sunnuntaina, lokakuuta 29, 2006

Tilaa tilaamatta

Viimeisen vuoden ajan mulla on ollut ihanan paljon töitä, mutta nyt yhtäkkiä kaikki tulevat työt ja hankkeet peruuntuvat, itse asiassa minulla ei ole aavistustakaan, mistä tulen saamaan elantoni tulevina kuukausina. Ihmeellistä! Tiedän, että tulen selviämään hengissä tavalla tai toisella, ehkäpä helpostikin (ellen siis satu muuten vain kuolemaan lähiaikoina), mutta joka tapauksessa tämä kalenterin lähes totaalinen, äkillinen tyhjentyminen on äärimmäisen mielenkiintoista. Mua jännittää. Jotain tapahtuu. Mitä? Yhtäkkiä ei ole muuta kuin tilaa, tilaa.

Ainoa työ mikä mulla piti vielä olla edessä, paljastui jo tehdyksi - huomasin että ne sitä varten raapaisemani luonnokset ovatkin pirun hyviä, itse asiassa juuri passeleita kuvituksia siihen tarkoitukseen.

Heidin kanssa jo keksimme eilen jotain, jotain uutta, joka sai meidät molemmat kihisemään innostuksesta. Ah! Sille jollekin ei ole vielä kelvollisia sanoja. Mutta ehkä se saa muotoja ja raameja ja sanojakin lähitulevaisuudessa. Ehkä!

torstaina, lokakuuta 26, 2006

Piilosankari

Sanoin miehelleni ruokapöydässä, että toivoisin hänen vastaavan seuraavaan väitteeseeni "totta" tai "epätotta". Väitteeni oli tämä: Minä olen aika usein omien tarinoideni piilosankari. Monet kertomuksistani on motivoitu sillä, että ne osoittavat, että olen niissä esiintyviä muita ihmisiä hieman tietoisempi, huumorintajuisempi, vähemmän pihalla, mainiompi. Mies sanoi siihen: - No mutta niinhän sinä oletkin, enhän minä muuten sinun kanssasi olisi. Minä voihkaisin, että olen siis onnistunut löytämään miehen, joka on samassa juonessa piilosankarini kanssa. Mies siihen: - No niin minä olenkin, ethän sinä muuten minun kanssani olisi.

Kohtaus päättyi tietenkin hysteeriseen nauruun. - Totuus tekee kipeää, ainakin vatsalihaksissa, lopetti mies.

No juu. Eihän kukaan muu minun motivaatioitani tunne, eikä menneiden kaivelulla ole juuri virkaa. Mutta suuri osa niistä kertomuksista, joissa päivittelen tai arvostelen jotakin, öh, oikeastaan melkein mitä tahansa, on tarkoitettu myös pönkittämään, pitämään yllä jotain vanhaa itsessäni. Mitään en kadu, mutta jään havainnoimaan toimiani.

tiistaina, lokakuuta 24, 2006

Väreistä ja voimasta

Vietin juuri miellyttävän viisitoistaminuuttisen tutkien tiettyä väripalettia. Värit ovat kevyitä, viileitä sävyjä, hivenen harmaalla toonattuja. Kastanjanruskea, simpukankuoren vaaleanpunainen, ruusun pinkki, tuhkanpinkki. Luumu, greipinkeltainen, salvianvihreä, viridian, pullonvihreä, puuterinsininen. Kuninkaallisten Ilmavoimien sininen, laventeli, malva. Myyränharmaa, viileä laivastonsininen, keskiharmaa ja osterinharmaa. (Olipa hauskaa suomentaa noita värien nimiä! Yksikään niistä, viridiania lukuunottamatta, ei viittaa suoraan värisävyyn vaan kuvailee sävyä jonkin muun asian tai ilmiön kautta. Nämä alluusiot ovat usein äärettömän tehokkaita, paitsi ehkä osterin kanssa, kun en ole osteria kovin montaa kertaa eläessäni tavannut. Nyt tiedän, että osterin väri on kalpea beige, joka on sävyttynyt pinkillä tai harmaalla.) Viridian-sävyn nimi tulee tosiaan latinan vihreää tarkoittavasta sanasta.

Edellä mainitut sävyt ovat harmonisia keskenään. Kirjassa, jota tutkin, näitä sävyjä ja niiden yhdistelmiä sanotaan Kesä-paletiksi. Niitä luonnehtii kesäillan viileä, sammuva valo. Jos näiden sävyjen keskelle istuttaa vaikkapa lämpimän oliviinvihreän, poltetun oranssin tai syvän purppuran, yhdistelmä ilmenee jonkinnäköisenä epäharmoniana. Epäharmoniat, taas. Ah. Nekin voivat toisinaan olla äärettömän jännittäviä.

Nautin siitä, kun värien erottelukykyni tarkentuu. Nautin, kun kohtaan outoja tai kauniita väriyhdistelmiä. Eilen näin metrossa nuoren naisen, joka oli kasvoiltaan sievä mutta koruton, hänellä oli lyhyet, hiirenruskeat hiukset ja silmälasit. Hän oli pukeutunut täysmustaan, lukuunottamatta kirkkaan vaaleankeltaisia kumisaappaita. Kokonaisuus oli todella merkillinen! Kaikki värit olivat merkillisessä epäsynkassa keskenään. Pää oli kevyt, huomaamaton, vartalo raskas ja jalkaterät kuin riehaantuneen lapsen, karkaamassa jonnekin. Nautiskelin näkemästäni. Nautin siitä, että näen värit nyt jotenkin voimakkaammin, todemmin kuin ennen, ihan kuin alkaisin nähdä niiden ”taakse” – en osaa sanallistaa sitä!

Tänään pukeuduin minulle ”sopimattomiin” väreihin, lähinnä sellaisiin, jotka ovat liian lämpimiä, murrettuja sävyjä ja tekevät kasvoni ja hiukseni hieman harmaaksi. Toisaalta luulen, että nämä lämpimät sävyt kuitenkin ilmensivät jotain olennaista minussa nyt – kuten eräs ystävä sanoi, ne ovat ”leijonan värejä”. No, minähän olen nouseva leijona :) . Viime päivinä ja viikkoina olen tuntenut vahvana tietyn voiman, jota leijonakin ilmentää. Monet työt ja teot ja päätökset olen tehnyt hetkessä, voimalla, helposti, mutkattomasti, jäämättä jahkailemaan ja katumaan. Se on erilaista voimaa kuin se sisäänpäin kääntynyt voima minussa, se joka usein vallitsee, itsetutkiva, punnitseva, viileä, yksityiskohtiin paneutuva energia (jota muuten edustaa tuo alussa kuvailemani väripaletti). On jotenkin äärettömän kiinnostavaa havainnoida itsessään (ja toisissa) näitä erilaisia laatuja.

Ja sitten ihmettelen ihmisten intoa pukeutua mustaan; tai siis en, en ihmettele, että joku pukeutuu mustaan, teenhän minäkin joskus niin, mutta ihmettelen, kun toisinaan kaikki pukeutuvat mustaan. Se on sentään melkoisen raskas suojaväri.

lauantaina, lokakuuta 21, 2006

Sosiaalinen introvertti muistelee

Kävin eilen bloggaajatapaamisessa. Tupakansavu karkoitti mut varsin pian, mutta se hetki jonka ehdin istua, oli hyvin antoisa. Ihmettelen, miten suuresti nautinkaan ihmisten seurasta. Itse asiassa, kovin harvoin tapaan nykyään epämieluisia ihmisiä. Olen valinnut seurani hyvin, mutta ei se itsestään selvää ole ollut. Itse asiassa muistan elävästi tilanteen, jossa tajuan, että mun pitää ruveta tapaamaan enemmän mukavia ihmisiä, ei näitä arvaamattomia, dominoivia tai synkkiä. Tämä oivallus on, luojan kiitos, toteuttanut itsensä. Huvittavaa on tietenkin se, että useimmat ihmisistä, joita tapaan nykyään, ovat ihan niitä ihan samoja kuin silloinkin! Välit heidän kanssaan ovat vain hiljakseen selkiytyneet, ja he ovat nyt minun kannaltani mukavia, eikä se riitä, vaan rakastavia ja rakastettavia. Vaatihan se monessa tapauksessa tietyn ajan, jolloin selvitin välit kunkin kanssa ja sen jälkeen pidimme etäisyyttä. Olennaista kai on, että suhtaudun nyt itse eri tavalla.

Kun antaa toisten loukata luonnollista reviiriään (mistä he voisivat tietää, missä sen rajat kulkevat, jos minä en sitä ilmaise?), jää itselle todella paha olo. Joka kerta, kun antaa jonkun kävellä ylitseen, ei vastaa tilanteeseen sen vaatimalla tavalla, voi olla varma että pian tulee joku uusi ylikävelijä. Se on merkillistä. Sitten kun ne rajat osaa osoittaa yhdelle, koko maailmankaikkeus kuulee sen ja näitä tyyppejä ei enää tule vastaan ihaan samaan tapaan. Pelin sankari on läpäissyt yhden tulikokeen ja pääsee uudelle tasolle (jossa on tietenkin vastassa uusia, vielä vaarallisempia haastajia, jotka on nyt ensi kertaa valmis kohtaaaman, mutta se taas on jonkin toisen merkinnän aihe).

Olen todella kiitollinen, että kaikki nämä ihmiset ovat suostuneet omalta puoleltaan muuttamaan sitä kuviota, joka välillämme vallitsi - sekään ei ole itsestään selvää. Totta puhuen, minun on jollain tapaa täytynyt käydä tämä kuvio melkein jokaisen läheisesti tuntemani ihmisen kanssa. Tiedän, ettei se tästä eteenpäin tule enää toistumaan ainakaan samanlaisena. Kiitos, sinä, joka luet tätä, ja tunnistat jotain tästä puheesta.

keskiviikkona, lokakuuta 18, 2006

Yhdenlaista johdatusta

Viime päiviä (tai oikeastaan jo viikkoja) on sävyttänyt merkilliseltä tuntuva innostus. Se liittyy väreihin, värien psykologiaan ja harmoniaan. Katselen innostustani kiinnostuneena ja ihmettelen hieman, miksi juuri tällainen asia saa liekin syttymään minussa. Tunne on tuttu, vuosien mittaan on ollut muutamia aihepiirejä, jotka ovat saaneet aivan erityisen sädekehän ylleen. Typografia oli yksi, tähtitiede toinen. En ole pystynyt täysin selittämään itselleni (enkä ole hirveästi yrittänytkään), miksi tuottaa niin suurta iloa lukea etäisten planeettojen juuri havaituista kiertolaisista tai katsella kuvia tähtisumuista, tai vaikkapa yrittää käsittää säieteorian seuraamuksia. Minua vain joskus kiehtovat asiat, joita en ymmärrä lainkaan, jotka täysin ylittävät keskinkertaisten aivojeni kapasiteetin. Typografia taitaakin olla toinen äärimmäisyys; katselen pienen pienten mustien pigmenttiläiskien kaartumisia ja kulmia selluloosaliuskalla ja tunnen suurta iloa: kauneutta! Kirjaimia! Ja millaisia kirjaimia! Toiset ovat tanakoita, vankasti pystyssä seisovia, toiset vilistävät riviltä toiselle ja niiden paksuudet vaihtelevat kaikkea muuta kuin matemaattisella säännöllisyydellä, ja voi miten elävä ja voimakas onkaan suuri alkukirjain artikkelin alussa!

Ja nyt ihmettelen värejä. Omia värejäni! Otan kankaan, vaatekappaleen toisensa jälkeen ja vien lähelle kasvojani. Ihoni muuttuu kellertäväksi, valkeaksi, mustat silmänaluset nousevat esiin, silmät syttyvät ja sammuvat, päivetys ilmaantuu ja katoaa, suun ympärille ilmaantuu vihreä rengas. Ihmeellistä. Minä olen jonkin värinen ja minun värini ovat vuorovaikutuksessa kaikkien maailman muiden värien kanssa. En ole värjännyt tukkaani enää aikoihin, se on hieno sen värisenä kuin se on, hiirenruskeana, ja eri värien läsnäolo saa sen vuoroin hohtamaan, harmaantumaan, punastumaan. Ja miten hämmästyttävän värisiä ovatkaan toiset ihmiset. En kehtaa kehua tuntemattoman naisen poskien väriä, mutta ihailen hänen takkinsa kalpeaa punaista, joka itse asiassa saa hänet hehkumaan.

Olen aina lähinnä inhonnut ostoksilla käyntiä, vaatteiden sovittelua, mutta nyt olen useana iltana käynyt kaupoissa vain kokeilemassa ja ihailemassa eri värejä. En ole vieläkään ostanut mitään, mutta olen nauttinut joka minuutista suuresti. Minun kehoni värit ovat näkyviä ilmauksia koostumuksestani, ja minusta tuntuu että tämäkin innostus, kuten myös nuo aikaisemmat omalla tavallaan, koettaa hellästi viitoittaa minulle tietä suurempaan itsetuntuntemukseen. Sillä miksi kokisin niin suurta löytöretkeilyn jännitystä ja iloa, ellen etäisiin galakseihin, mustetäpliin ja värien pintoihin ja syvyyksiin katsoessa näkisi jollain tapaa itseäni?

maanantaina, lokakuuta 09, 2006

Hiljainen hetki ennen nukkumaan menoa

Teen vielä illan päälle varmuuskopiot parista viimeaikaisesta työprojektistani, sillä kone on käyttäytynyt epäluotettavasti. Taitaa olla taas uuden käyttiksen asennus edessä. Mies on sitä mieltä, että osaan tehdä sen itse, ja niin osaankin, mutta kiusaus heittäytyä avuttomaksi on olemassa.

Tällaisia asioita on maailmassa. Ja sellaisiakin asioita, että rohkeita ihmisiä ammutaan, että Grönlannin jäämassat uhkaavat sulaa toimintamme seurauksena, että suurvaltojen vapailla vaaleilla valitut päämiehet ovat vaarallisia egomaaneja. Täällä ei olla turvassa, ei typeryydeltä, mutta ei myöskään vääjäämättömältä muutokselta. Ei kuolemalta.

Reilu viikko sitten näin useana yönä unia, hmm, maailmanlopusta, voisi kai sanoa. Vieraat lentokoneet täyttivät taivaan. Jotkin niistä alkoivat syöksyä kohti maata, kohti etäisiä kaupunginosia. Minä otin miestäni kädestä ja toivoin, että voisimme kuolla pystypäin, pelkäämättä. Että voisimme mennä jonnekin rauhaisaan piiloon odottamaan loppua sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät pidä maailman loppua maailmanloppuna. Elämän loppuna. Vaan yhtenä alkuna.

Valveilla tunsin nähneeni jotain syvästi merkityksellistä. Tajusin, että jotain on loppumassa, kuolemassa. Antamassa tilaa jollekin uudelle. En tahdo analysoida unta enempää, mutta se oli täynnä jännitettä ja voimaa. (Yhä uudelleen ihmettelen, miten uudella tavalla koen ja ymmärrän unet nykyään – mikähän solmuinen, koteloitunut ongelmakimppu tästäkin unesta paljastuisi jos tulkitsisin sitä psykoanalyysin keinoin. Onneksi sitä ei tarvitse ajatella.)

Sen jälkeen olen katsonut itseäni peilistä ja kokenut jotenkin elävämmin kuin ennen, että tuossa on ruumis, joka jonain päivänä kuolee, josta minä irtaudun. Se on hieman pelottava ja samalla lohdullinen - kohtaaminen. Kyllä sitä varmaan voi sanoa kohtaamiseksi, heijastuksiahan tässä elämässä kohdataan muutenkin.

Eräs toinen uni ei ollut minun, mutta yhtä kaikki riemastuttava. Mies kertoi eräänä aamuna nähneensä unta, jossa hän ja minä olimme kävelyllä. Näimme metsässä karhun, joka käyskenteli kaikessa rauhassa puiden lomassa. Tarkkailimme sitä ja mies ajatteli, että meidän kannattaisi siirtyä piiloon. Mutta silloin karhu huomasi meidät. Mies säikähti ja päätti että nyt otetaan jalat alle. Mutta tapahtuikin jotain, mitä hän ei ollut uskoa; minä, siis uni-Anu lähti juoksemaan täyttä vauhtia suoraan kohti karhua. Karhu lähti myös juoksemaan kohti uni-Anua. Mies katsoi kauhusta jähmettyneenä. Kun olimme aivan vastatusten, pysähdyimme molemmat. Karhu nousi hurjan näköisesti takajaloilleen, minä nostin käteni ylös ja se levitti tassunsa. Sitten me halasimme!

Uni on tuottanut minulle iloa päiväkausia. Olen saanut siitä monenlaisia muistutuksia karhuihin liittyvien sattumien muodossa.

Nyt on aika painua uneksimaan uusia päivityksiä.