maanantaina, elokuuta 25, 2008

Muistutus

Mun pitää muistuttaa itseäni siitä, miksi aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Tai oikeastaan se muistutus nousee nyt, kun juuri luin vanhoja merkintöjäni. Rupesin ensin hieman moittimaan itseäni, että olen aiemmin kirjoittanut paremmin. Mutta se ei ole olennaista, vaan se miksi nyt kirjoitan tätä. Jotta asettuisin paikalleni, sisälleni, jotta kirjoittaisin olemisesta ja läsnäolosta käsin. Jotta olisin läsnä. Rakkauteen... rakkauteen ei voi suoraan päättää asettua, pitää ensin asettua läsnäoloon, silloin rakkaus saa tilaa. Tuo ei ole mikään perimmäinen totuus, se on mun kokemus siitä missä järjestyksessä asiat yleensä mulle aukeavat.

Pojan kanssa on nyt kivaa, hän hommailee omiaan ja käy välillä moikkaamassa. Puuhailemme hetken yhdessä, tutkimme hänen vielä palleroisen jalkansa eri osia ja sitten hänen tutkimusretkensä tuolinalusten, matonhapsujen, valkosipulinkuorien ja hämähäkkien mailla jatkuvat. (Tähän asti sain kirjoittaa ilman keskeytystä.) Onhan tämä helpompaa ja vaihtelevampaa kuin aiemmin.

Kotikin on paljon viihtyisämpi kuin ennen. Tilaa, avaruutta, järjestystä. Säilytystilaa: hyllyjä, lokeroita, uutuutena lajittelulaatikko poltettaville, biojätteelle, tölkeille, metallille ja lasille. Mies on nikkaroinut, se tykkää siitä, ja kysykää vaan tykkäänkö minä! Minusta se on aivan ihmeellistä. Ei mun lapsuuden perheessä paljon nikkaroitu, joskus kun olimme pieniä, isä otti esiin bläkkändekkerin, en muista mitä se sillä teki mutta se oli vaikuttava näky. Myöhemmin se oli lähinnä äiti joka säästäväisyydessään korjasi kaiken rikkimenneen kelloista pesukoneeseen, ei hänkään yleensä uutta rakentanut.

Nyt pitää viedä poika nukkumaan ja alkaa itse töihin. Kiitos kaikesta tästä hyvästä.

torstaina, elokuuta 21, 2008

Palleroita

Tänään alkoi kiintoisa - miksi sitä nyt sanoisi, koe? Ihmiskoe, varmaan. Mulla oli ystävän puolitoistavuotias tän meidän 11-kuisen lisäksi hoidossa. Päivä meni yllättävän sujuvasti. Lounasaikaan oli melkoista hulinaa kun yksi heräsi päiväunilta rattaista, kaikkien piti syödä ja toisen piti mennä päiväunille rattaisiin suunnilleen samaan aikaan. Ja pissattamiset ja maidot ja pukemiset päälle. Jollain kumman tavalla kaikki lutviutui, niinkuin tietysti lukemattomilta monilapsisten perheiden äideiltä ja lastentarhatyöntekijöiltä lutviutuu. Mutta minä en ole koskaan ennen hoitanut kuin omaa lastani, sitäkin vasta alle vuoden.

Huomenna sitten toisinpäin, minä menen työhuoneelle ja ystävä katsoo lapsia. Ja sitten sama juttu joka viikko tästä eteenpäin. Jossain vaiheessa ehkä nostetaan vahtivuoroja 2 + 2 päivään viikossa. Minä saan suunniteltua opetukset ja tehtyä luvatut esitteet ja kuvitukset, toinen saa lopputyönsä valmiiksi. Mikä parasta, järjestely ei kuulu kansaneläkelaitokselle. Sitä paitsi ystäväni on ihan velho lasten kanssa, hyvä jättää lapsi hänen hoiviinsa.

Tuntuu vieläkin aivan ihmeelliseltä kun olo on kevyt ja helppo. Tai tarkemmin ottaen, tuntuu ihmeelliseltä, miten kevyt ja helppo on tavallinen olo. Kun ei väsytä eikä ahdista pitkin päivää.

Eilen illalla mua rupesi nukuttamaan armottomasti ihan ennen aikojaan. Mies sanoi, että mene hyvä ihminen nukkumaan. Minä siihen että turha mennä, en mä vielä voi saada unta. Menin sitten kuitenkin kokeeksi makaamaan sänkyyn... No, seuraavaksi poika herätti viideltä, ja ensimmäinen ajatus oli että voi, nyt en varmaan enää saa unta. Sitten en taas muista mitään ennen seitsemää. Tää on niin ylellistä! Tajuatteko, te kaikki jotka nukutte hyvin! Uni on hienoa ja kaunista ja ihmeellistä. Menkää ja kiittäkää!

maanantaina, elokuuta 18, 2008

Kiinni jäit

Koska luet tätä tekstiä, niin se tarkoittaa, että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat, kunhan vain teet sen. Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat. Ja kommentoida voi/saa/pitää/täytyy vaikkei omaa blogia olisikaan! =) Minut otti kiinni Olematon

sunnuntaina, elokuuta 17, 2008

Kuusamon anti

...oli semmoinen, että kuljeksin hillasuolla hämärtyvässä illassa ja huomasin, että haluaisin hirveästi löytää lisää hilloja, oikein semmoisen hirmuisen kultapesäkkeen, eikä hilloja näkynyt kuin yksi siellä ja toinen täällä ja mä halusin lisää. Mun hartiat oli jännittyneet niin etten pystynyt enää laskemaan niitä alas. Näiden päälle tuli pettymys itseen. Enkö nyt voisi samoilla tällä kauniilla tuoksuvalla suolla ihan vain ilokseni, kuten olin suunnitellut, ja taasko mä jännitän! Kantapäitäkin hiersi uudet kumpparit, voi räkä. Siinä mättäällä mulle sitten valkeni että ei se mitään, saa haluta, saa jännittää, saa hiertää. Ei se mitään. Saa olla tämmöinen. Tältä se tuntuu. Tältä se tuntuu.

Lueskelin vuokramökillämme uusinta Yoga Journalia ja siinä oli kelpo artikkeli anteeksi antamisesta. Että kaunat joita kannamme sisällämme raskauttavat omaa elämäämme ja aiheuttavat kipua. (Ja että vaikka on tarpeellista antaa anteeksi ja päästää irti menneistä, niin ihan loppujen lopuksi ei ole mitään anteeksi annettavaa koska me olemme lopulta yhtä.) Tajusin että ehkäpä jotkin kivut mun elämässä liittyvät, tosiaan, niihin menneisiin joista mun on vaikea päästää irti, juuri niihin jotka pyörivät mun mielessä. Ihan juuri niihin eikä johonkin abstraktiin tai johonkin mitä en uskalla muistaa tai... mitä hyvänsä. Niin, ajatella, joku on joskus tehnyt väärin mua kohtaan. Se on ihan liikuttavaa miten semmoisiin voikin takertua. Kun olen itsekin toiminut vaikka miten kolhosti ja itsekkäästi. Mutta se ei ole vain tahdon asia päästää irti, olisin mä sen jo tehnyt. Voisi antaa itselleenkin anteeksi ne... (sekavaksi menee, vaikka onkin totta, niin, voisi mennä jo nukkumaan, onneksi tämä huomio on kirjoitettu viimeisenä vaikka se onkin tässä keskellä kaikkea.)

Siinä oli kertomus äidistä, jonka parikymppinen poika oli tapettu ja surmaaja, toinen samanikäinen, oli tuomittu vankilaan. Murtunut äiti meni vankilaan tapaamaan surmaajaa aikeenaan kertoa hänelle kuinka vihaa tätä. Mutta kun hän näki pojan yksinään ja surkeana tapaamishuoneen nurkassa, hän äkkiä näkikin vain kärsivän ihmisen. Hän pyysi mielijohteesta saada halata tätä. Kun he halasivat, äiti kertoi, syvä anteeksianto tulvahti hänen lävitseen. No niin, sori, tämä oli tämmöinen sentimentaalinen itkuntiristyskertomus, ja mua taas itkettää, mutta eikö ole ihmeellistä, että anteeksi voi antaa ihan mitä tahansa. Eikä mulle tässä hullussa maailmassa ole tehty sen kummempaa kuin kellekään toiselle, mutta silti pidän kiinni... Niin kauan kuin pidän.

Mä en tiedä mitään muuta tapaa kuin olla hiljaa ja kuunnella ja hyväksyä se että kyllä, on hiljaisuutta ja tyhjyyttä ja tilaa mutta on myös kaunaa ja jännitystä ja haluamista ja pettymystä. Kuunnella ja kuunnella ja olla läsnä ja olla tuomitsematta. Siinä artikkelissa ehdotettiin tiettyjä rituaaleja avuksi anteeksi antamiseen. Mä olen kai vähän huono soveltamaan semmoisia konsteja. Mutta katsotaan nyt. Katsellaan.

lauantaina, elokuuta 09, 2008

Lähden

Kuusamoon viikoksi koko perheen ja lähisuvun voimalla. Iltaiset hiljentymiset jatkukoot siellä jossain. Kirjoittamaan en pääse.

Olen huomannut hiljentymisistä raportoinnin hankalaksi, se raportti pitäisi antaa pian hiljentymisen päätyttyä, aamulla ei enää muista, mitä siinä oikein tapahtui tai avautui. Mutta en tahdo avata tietokonetta niin myöhään... hmm... kynä+paperinpalanen tuolin vieressä voisi olla hyvä idea. Muistiinpanot voi sitten myöhemmin puhtaaksikirjoittaa koneelle.

Muistutus itselle: hanki istumiseen parempi tuoli. Nykyisessä ryhti lysähtää väkisin.

tiistaina, elokuuta 05, 2008

Siinä raportti

En muista eilisiltaisesta hiljentymisestä paljon mitään. Taisin olla aika väsynyt. Oli hyvä olla, sen sentään muistan, ja sen kun hoipuin punkan puolelle.

Olen taas ruvennut nukkumaan hyvin. Ihanaa.

Mies niittasi kirjahyllynsä joka suunnalta umpeen hienolla afrikkalaiskankaalla. Kuulemma jotta poika ei repisi kirjoja ja työkansioita.
- Miten sä itse aiot käyttää tota? Kysyin.
- Täytyy opetella luopumaan.

sunnuntaina, elokuuta 03, 2008

Epäortodoksista hiljentymistä

Olen nyt ottanut uudeksi tavaksi hiljentyä joka ilta juuri ennen nukkumaanmenoa, kymmenestä minuutista puoleen tuntiin. Tätä ennen olikin pitkä kausi että meditaatiohetket olivat satunnaisia. Rentoutusta ja lepäilyä olen kyllä harrastanut päivittäin.

Jos hiljennyn heti yhdeksän-puoli kymmenen aikaan, heti kun lapsi on nukahtanut, piristyn siitä enkä ehkä myöhemmin petiin mennessä saakaan unta. Sitä paitsi pojan nukkumaan mentyä pitää yleensä vähän siivota, ja on paljon parempi siivota ensin ja alkaa sitten tavalla tai toisella rauhottua yöunia varten. Saatan kyllä olla jo niin väsynyt että hiljentyminen on vähän sumuista. Mutta parempi, paljon parempi niin kuin ei ollenkaan. Ja se toimii monesti myös unilääkkeenä: lopetan kun alan pilkkiä ja siirryn suoraan petiin. Heh, ei ihan suoraan meditaatio-oppaista, mutta... se toimii. Tässä elämässä, tällä hetkellä.

Ehkä hommaan tulee tiettyä kurinalaisuutta, jos otan tavaksi raportoida näistä hiljentymisistä? Kun aloitin ehkä viikko sitten, pari kertaa meni niin että ruumiin kivut ja jäykkyys yhdistettynä levottomuuteen saivat mut vääntelehtimään koko istumisen ajan. Ajatukset tietysti laukkasivat myös, ruumiin ja mielen liikkumattomuus kun ovat yhteydessä toisiinsa. (Ei varmaan olisi huono idea tehdä muutamia rauhallisia, venyttäviä joogaliikkeitä ennen paikalleen hiljentymistä? Osaako joku vinkata vaikka netistä jotain sopivia liikesarjoja, en ole tehnyt hatha-tyyppistä joogaa kovin paljon? Koetin etsiä mutta en kai keksinyt sopivia hakutermejä...)

No, ilta illalta olen rauhottunut ja laskeutunut hiljaisuuteen vähän vähemmällä porulla. Usein se on mennyt niin että olen ensin levoton, sitten löydän muutamaksi hetkeksi hyvän, rauhallisen, liikkumattoman tilan jossa vain seurailen hengitystäni tai aistimusta eri puolilla ruumista. Lopulta alkaa nukuttaa, selkeys katoaa ja havahdun puoliunesta vain kömpiäkseni sänkyyn. Kuten sanoin, tää kuvio on nyt palvellut mua, kaikki mikä auttaa nukahtamaan on tosi arvokasta ja menee puhdasoppisuuden edelle. Tietenkään meditaation idea ei ole vaipuminen horrokseen. Mutta olen kyllä saanut myös ne sitä edeltävät rauhan ja tietoisuuden hetket ja ehkä se jo vähän vaikuttaa päiviinkin. Ainakin olen ollut hirmu iloinen ja nauttinut lapsen aiheuttamista jatkuvista pikku yllätyksistä - olen ylipäänsä huomannut itsessäni hitusen enemmän joustavuutta. Edelleen pikku kivut ja jännitykset hankaloittavat istumista. Olkapäässä on pistävä tunne, jonka olen liittänyt ainakin nukkuma-asentooni ja ehkä patjan tai tyynyn laatuun. Nukun kyljelläni, olen aina nukkunut ja nautin siitä, mutta ruumis, etenkin hartioiden seutu, menee siinä lyttyyn eikä täysin oikene päivän mittaan. Katsellaan tilannetta.

Eilen illalla mies huomasi, että olen hiljentymässä ja liittyi joksikin aikaa seuraani. Tuntui tosi hyvältä istua yhdessä. Toisten ihmisten kanssa hiljentyminen voimistaa läsnäoloa. Laskeuduin heti vähän syvempään ja rauhallisempaan paikkaan. Hiljentyminen rakkaan kanssa voimistaa rakkautta.

Kuulumisiin.