa jakaa tätä kaikkea, mikä tapahtuu nyt. Raskaana oleminen ja raajojaan kolistelevan poikasen olemassaolo tuntuu koko ajan, toisin kuin aluksi. Kohtapuoliin tällä tyypillä on mahdollisuus selvitä hengissä, vaikka se lähtisi syntymään. Lapsista, siis niistä syntyneistä, puhuminenkin tuntuu välillä jo mielekkäältä. (Vaikka tänään taisin lopuksi vähän väsähtää kun kävin yhden vauvaperheen luona jotka eivät puhu oikeastaan mistään muusta kuin lapseen liittyvästä, se heille suotakoon, mutta musta esimerkiksi vauvan vaatteet on kuitenkin ihan loppujen lopuksi vaan muotoon ommeltuja kankaita ja muutkin varusteet vaan, hyvänen aika, esineitä. Kyllä mä jotenkin ymmärrän että se kaikki yhtäkkiä täyttää kokemusmaailman mutta... en mä osaa selittää. Enkä mä tiedä miten pitäisi olla, huomaan vaan itse kokevani asiat toistaiseksi toisin). Lapsista puhumiseen liittyy paljon konkreettista, hyödyllistä tietoa ja toimintaa. Ja iloa. Huumoria. Huomaan, että kannattaa tehdä vähitellen joitakin hankintoja ja ottaa selvää tietyistä asioista, ettei kaikki konkreettinen valmistautuminen jää siihen viime tippaan, jolloin olo ei ehkä enää ole näin ketterä ja virkeä. Alkukuukausina kaikki tulevaan vauvaan suuntautuva puhe, toiminnasta puhumattakaan, tuntui musta niin hypoteettiselta, etten oikeastaan jaksanut vaivautua.

Mutta mieluiten mä nytkin hengailen tän olennon kanssa, jonka mä tunnen sisälläni juuri nyt, enkä jonkin ajatuksissa koostetun hahmon, joka syntyy vaikkapa keisarinleikkauksella, joka opettelee sanomaan äiti, on allerginen appelsiinille tai tahtoo korvakorut, tai mitä hyvänsä.

Tunnustelen. Tää kirjoitus tuntuu epämääräiseltä, siinä on jotain mikä ei ole kirkasta. Tai oikeastaan siinä ei ole mitään, mikä tuntuisi ihan selkeältä. Nyt tajuan, että mua kaduttaa, etten kirjoittamisen sijasta mennyt nukkumaan tai lepäämään.

En mennyt, kirjoitin.

maanantaina, kesäkuuta 04, 2007

Silmästä silmään, ei silmää silmästä

Eräs ystävä sanoi äsken, että raskausaikana monet naiset näkevät väkivaltaisia unia. Minä en muista nähneeni erityisen väkivaltaisia unia - kuolema on kyllä läsnä mutta se ei tunnu unissa kauhealta, vaan haikealta. Tai sitten vain juhlavalta tai väistämättömältä.

Mutta päivätajunnassani kummittelee toisinaan väkivalta, seksuaalinen väkivalta. Olen jollain merkillisellä tavalla nyt herkistynyt sille. Minulle ei koskaan ole tapahtunut mitään raakaa, ellei ota huomioon sitä ”normaalia” raakuutta mitä seksi usein pitää sisällään naista kohtaan. Olen tietenkin kohdannut itsekkäitä miehiä (oikeastaan poikia) jotka tietämättöminä etsivät nopeaa tyydytystä. Siitä ei voi (eikä kannata) oikein syyttää ketään, kun on itsekin ollut ihan yhtä tietämätön ja itsekäs, luullut että tämä hätäisyys kuuluu asiaan ja minä vain olen jotenkin vaillinainen kun en oikein pääse mukaan.

Oikeastaan luulen, ettei kyse ole pelkästään henkilökohtaisista traumoista, vaan nää pelot ja hämärät mielikuvat saavat voimaa jostain syvemmältä. Joskus, kun mun mies kumartuu suutelemaan tai hyväilemään mua, tunnen äkkiä kuinka koko mieskunnan synkät teot häivähtävät epämääräisenä uhkana ylläni. Se on mun miehelle joskus raskasta, joutua kantamaan tuommoista taakkaa. Ja minä olen tietenkin hirveän pahoillani, olisin niin mielelläni tuntematta sellaista. Mutta viime aikoina olen jotenkin kiinnostunut asiasta uudella tavalla. Melkein odotan, että näitä tilanteita tulee, jotta saan katsoa, tuijottaa tuota pelkoa silmästä silmään. En tiedä, onko se raskaus vai jokin muu, joka uutta rohkeutta herättelee.

Pussailimme kerran mieheni kanssa eräällä hakkuuaukealla ja minä sanoin, minut täytti pakottava halu sanoa, että minä annan hänelle anteeksi KAIKEN, mitä miehet ovat koskaan tehneet! Se tuntui tavattomaan vapauttavalta, meitä molempia itketti ja nauratti. Ja niin minä annankin, kyllä, kyllä! Mutta anteeksiantamisen pitää jatkua.

Minä en aikaisemmin ole oikein tajunnut, mitä ”pelon kohtaaminen” oikein on. Mutta nykyään... minulla on aavistuksia, pieniä kokemuksia siitä. (Taisin kirjoittaa tästä jo aiemmin, mutta minä nyt aina puhun samoista asioista muutenkin.) Se on sitä, että kun tunne nousee, minä en peräydy, en väistä, en työnnä pelkoa taka-alalle. En vähättele enkä suurentele. Minä en oikeastaan reagoi, vaan olen siinä tunteessa, ihan hiljaa, ilman ajatuksia. Tunnen miltä se tuntuu ruumiissa, millaisia ajatuksia se koettaa nostattaa, millaisiksi tunteiksi ja tuntemuksiksi se muuntuu. Se voi tuntua sietämättömältä, mutta silti ei saa väistää. Minua on sietämättömyyden keskellä auttanut lause, jonka luin jostain: ”Hyvä on – minusta tulkoon ensimmäinen meditoija, joka on kuollut tähän tunteeseen.” (Enkä tarkoita, että olisin ollut tuolloin meditoimassa - reagoimaton ja perääntymätön asenne vain on on meditatiivinen.)

Eksyin äsken lukemaan nettipäiväkirjaa, jossa raiskattu nainen kertoo elämästään ja tuntemuksistaan. En osannut olla lukematta, vaikka kaduin sitä jo etukäteen. Sydäntä särkevintä tekstissä oli se huutava epäoikeudenmukaisuuden tunto, se että ”kaikkein pyhimpään on kajottu”. MITEN JOKU VOI -? Se jättää, pohjimmiltaan, sanattomaksi. Sen jälkeen rupesin kirjoittamaan tätä merkintää. Vaikka en ole raiskausta henkilökohtaisesti kokenut, voin silti suuttua ja samaistua uhrin asemaan ällistyttävän helposti. Se uhka on olemassa jossain kaikkien naisten yllä, kollektiivisessa psyykessä. Kaikkein pyhimpään on todellakin kajottu, ja minun (jokaisen minun) tehtäväni on palauttaa pyhyys, rakkaus ja rauha. Minun kokemukseni mukaan sen voi tehdä vain kohtaamalla hetkessä se kaikki törky, mikä psyykestä nousee. Naisasialiike, oikeusprosessit, yhteiskunnalliset muutokset ovat sen rinnalla pientä, vaikka varmaan ihan tärkeääkin joskus. Mutta mikään ulkoinen toiminta, joka nousee reaktiona pelkoon, ei nähdäkseni voi todella eheyttää.

Edit: Jotta ei jäisi epäselväksi, en todellakaan pidä merkityksettömänä sitä, että seksuaalisen väkivallan teot tuomitaan oikeusistuimessa ankarasti. Se on sitä oikeudenmukaisuutta, mitä tämä yhteiskunta kykenee (jos kykenee), jakamaan. Oikeudenkäynti on myös väkevän symbolinen tapahtuma.

(Vielä myöhempi edit: lisäsin Elävältä Tapetun päiväkirjan osoitteen.)