torstaina, lokakuuta 29, 2009

Täyshoito

Kohta pääsen nukkumaan. On uuvuttanut koko ajan iltapäivästä lähtien. Janottaa ja kolottaa ja huulet halkeilevat. En uskoakseni ole kipeäksi tulossa vaan tää on sitä että viimeistään torstai-iltaisin alan olla saanut työviikosta tarpeekseni. Mutta ei se mitään. Huomenna tulee mun äiti jo aamulla. Poika ei mene hoitopaikkaan vaan jää meidän kanssa. Iltapäivällä minä ja mies lähdemme ajelemaan kohti viikonlopun retriittiä ja poika jää mummonsa ja vaarinsa hoiviin.

Voisinpa tehdä vastaisuudessa nelipäiväistä työviikkoa. Voisinko? En tiedä. Opetusten kanssa helpottaa loppuvuodeksi, kun siirrytään mulle ennestään tutumpaan aihepiiriin. Toisaalta on muuta tekemistä, jota en ole tähän mennessä ehtinyt tehdä. Mutta voisinko? Tai lyhyempää työpäivää? Voisinko luottaa että asiat tapahtuisivat silti?

Mutta retriittiin. Se on luomutilalla Keski-Suomessa. Savusauna, hiljentymistä, puhetta kasvokkain, täyshoito. Täyshoito! Lampaita, peltoa, vanha koira pitkässä juoksuhihnassa.

Luen mitä olen kirjoittanut ja ihmettelen hetken - mitä ovat nämä kaikki ihmiset ja eläimet ja asiat joita kerron ja luettelen? En tiedä niistä mitään. Ketään ei näy, eikä mitään niistä. Makaan sohvalla, mulla on fyysisesti huono olo. Sanoo kuka? Jokin lepää ja jossain on epämääräisiä, lievästi epämiellyttäviä tuntemuksia ja sitten jotain muuta aistimusta jolle ei ole nyt sanoja.

Hyvää.

maanantaina, lokakuuta 26, 2009

Kuolema!

Joskus ajattelen kuolemaa kaipauksella. En ole koskaan ajatellut nopeuttaa kuoleman tulemista. Itsetuhoisessa käytöksessäkin hurjin hetkeni oli varmaan kun joskus vuosia sitten turbulenssin keskellä, vähän sekavassa mielentilassa, lähdin risteyksessä liikkeelle pyörällä samaan aikaan kuin risteykseen pysähtynyt auto joka puolestaan luuli että olin pysähtynyt siihen, ja sain ihan pienen tällin ja pyörän vanteet vääntyivät. Teknisesti se oli varmaan sen autoilijan vika (ehkä ratissa oli toinen henkilö turbulenssissa :), mutta tajusin heti että nyt mä en tavanomaisella tavalla suojellut itseäni. Sen jälkeen olin vähän aikaa korostetun varovainen kaikissa toimissani etten salaa itseltäni vahingoittaisi itseäni. Ja sietikin olla, huomasin että jouduin alinomaa vaaratilanteisiin. Aikanaan tilanne rauhottui, niinkuin tilanteilla on tapana.

Raskaina aikoina elämässä se tieto, että kuolema lopulta tulee, on tuntunut ihanalta. Ja on se muutenkin ihanaa, nytkin, vaikka elän juuri seesteistä aikaa. Että lopulta tää kaikki loppuu, ruumis ja mieli kuolevat, mun ei tarvitse ikuisesti jaksaa, kestää, kokea ja kokeilla kokeilemisen perään. Toisinaan on toisenlaista kuoleman kaipuuta, sitä että tämä itsen rakennelma kuolisi. Viime aikoina olen tajunnut että nää ovat tietysti sama asia, ruumiin kuolema on vaan semmoinen, heh, viimeinen vara, että huolimatta siitä miten mä elän tän elämän, vaikka kuinka itsepäisenä ja kärsimättömänä ja jännittyneenä niin lopulta saan kuitenkin vapautuksen, tai saan ehkä nähdä että olin koko ajan vapaa. Tai vähintään katoan kuolemassa, puff! Mähän en tiedä mitä "kuoleman jälkeen" tapahtuu, mulla ei ole siitä kokemusta. Pelkkä katoaminenkin jo tuntuu helpottavalta kärsimyksen perspektiivistä. Mutta hei - onhan mulla kokemusta! Ei tämän ruumiin kuolemasta, mutta kuolemisesta, onko se niin eri asia? Mä en tiedä, se on kysymys. Viime aikoina on ollut paljon kuolemaa. Ei se koko ajan olen niin dramaattista. Ei ilotulitteita. Tilaa, vähemmän kiinteyttä, vähemmän kiinnipitämistä, kuvitelmista irti päästämistä, läsnäolon kokemusta, vähemmän pikkumaisuutta, kykyä (ei omaani, vaan jostain ilmenevää) laskeutua vain todistamaan olemassaolon tapahtumia. Jännitystä, kyllä, itsepäisyyttä, jepjep, kärsimättömyyttä, yllin kyllin, mutta niiden hyväksyntää, tai pikemminkin vaan niiden näkemistä eikä mitään tarvetta tehdä niille mitään.

Hei, vielä kuukausi sitten rämmin uupumuksen suossa ja ihmettelin - mikä tän epätoivon merkitys voi olla? Ei mun ole tarvetta yrittää vastata tuohon, mutta tuo kysymys valkenee mun sisällä.

Äsken katsoin tän ja tajusin että tätä mä elän koko ajan, mun oli pakko itkeä ja nauraa:
Kill Me Mooji!

perjantaina, lokakuuta 23, 2009

Kysymys

Kun on kysymyksiä, ole kysymys
Kun tahdot vastauksia, kysy hiljaisuudelta:
kuka tahtoo?
Se vastaa hiljaisuudella

maanantaina, lokakuuta 19, 2009

Help... poa

Kaikki tuntuu sujuvan omalla painollaan, sitä vielä korostaa juuri nyt että opiskelijoilla on syyslomaviikko ja voin suunnitella asioita rauhassa. Voin lopulta saattaa alkuun myös yhden muun duunin, graafisen ilmeen suunnittelua.

Äsken soitti verottaja ja kyseli tiukkaan sävyyn että mitä nämä ja nämä tulonhankkimiskulut mun viime vuoden veroilmoituksessa oikein ovat. Hetkeksi välähti jostain melkein syyllinen olo, olen rehtorin puhuttelussa, nyt varmaan puhun itseni jotenkin pussiin. Vähitellen tajusin, että mahtavaa, tää ihminen aikoo selvittää nää asiat mun kanssa tässä puhelimessa parin minuutin aikana, eikä mun siis tarvitse tehdä kirjallista lisäselvitystä. Lisäksi hän antoi neuvoja, mitä ja miten kuluja kannattaa jatkossa hieman eritellä (veroilmoitus on asia josta mun on vaikea sisäistää että sitä tutkii joku ihan tavallinen ihminen ja yrittää ymmärtää - mä aina luulen että pitää kirjoittaa täsmälleen ja vain niin kuin jossain on määrätty, eikä esim kertoa vapaamuotoisesti, mikä helpottaisi noiden ihmisten hommaa, joiden täytyy yrittää ymmärtää asioita satojen eri ammattien kannalta). Lopuksi kiitin lämpimästi vinkeistä ja sujuvasta asioiden hoidosta ja hänkin äityi hetkeksi aivan tavalliseksi ja inhimilliseksi.

Näitä kokemuksia on ollut paljon viime aikoina; jokin hektinen, painostava tai innostuneen kiihtynyt keskustelu kääntyy äkkiä ihan toiseksi, kun kesken kaiken huomaan että eihän mua uhata, eihän tässä ole minusta kyse, eihän mun tarvitsekaan todistaa mitään kellekään. Heitin pilateksessa ilmoille kommentin että tää käsinojapunnertaminen taitaa olla miehille helpompaa kuin naisille. Yhtäkkiä moni ihminen ryhmässä, ohjaaja mukaanlukien, nousi (mun mielestä) jotenkin takajaloilleen, ärsyyntyi, ei se ole sukupuolesta kiinni, se on yksilöllistä, lihasten se ja se ja harjoittelun määrä, ja niin edelleen. Kuuntelin hämmentyneenä, miksi olette vihaisia, pitääkö naisen yrittää päteä punnerruksissakin, kunnes tajusin että eipä se mulle kuulu, en edes tiedä oletteko vihaisia, enkä mä tiedä tästä asiasta paljonkaan, eikä asia varsinkaan uhkaa mua mitenkään. Kuuntelin, kasvot pehmenivät. Sanoin että mun lausahdus perustui vaan sekalaisiin havaintoihin tuttavapiiristä, ja mua itseäni ei yhtään haittaa että mä en pääse punnertamaan kovin alas. Vähitellen muutkin, ehkä joku muukin pehmeni ihan oma-alotteisesti, tai ehkä eivät koviksia olleet olleetkaan, sortuivat huumoriin, todettiin vitsillä että on vaan epistä jos joku voi punnertaa harjoittelematta. Tai hyvä hälle!

Sepä oli pitkällinen selostus pienestä asiasta. Näköjään on iso helpotus kun voi luopua jostain ihan pienestä. Mistä siinä luopuu? Kuvitelmasta. Piff!

Ystäväni, jolla on kolme lasta, joista kaksi pikkuvauvoja, muutti viikonloppuna ja minä ja mies autoimme, kykyjemme mukaan ja vuoroillamme pakkaamisessa, kantamisessa ja muuttoporukan ruokkimisessa (vuoroillamme, kun poikaa ei kannattanut ottaa sinne mukaan). Lisäksi kävin itse pilateksessa ja ostoksilla tuolla Malmin kirpputorilla ja vierailimmepa vielä ystävien luona lauantai-iltana. Mies joutui tekemään opiskeluhommia ja sain hoitaa poikaa paljon itsekseni. Kaiken tämän lisäksi olin ja olen koko ajan tulossa kipeäksi, kurkku kipeä ja ääni lähdössä. Mutta nyt on vaan niin helppoa. Väsymyskin on helppoa. Makaan sohvalla, tunnustelen onko kuume nousemassa, ihanaa maata, poika tulee näyttämään uutta kuorma-autoaan (euro viiskyt sieltä ihanalta kirpparilta), sommittelemme eri asuja ja ilmeitä puiselle kohokuvanallelle mun mahan päällä, välillä saan nousta ähkien viemään poikaa pöntölle tai rämpiä katsomaan että mitä se nyt juonii makuuhuoneen hiljaisuudessa. Kiinnostavaa havaita, miten yhtä suuri väsymys kuukausi sitten ja nyt tuntuu aivan erilaiselta. Tai ehkä mä olin silloin vielä väsyneempi, vaikea sanoa, mutta nyt väsymykseen ei liity mitään mielialoja.

Ihmeellistä miten raskaus tuo tullessaan (aika hurjan alun jälkeen) taas tämmöisen viilipyttymäisen olotilan. Se on lahja! Kiitti! En enää edes pysty olemaan huolissani siitä tulevaisuudesta kun meillä on kaksi ja puolivuotias sekä pikkuvauva, ja katkonaisia unia ja missään ei pääse käymään ja kotityöt... ajatus katkeaa, varmaan kaikki järjestyy sitten jotenkin, pitää sitten keksiä jotain että jaksaa, joo. Hyvä idea, keksitään sitten aina jotain! Keitän teetä, vihreää, punaista, kuppitolkulla, hunajaa, kipeää kurkkua hivelevää, ai kahvikin jo maistuu, pulla, mm. Taidan olla lihonut, voivoi, kun ei jaksa huolestuttaa.

torstaina, lokakuuta 15, 2009

Järjestymiskysymyksiä

Meille tuli uusi astianpesukone, tai siis käytetty, kaksi kertaa isompi kuin vanha. Kone maksoi 80 euroa ja asennus maksoi vanhan koneen + aterian kahdelle (asentajalle ja sen vaimolle). Me luultiin että tästä tulee 500-700 euroa kun koko tiskipöytä pitää irrottaa, putket laittaa uusiksi ja niin edelleen, ja että homma kestää muutaman päivän ja keittiö on silloin ihan sekaisin ja pitää kulkea vessan minilavuaarissa tiskaamassa. Viivyttelimme siis asian kanssa useita kuukausia kun ei tuntunut löytyvän semmoista sopivaa hetkeä.

Yhtäkkiä ilmaantui tuttu sähkömies (tai siis tuttu mies paljastui sähkömieheksi :), joka lupasi tehdä homman mun miehen kanssa jos saa sen meidän vanhan masiinan, sitten ilmaantui halpa laite huuto.netistä ja oivallus, ettei mitään tarvitse irrottaa eikä laittaa uusiksi kunhan vähän sahailee pois esteitä siitä tiskipöydän alta. Miehiltä meni ehkä tunti. He olivat koko ajan äimistyneitä miten työskennellessäkin kaikki sujui ja loksahteli paikoilleen kuin itsestään ("kun tää on yleensä semmosta hirveetä ähellystä ja säätöä"). Lopuksi vielä oli semmoinen homma että meidän vanha kone antoi sähköiskuja, koska siinä kohti ei ollut kunnon maadoitusta, ja saman piti tietysti koskea myös uutta. No, miehet siinä lopuksi jotta jotta ryhdytäänpä maadoittamaan, ja mittasivat vielä uudesta koneesta sen vuotavan sähkövirran. Eikä sitä ollut! Uusi kone on isompi ja ottaa yläosastaan kauttaaltaan metalliseen tiskialtaaseen, jolloin tämä maadoitushomma hoitui myös itsestään. (Kysykää vaan multa tarkemmin että miten ja miksi - musta se meni niin että IHME tapahtui :).

Välillä on säätöä ja ähellystä. Niinkuin eilen aamulla kun koetin ehtiä viemään itkevän lapsen tuntia normaalia aiemmin hoitoon ja ehtiä ajoissa opettamaan. Ehdinkin, minuutin ajoissa, tosin olin suunnitellut olevani paikalla varttia ennen jotta ehdin tehdä valmistelut ja rauhottua hetken. Kaikki kuitenkin järjestyi. Mutta kaikki ei tosiaankaan TUNTUNUT siltä kun koko ajan tuli hidasteita, lapsi parka oli väsynyt eikä lainkaan yhteistyöhaluinen, vaikka kuinka lempeästi koetti toimia. Sitten on näitä hetkiä kun kaikki osaset tanssahtelevat paikoilleen, ja on mukavaa olla semmoisessa mukana.

Ehkä tässä ei ole mitään opetusta. Toteamus vain, että välillä on semmoista, välillä on tämmöistä, tämä on muutosten maailma. Nauti kun voit. Kaikki on tähänkin mennessä lopulta järjestynyt ja tulee samaan tapaan jatkossakin järjestymään. Viimeistään kuolema kuittaa järjestyshäiriöt.

Opettaessa sattui seuraava juttu. Aamuryhmässä on muutamia tyyppejä jotka jatkuvasti höpöttävät omiaan mun luennon päälle, ja mä tuppaan puhumaan kovempaa, sitten hekin puhuvat vähän kovempaa ja joskus meteli luokassa yltyy aika kovaksikin. Tää on mulle vähän erikoista koska aiemmin opiskelijat ovat olleet jo valmiiksi aihepiiristä kiinnostuneita. Eilen aamulla huomasin että mua harmittaa mennä sinne, kun aavistin että sama homma on taas edessä eivätkä ne ihmiset osaa vaieta kuin hetkeksi mun huomautukseen jälkeen. Halvatun teinit! Aikuisia ihmisiä, mutta jotain kovin teinimäistä siinä meiningissä on. En väitä että mun luennot olisivat aina olleet sujuvimpia mahdollisia, ja niitä on ehkä ollut liikaa sille ryhmälle, mutta silti-! Eilen mulla ei ollut edes kovin pitkää luentoa, mutta jotain mun oli sanottava päivän aiheesta koska se oli samalla alustus tuntitehtävään. No, aloitin luennon ja pulina alkoi myös. Sitten muhun iski jostain tuttu olo että tää ei kerta kaikkiaan enää jatku näin, ihan sama mitä tästä seuraa mutta mä en enää huuda, eivätkä nuo ihmiset pulise. Avasin suuni. En enää muista tarkalleen mitä sanoin mutta sävy oli vissiin se olennainen koska äkkiä kaikki kuuntelivat. Sen muistan että sanoin että me ei olla täällä siksi että mulla olisi duunia. Että tää järjestely ei enää sovi. Jotain. Olin tosi vihainen mutta sanoin että koetan pysyä rauhallisena. Lopun aikaa oli hiljaista, asianomaiset näyttivät noloilta, kaikki kuuntelivat. Ja kun he tulivat myöhemmin näyttämään mulle omia töitään, olivat kovin yhteistyöhaluisia.

Muutenkin porukassa on tapahtunut muutosta. Siellä on ollut useita tyyppejä jotka ovat takapulpetissa puuhailleet omiaaan, eivät ole häiriköineet mutta eivät osallistuneetkaan, musta on vaikuttanut että aihepiiri ei voisi heitä vähempää kiinnostaa. Sitten yhdellä kertaa nää samat tyypit olikin siirtyneet eturiviin ja rupesivat kommentoimaan ja kyselemään, ja kiinnostumaan että mitä muilla oli sanottavaa vaikkapa heidän tekemistään töistä. On siellä edelleen vastahankaa mutta... se on semmoista kuin pitääkin, omia näkemyksiä jotka sanotaan ääneen ja joista voidaan keskustella. Ja tarpeen tullen suoria vastalauseita :)

Olen pojan sairastamisen takia ehtinyt tekemään vain välttämättömän, eli hoitamaan opetushommat joten kuten, piste. Kuvaideoita on syntynyt ja kovasti huvittaisi päästä niitä testailemaan. Musta tuntuu että tääkin asia on vaan järjestelykysymys, mutta se järjestely ei vaan ole vielä tullut mun luo.

torstaina, lokakuuta 08, 2009

Pieni suuri aalto

Kumma juttu, mutta edellisen merkinnän lista toi ryhdin tuntua mun elämään. En mä ole toistaiseksi mitään noista tehnyt, en ole hakenut kitaraa, koskenut kässäriin enkä ottanut hiiltä kauniiseen käteen. Olemme miehen kanssa yrittäneet vain selviytyä töistämme ja vuoron perään hoitaneet kipeätä poikaa kotona. Iltaisin olemme istuneet yhdessä olohuoneessa, jutelleet, sommitelleet palikoista autoteitä pojan päristeltäväksi, eksyneet hetkeksi nettiin ja kommentoineet jotain päivänpölisevää juttua, laittaneet pirtelöä, lähettäneet yhden pienen työmeilin ja makailleet sitten sohvalla kasassa. Ryhdikästä!? :D

On ollut selkeämpi olo siitä mikä tekee mulle hyvää. En ole roikkunut siellä Facebookissa enkä ylipäänsä roikkunut, tai jos olenkin niin se ei ole tuntunut siltä. Listan asiat ovat aina palautuneet mieleen, ja olen todennut että en voi tehdä niille mitään mutta en kyllä viitsi tehdä mitään häiritsevääkään.

Jokin uusi ulottuuvuus epähenkilökohtaisuudesta on avautumassa. Ei mun useinkaan ole helppo tietoisesti rentoutua, tulla läsnäolevaksi tms silloin kun mä huomaan arjen keskellä että nyt jännään ihan turhaan. Tiskatessa jännitän vaikkapa leuoissa ja mahassa, että mitä se poika nyt tekee siellä makuuhuoneessa sillä aikaa tai että näitähän kippojahan on vielä vuori ja mun pitäisi jo mennä nukkumaan. Sen sijaan että vaatisin itseäni rentoutumaan, olen löytänyt toisen jutun. Tiskatessa sanon, ääneti, että pyörivää liikettä tapahtuu. Nostamista. Kas, märkyyden tunne. Kuuluu... loisketta? Siirtämistä, laskemista. Kun rupean sanallistamaan tapahtumista, rentoudun. Tai jännittäminen lakkaa haittaamasta. En tiedä. Koetan olla sanoin lokeroimatta tapahtumista kovin tarkkaan. Havainnoin vaan. En sano näitä asioita itselleni. En vaadi mitään itseltäni. Itse asiassa ei ole ketään, ei itseä, mutta jotain mille, näköjään, voi antaa myös nimilapun tiskaaminen, tapahtuu. Vaikuttaa tapahtuvan.

Keveys.

Hauskaa, että näin valaistumatonkin olento voi tuosta vain liueta osaksi kaikkeutta! :D

Mä en tiedä miksi, tai ehkä tiedän paljonkin, tietämättömyyden ja tietämisen vaikutelmia tapahtuu, mutta tää kuva on nyt puhutellut kovasti (klikkaa jos haluat katsella isompana). Olen katsellut paljon Hokusain kuvia netistä, kun ne ovat niin kauniita, ja lyömättömiä sommittelun opetuksessa. Mutta palaan aina tuohon yhteen, ikoniseen, sata kertaa nähtyyn kuvaan. Katsokaapa sitä nurinpäin. Tyhjä taivas on myös aallon muotoinen. Aalto ja näkymätön aalto loksahtavat täydellisesti yhteen.

sunnuntaina, lokakuuta 04, 2009

Editoimaton Lista

Heippa. Tiedän, toisten listat tai unet eivät välttämättä ole mielenkiintoisia, mutta kuitenkin, mulla heräsi impulssi kirjoittaa lista asioista joita tahtoisin tehdä. Ei kaukana tulevaisuudessa vaan tässä arjessa. Näitä ei ole monta. Mulla on tiettyjä lahjakkuuksia ja olen elämäni varrella jonkin verran harjoittanut joitakin taitoja, joten miksi en käyttäisi niitä? Helposti ylenkatson näitä, ajattelen että on tärkeämpääkin, olla läsnä, ja sitten ns. maallisten (tuo ei ole ollenkaan oikea sana mutta en tähän hetkeen keksi muutakaan, heh) ideoitteni toteuttaminen jää puolitiehen, ikäänkuin se olisi läsnäolemiselle jotenkin vastakkaista. Eikä tämä ylenkatse tai tekemättä jättäminen tietenkään tee mua yhtään läsnäolevammaksi. :)

Piirtää tiettyjä kuvia. Väline on tällä haavaa lyijykynä tai hiili, mutta yhtä hyvin niitä voisi sanoa maalauksiksi, minun mielestäni. Mulla on kelpo "idea", joka ei ole mikään yhtenäinen idea, vaan kokonainen kuvallinen maailma, josta voin ammentaa vaikka kuinka. Kuvia, jollaisia olen tehnyt jo vuosia silloin tällöin, mutta "teknisesti" ja sommittelullisesti ne eivät kehity niin hyviksi kuin ne voisivat, koska en ole paneutunut tekemiseen pitkäksi aikaa kerrallaan. No, ne ovat aika isotöisiä ja isokokoisia ja niiden tekeminen vaatii tilaa ja hiljaisuutta, joten niitä mun täytyy tehdä työhuoneella, ei kotona. Kävin eilen Susan Gottbergin pikku näyttelyssä galleria Forsblomin alakerrassa, ihania meditatiivisia kuvia, joissa koin jotain sukulaisuutta, vaikka niistä tietysti paistaa vuosien paneutuneisuus ja kehittely. Se innoitti. Ei mun tarvitsisi edes tehdä kovin pitkää aikaa päivässä, kunhan tekisin jatkuvasti. Mulla ei ole sinänsä taiteellisia kunnianhimoja, että tahtoisin tulla tunnustetuksi kuvataiteilijaksi tms, tahtoisin vain tosissani katsoa, minne tämä kuvamaailma johtaa. Nykyään näen paljon selvemmin kuin ennen, mistä näissä kuvissa on lopulta kyse, mutta se näkeminen ei mitenkään tyhjennä sen kuvamaailman arvoituksellisuutta. Hei, sovitaan, että kun mä saan jotain taas valmiiksi, laitan tänne pieniä kuvia niistä, ok? :) Pitää vaan nipistää joka työpäivästä pikkuisen aikaa tekemiselle. Jättää pois jotain netissä ja fb:ssa roikkumista ja myös luottaa että opiskelijani selviävät, vaikka mulla ei olisi joka viikko tarjota heille uutta 10-sivuista esitystä sommittelun keinoista.

Toinen: tehdä valmiiksi se lasten runo-kuvakirja, tai ainakin demo siitä ja lähettää kustantajille. Siihen tarvitsen vain lyhyehkön, tiiviin ajanjakson. Ehkä joulukuussa, kun kurssit ovat loppuneet? Mä en osaa enää edes kuvitella, että se menisi kaupaksi, mutta miksen kokeilisi?

Kolmas: tahtoisin palauttaa mieleeni muutaman kitarasoinnun ja oppia vähän säestämään, kun lauleskelen lapsen kanssa. Mulla on jo yksi käytetty kitara tiedossa, odottaa vain lunastusta ja kotiin hakemista. Kivaa!

Mistä aikaa näihin? Rentouttavia asioita en tahdo jättää pois tai vähentää, en lapsen ja miehen kanssa oleilua. En tahdo virittää arkea tuottoisaksi tai tehokkaaksi. Mutta mitä mä sitten teen päivittäin semmoista josta voisi huoletta tinkiä? No, Facebookista voin siis tinkiä heti! Se on kivaa, ihan oikeasti, mutta ei mitenkään tarpeellista eikä varsinkaan välttämätöntä. Siellä roikkumisesta tulee levoton olo. Usein kun tulen töihin, jos en oikein tiedä mistä aloittaa, roikun netissä. Sekalaista lehtien lukemista harrastan iltaisin silloin tällöin, silloinkin olisi tilaisuus tehdä jotain edellä mainituista, vaikka tätä kitaran harjoittelua.

Halaus, elämä hyvää onpi.

torstaina, lokakuuta 01, 2009

Tiedotus: tsunami, pään kokoisia rakeita & pallosalama

Joku on saattanut tämän jo päätelläkin, heh, naiset ainakin, laskeskella seikkoja yhteen: mä olen siis raskaana. Eilen asia varmistui sikäli, että kyseessä ei ole tuulenhattara vaan siellä on aika tavalla ihmisen muotoinen olio jolla sykkii rinnassa, kädet ja jalat viuhtovat ja suu käy, nektaria nieleskelee. Huhtikuun alkuun on nyt laitettu eräpäivä.

Vahinko tämä ei ollut mutta olen silti elänyt melkoisia kriisiaikoja. Hulluko olen! Vieläkö rankemmaksi täytyy elämän käydä? Vuosiksi, vuosiksi eteenpäin! Miten mä selviän? Tämäkö se oli mun elämäntehtävä, ei sen näin pitänyt mennä... enhän mä ole ollenkaan äitityyppiä. Ja niin edespäin. Ai niin, hittiajatus vielä: maailmanloppu tulee kuitenkin 2o12, mä en ehdi sitä ennen enää mitään muuta kuin vaihtaa vaippoja, hyvitellä mustasukkaista esikoista ja riutua pohjattomassa unenpuutteessa ja synnytyksen jälkeisessä masennuksessa joka tietenkin taas iskee.

Ensimmäisen raskauden aikaisesta viilipyttyydestä ei ole toistaiseksi ollut tietoa. Päinvastoin, tuntuu kuin kaikki luonnonvoimat mua riepottelisivat. Ehkä se tästä lutviutuu? Tartun siihen oljenkorteen, että asioilla on tapana. Totta puhuen, tässä viimeisen viikon aikana on ollut jo vähän helpompaa. Eilinen ultra, joka oli kyllä ihan liikuttava kokemus, vain toi tän asian kovin konkreettiseksi.