maanantaina, syyskuuta 29, 2008

Uni ja P.S.

Näin unta (joo, tiedän ettei toisten unien lukeminen välttämättä ole kiinnostavaa... :)), että pitämälläni kurssilla oli viimeinen kerta ja töiden viimeinen palautuspäivä. Paikalle saapui minulle ennestään tuntematon mustalaisnainen. Selvisi, että hänen tyttärensä oli ollut paikalla ensimmäisellä kerralla mutta ei sen jälkeen. Nainen esitteli itse tekemiään kuvia ja toivoi, että hänen tyttärensä voisi niiden avulla päästä kurssista läpi. Jotkut kuvista olivat aika hienojakin, ja katselin ja kommentoin niitä, mutta sanoin koko ajan, etten voi päästää tytärtä läpi koska hän ei ole ollut kurssilla. Nainen tarjosi myös rahaa, mutta kieltäydyin.

Naisen kanssa oli kuitenkin tuhraantunut kovasti aikaa, ja palautekierros meni muiden osalta yliajalle. Olisin voinut torjua naisen pyynnöt suoralta kädeltä mutta jäin ihmettelemään tilannetta. No, muistan vielä erään kurssiin osallistuneen työn, jota ihailin: upea iltapuku, jonka yläosa oli muistutti neonkeltaista pelastusliiviä. (Aika hauska idea oikeastikin, mutta siis pelastusliivi...)

Jostain syystä uni on pulpahdellut mieleeni koko aamupäivän. Se kertoo ehkä, että jossain kohdin en ole rehellinen tai suora, yritän päästä kuin koira veräjästä... tai sitten yritän säätää muiden elämää. Hassua... tulee mieleeni, että olen viime aikoina huomannut useaan otteeseen, että tilanteissa, joissa yleensä olisin palanut halusta antaa neuvon tai tuoda esiin oman mielipiteeni, olenkin huomannut, että minulla ei ole siihen todellista tarvetta. Tajuan ettei toinen hyötyisi neuvosta, pyytämättä annetut neuvot eivät useinkaan ole hyödyllisiä. No, unessakaan minun ei kyllä ole vaikea kieltäytyä mustalaisnaisen (itseni) houkutteluista. Mutta sen verran sekottavaa kuitenkin, että käytän siihen aikaa ja voimia, joita tarvitsisin olennaisempaan toimintaan. Jännää... taas tämä aihe: mihin voimat kuluvat? Voisiko jotain jättää pois? Se voi liittyä oikeastikin opettamiseen ja siihen, miten aika siellä kulutetaan. Ja muihinkin tilanteisiin elämässä - vaikka siihen, miten käytin aikaa viime viikonlopun sinänsä hauskoissa pojan 1-vuotisjuhlissa. En aina ajoissa, en aina olennaiseen. Se synnyttää stressiä joka synnyttää jännityksiä jotka aiheuttavat migreeniä ja vaikeuttavat nykyhetkessä pysymistä (mikä kierre olisi vältettävissä jos alunperinkin pysyisi nykyhetkessä ja tekisi hommat ajallaan :D). Tämä ei ole itseruoskintaa enkä kadu mitään, kunhan vaan teen huomioita.

No, entä tytär, joka ei ollut kurssilla, joka ei viitsinyt tehdä töitä ja antoi äidin hoitaa asiaa? Ikäänkuin vain kurssisuoritus merkitsisi jotain, eikä opittu asia? Juhlapukukin viittaa pelastautumiseen...

Tulee mieleen pari asiaa, joissa äitini yhä saattaa tulla hätiin koska en ole viitsinyt hoitaa hommia ajallaan. Ehkäpä ne asiat pitää nyt laittaa kuntoon eikä enää vaivata vanhaa äitikultaa. Äiti kyllä pelastaa, mutta se ei ole hyväksi mun elämälle, vaikka asiat sinänsä tulevatkin hoidetuiksi. Olen kuvitellut että ne ovat pikkuasioita, mutta juuri pikkuasioiden kautta sitä voi roikkua kiinni vanhassa. Ryhtiä, nainen!

Juuri nyt ei ole kuitenkaan mitään ongelmaa. Selkä on jännittynyt, ollut jo muutaman päivän ajan, tunnustelen miltä se tuntuu. Ulkona on henkeäsalpaavan kaunista, kuten usein siirtymäaikoina, kun vanha tekee kuolemaa nykyisyydelle.

PS. Katselin lähiseudun puutaloa, joka keväällä maalattiin hehkuvan vihertävän keltaiseksi, ihailin sitä väriä täälläkin. Tänään en ollut uskoa silmiäni: talo oli aivan umpivihreä. Oliko se maalattu uudelleen? Tuijotin aikani, kunnes tajusin, että vaahteran ja lehmuksen lämpimänkeltaisten lehvästöjen ympäröimänä korostui kellanvihreän vihreys, kun taas keväällä vihreiden ympäröimänä korostui keltaisuus. Ovat keksineet talon joka vaihtaa väriä vuodenaikojen mukaan!

lauantaina, syyskuuta 27, 2008

ABC poika kävelee

Poika täytti tällä viikolla vuoden. Tänään oli sukulaisia kylässä. Syötiin ja melskattiin. Availtiin paketteja. Kaikki tahtoivat nähdä että osaako poika jo kävellä, mutta ei suostunut, konttaili vaan. Sukulaisten lähdettyä poika sitten rupesi kävelemään. Ei vieläkään jolkottamaan ympäriinsä mutta ennätyksellisen pitkiä matkoja sylistä syliin. Sillä on herttaisen hidas sytytys. Joskus kun vilkutan pojalle, se saattaa vilkuttaa takaisin kahden tunnin kuluttua. Poika on semmoinen... no, hymyileväinen ja hekottelee ja lörpöttelee kaikenlaista, jaba jaba jaba, tatta tatta tatta, ja sitten bravuuri titti, joka tarkoittaa lamppua. Se tykkää ratkoa pulmia, availla lukkoja ja painella nappuloita ihan loputtomiin. Liikkumishommissa se on aika harkitsevainen. Nousi pystyyn jo monta kuukautta sitten ja rupesi heti liikkumaan tukia myöten mutta ilman tukea ei vieläkään. Mutta tosi lähellä ollaan.

Pari linkkiä joista on ollut mulle suurta iloa: http://www.abc-of-yoga.com/ - tuolta löysin joogaliikkeitä, joita suositellaan migreeniin. Olen ruvennut tekemään niitä iltaisin. Ja seuraavalla sivulla neuvotut liikkeet pyyhkivät pois viimeisetkin rippeet mun taannoisesta unettomuudesta: http://www.naturaid.net/ajankohtaista.htm - sivun puolivälin jälkeen "4 liikettä unettomuuden selättämiseen". Ne on selostettu epäselvästi, mutta tein niitä parhaan ymmärrykseni mukaan joka ilta juuri ennen nukkumaanmenoa ehkä kolmen-neljän viikon ajan. Se oli tehokasta, rupesivat muutaman illan kuluessa vaikuttamaan todella rauhottavasti, ja aloin saada unta aika nopeasti. Nykyään mun ei tarvitse enää tehdä niitä, nukuttaa muutenkin. (Olenkohan laittanut jälkimmäisen linkin ennenkin? Jos olen niin That's me; toistan itseäni. Antaumuksella.)

Viime viikon läsnäolokokeilusta jäi kaipuu. Tajusin, vaikea selittää, että voisi olla aina läsnä. Ei sillä tavalla että pitäisi tai muuta sellaista, jotenkin vaan aistin sen mahdollisuuden. Tai oikeastaan... tajusin että ei ole mitään todellista syytä olla muuta kuin läsnä. Hyvältä, kutkuttavalta tuntuva kaipuu. Kaipuu, joka tietenkin katoaa aina, kun olen läsnä.

Kun otin asiakseni pitää läsnäolon ulottuvuutta mukana viikon ajan, näin taas, miten mieleni viettää paljon aikaa jossain muussa kuin nykyhetkessä. Mutta näin myös että usein, jos ja kun muistutus nousee, saatan hankalissakin tilanteissa palata nykyhetkeen. Ja sitten tietysti tunsin miten ihanaa ja ongelmatonta on olla ja olla ja olla nykyhetkessä - ja miten vaikea siinä on pysyä! Siinä on se kaipuun kohta, kun tietää että tänne voi tulla milloin vain, ja tietää että siinä se on, aina ja ikuisesti, mutta antaa itsensä liukua pois, kun ei vielä muuta osaa. Paitsi silloin kun osaa. Tässä, tässä, tässä. Mitä hyvänsä olen tekemässä. Istumassa, juoksemassa, yskimässä.

Se on elämässä kaikkein hurjinta; hurjempaa kuin koulusurmaajat ja hurrikaanit ja talouden laskusuhdanteet ja omat pienet mutta joskus niin musertavilta tuntuvat murheet, se että ei-mitään-ongelmaa sijaitsee silmänräpäystä lähempänä.

sunnuntaina, syyskuuta 21, 2008

6. päivä

Olin kavereiden kanssa baarissa. Syksyisin jaksan tehdä semmoistakin. Join lasin viiniä, hengitin savukkeiden savua lämpölampuin lämmitetyllä terassilla. Puhetta elokuvista, fonteista, väreistä, facebookista, kaikesta semmoisesta mistä vain voi Coronan terassilla puhua.

Kun hiippailin kotiin puolenyön aikaan, huomasin taas unohtaneeni läsnäolon, tai en tiedä olinko ihan unohtanutkaan, mutta siihen vain on vaikea laskeutua kapakkaympäristössä. Keittiön pöydän ääressä yöpalalla mieleeni välähti, että hiljaisuus on, ikuisuus on, elämä on, ei se keskeydy siksi aikaa kun Anu unohtaa. Kuulostelin. Joo-o, siellä se on.

Oli hyvä kömpiä sänkyyn ja nukkua keskeytyksettä... aivan liian aikaiseen herätykseen :)

perjantaina, syyskuuta 19, 2008

3., 4. ja 5.päivä ja Kysymys

Viides päivä meneillään. Ensin esitän teille, hyvät blogini lukijat kysymyksen. Tai oikeastaan pyydän neuvoa tai vinkkiä, miten minun kannattaisi menetellä eräässä asiassa.

Tilanne on seuraava: Oma mummoni, jota olen vuosien ajan käynyt katsomassa lähes viikottain, ajoi minut pois keväällä. Tai oikeastaan hän ajoi pois poikani. Hän teki sen ikävästi, ymmärrän kyllä että joku vanhus ei jaksa pikkuvauvan seuraa, mutta tähän liittyi erilaisia epäsuoria vihjailuja tyyliin, että jos vauva tekee kakat kun olemme käymässä hänen luonaan, en oikeastaan saisi vaihtaa vaippaa ja pestä pojan peppua siellä vaan säästää homman kotiin (huh, mikä sotku siitäkin tulisi...). Lopputulos oli se, että käsitin että hän tahtoisi minun edelleen käyvän, mutta ei tahdo että tulen lapsen kanssa. Tunnen hänet aika hyvin ja luulen että oli mustasukkainen minusta, kun vauva vei huomiotani meidän kahvipöytäkeskusteluiltamme. Hän on aiemminkin tehnyt ihmisille vähän samantyylisiä juttuja. Myös minulle.

Minä suutuin. Olen tukenut häntä erilaisissa vaiheissa ja sairauksissa, mutta kun nyt olisin itse tarvinnut tukea (siis lähinnä aikuisen seuraa yksinäisinä päivinä ja viikkoina), hän vain heittäytyikin mustasukkaiseksi (vaikka oli siinä varmaan vanhuuden väsymystäkin seassa). En kuitenkaan ole sanonut mummolle paljon mitään (jostain vanhasta tottumuksesta, nykyään olen yleensä jo sentään aika suora), mutta olen käynyt siellä enää hyvin harvoin. Ei minua huvita tuon jälkeen käyttää vähäistä omaa aikaani hänen luonaan käymiseen. Eikä mieskään, hyvän tähden, pyydä minua vahtimaan lasta sillä aikaa kun hän käy tervehtimässä sukulaisiaan. Silti... mummo on jo vanha enkä tiedä kuinka kauan hän vielä elää. Sitäpaitsi asia vaivaa minua, suuttumus vaivaa minua. Minun olisi tavalla tai toisella tehtävä hänelle selväksi, ettei minua voi... käyttää. Tarkoitan että... en tiedä ymmärrättekö mitä tarkoitan käyttämisellä. Että toiset ihmiset eivät ole häntä varten tarkoitettuja huvituksia, vaan toisia ihmisiä. Mutta en todellakaan tahdo pitää hänelle mitään yleissaarnaa siitä miten lähimmäistä on kohdeltava! Tahdon vain tehdä selväksi, mitkä ovat omat rajani. Tai siis - millä ehdoilla voin tavata häntä (heh, kuulostaa lakipykälämäiseltä, en tarkoita sitä niin). Jos minua kohtaan käyttäytyy huonosti, niin terve. Olen huomannut vuosien varrella, että pärjäilen aika mukavasti ilman huonoja ihmissuhteita :).

Kuten selostuksesta varmaan paistaa, tiedän mitä minun tulisi tehdä, mutta en kuitenkaan ihan että miten. Herääkö jollakulla jotain ehdotusta, neuvoa, kommenttia tähän? Kiitos että voin kysyä!

No niin. Läsnäolon ulottuvuus on kyllä ollut vielä enemmän... läsnä kuin yleensä. Muistutus nousee silloin tällöin. Tilanteissa, joissa on kädet täynnä jotain hommaa, sitä on vaikeampi muistaa kuin rauhallisina hetkinä. Ja toisinaan minun on vain tyydyttävä siihen, että huomaan etten ole läsnä hiljaisuuden tai rakkauden ulottuvuuksille vaan jollekin muulle. En ole ehtinyt kirjoittamaan "raporttia" pariin päivään, enkä enää muista tilanteita selvästi. Muistan kyllä monta kertaa tunteneeni yllättävää hyvää oloa ja rauhaa kaiken keskellä. Bussissa istuminen on juhlaa, kuulla ja tuntea kaikki keskittymättä mihinkään. Vielä tämä päivä ja viikonloppu.

tiistaina, syyskuuta 16, 2008

2. päivä

Eilinen oli sen verran kiintoista kokemus että taidan jatkaa sitä loppuviikon. Unohdin eilen läsnäolon yhtenään, mutta toisaalta palasin siihen yhtenään. Pojan nukkuessa päiväuniaan hiljennyin ihan silmät kiinni istuen, ja se oli todella nautinnollista. Sitten kun olin lopettelemassa, totesin että lyhyeksi jääneen yön väsymys painaa ihanasti ja maastouduin vielä sohvalle upeaan seitsemänsadan kilogramman horrostilaan. Ahhh. Mutta opettaessa en sitten muistanut koko läsnäoloa lainkaan! Heh... Nautin opetustilanteesta tosi paljon, innostuin asioista ja ihmisistä enkä mennyt niihin halpoihin joihin minulla on taipumus mennä. Ihan lonkalta. No, niiltä main toiminta parhaiten lähteekin.

Panin merkille, millaisista ihmisistä pidän välittömästi ja vaistomaisesti. Sellaisista jotka ovat suunnilleen yhtä paljon introvertteja ja ekstrovertteja. Karikatyyri: Jotkut ammatiltaan näyttelijät näyttäytyvät (minulle) täysin ekstrovertteina, siis ulkoa ohjautuvina ja ulospäin suuntautuvina, ja vaikka he olisivat kuinka jänniä tyyppejä, en minä ymmärrä heitä. Arvostan ammattia ja myös sitä erikoista luonteenlaatua jota se vaatii, mutta en ymmärrä enkä pysy perässä. Jotkut, sanotaan vaikka... sarjakuvapiirtäjät (jälleen, sattuvasti, karikatyyri), taas oleilevat omissa maailmoissaan, elelevät hiljaiseloaan ja tekevät omaa juttuaan eivätkä tunnu edes huomaavan, että muut ihmiset pelaavat keskenään monimutkaisia pelejä, välittävät toistensa mielipiteistä ja huomioivat toisiaan monin hienovaraisin tavoin. Osin hyvinkin kunnioitettavia ominaisuuksia, minulle vähittäisen sulattelun paikka. Rakkaimpiin ystäviini kyllä kuuluu (tällä akselilla) hyvinkin erilaisia laatuja, mutta nopeasti ja vaistomaisesti pidän ihmisistä jotka säteilevät ulospäin, sisäisestä maailmastaan käsin. Yksi sellainen on sattumoisin ammatiltaan näyttelijä ja toinen sarjakuvapiirtäjä. :)

Tänään on siis päivä kaksi. Alkoi migreenillä, jonka taltutin välittömästi lääkkeellä ja levolla (annostelin pojan aamiaissämpylän sohvalta käsin ja imuroin sen jälkeenpäin eri puolilta kämppää). Olin ylpeä, että olin taas ajoissa - olen ehkä vasta nyt ihan kunnolla tajunnut että migreeni täytyy keskeyttää heti eikä kohta. Sen jälkeen onkin ollut yhtä juhlaa, ystävä tarjosi taannehtivasti synttärikaffet ja luovutti kortin jossa on piirroksia elämän hyvistä asioista: sieniä, kaakkua, juureksia, hylakermaa, mountain pose, blogi, kaksi vauvaa joilla on söpöt niskat, ja mysteeri. Se on pieni suhru, jonka vieressä lukee "mysteeri," kaikkien muiden kuvien keskellä. Siitä piti kuulemma tulla jotain muuta mutta se meni pieleen ja siitä tulikin sitten selittämätön. Mikäpä sen sopivampaa.

maanantaina, syyskuuta 15, 2008

Päivä jolloin

Tänään on päivä jolloin minun on tarkoitus olla mahdollisimman läsnä kaikessa mitä teen ja mitä tapahtuu. Unohdan sen yhtä mittaa, ja sitten muistan taas. Illalla on kurssi jota pidän, opettaessa lipsun helposti erikoiseen ulottuvuuteen, joka on kyllä jossain määrin läsnäoloa (koska asioille on pakko olla läsnä jotta ne hoituisivat) mutta jotenkin... kapeaa sellaista. Hivenen jännittynyttä, vaikka hauskaa. Ja hieman kohtalonomaista - eräissä asioissa minulla on tunne, että ne vain tapahtuvat vyöryn kaltaisesti ja minä vikisen, vaikka pelkkä havahtuminen, seisahtuminen näyttäsi ne aivan toisenlaisina. Yksi tilanne on se kun joku puhelias ihminen vie tilaa muilta, silloin minun on toisinaan vaikea ottaa ohjat. Toinen asia on se kun huomaan, että emme ole aikataulussa, en aina osaa tehdä tarpeellisia valintoja, en osaa rajoittaa myöskään itseäni, jotta kaikki olennainen saataisiin hoidettua. Vaikka nämä asiat eivät ole kovin suuria tai hallitsevia, näen että ne ovat olemassa, silloin kun ovat.

Tänä iltana on siis aikomukseni olla mahdollisimman laajasti läsnä ja katsoa mitä tapahtuu. Eritoten aikomukseni on olla läsnä nyt. Sormet näppäimillä, kävivarsien sivuilla kihelmöivä aistimus, jalat ristissä pöydän alla, oikea pikkuvarvas vasten jotain kovaa mutta aavistuksen verran joustavaa esinettä, takamus tuolin lämpimässä. Silmien taustalla vähäinen kiristys, antaa olla, tältä se tuntuu. Näkökentän ympärillä tumma epätarkka kehikko, nenän hahmo, ripsien varjo, näkökentän rajat. Puinen työpöytä, papereita, kirjoja, iso metalliviivotin, kahvikuppi, tarkkaan katsoen koko näkymä koostuu pieninpienistä väreilevistä rakeista tai hippusista, vai - hajoaako se niiksi?

Läsnäolo on erityisen helppoa silloin, kun makoilee sohvalla tai lattialla ja jostain tunkee pieni höytyväinen pää kainaloon. Päässä on suu ja suussa kaksi sormea, ja käy tuhina kun pää etsii äidistä mahdollisimman pehmeää paikkaa jossa levähtää hetken. Silloin ajattelu lakkaa ilman mitään yritystä, silloin on harvinaisen miellyttävää olla läsnä ruumiin joka sopessa.

torstaina, syyskuuta 11, 2008

Takiainen

Aloitin taas pilateksen. Nyt on erinomainen olo, kerta kaikkiaan. Se tuntui juuri niin hyvältä kuin muistinkin ja vielä hitusen paremmalta. Oli ihanaa nähdä opettajaa, ja muitakin tuttuja vanhasta ryhmästä. Suosittelen pilatesta erityisesti jos on synnyttänyt tai aikoo synnyttää. Minä aloitin raskausajan alussa (sattumalta, en tiennyt raskaudesta ilmottautuessani) ja tein koko yhdeksän kuukauden ajan, ihan viimeisinä viikkoinakin tein vielä koko treenin pari kertaa viikossa. Synnytys kävikin siihen malliin että oli lantionpohjalihakset vissiin aika hyvässä kunnossa (kesti vain kaksi ja puoli tuntia kaikkinensa eikä kipulääkkeitä tarvinnut, jos ei kyllä olisi ehtinytkään). Niin, olen siis aiemmin treenannut ainoastaan raskaana ollessa. Nyt tuntui ihmeen helpolta vaikka oli vuoden tauko ja menin suoraan jatkoryhmään - vähemmän lastia kun lapsenkanniskelun voi ulkoistaa. Lantionpohjan lihakset ovat tietenkin venyneet, joten on mulla tekemistä.

Near death experience. Sekunnin verran luulin että se on viimeinen sekuntini. Rakennustelineiltä mun yläpuolelta kuului sen laatuinen narahdus että jotain todella raskasta tippuu kohta mun päälle. Sydämessä muljahti ja ehdin nostaa katseeni - mitään ei näkynyt, ei itse asiassa edes rakennustelineitä. Ne oli purettu pilatessalin ulkoseinästä jo vuosi sitten. Etsin sanaa ilmiölle, joka on vähän kuin etiäinen, mutta koskee vain mennyttä. Takiainen, sanoi pilatesope. Sillä on sana hallussa.

keskiviikkona, syyskuuta 10, 2008

Rakkauden teoista ja teoksesta

Olen viime aikoina lueskellut David Deidan Finding God Through Sex. (No niin, nyt tulee hittejä kun tuo xsana on täällä, tervetulloo! Täällä puhutaan pikemminkin rakastelusta, in Finnish, kovin mehukkaita yksityiskohtia ei ole tarjolla, vilpilliset pahoitteluni.) Viimeksi kirjaa suositteli meille eräs ystävä grillipihdit kädessä kovin painokkaasti, ja sitä ennen muistaakseni blogiystävä Olematon taikka joku Olemattoman kommenttilaatikossa. (Olemattoman kommenttilaatikko?) No, pitihän se tilata.

Kirja alkoi heti vaikuttaa, olen tuntenut itseni taas läsnäolevammaksi, vähintäänkin helpommin läsnäoloon palautuvaksi näiden päivien aikana. Itse rakasteluun... no, olen esimerkiksi yllättänyt itseni ajatuksista kesken kaiken, ja lakannut ajattelemasta, sikäli kuin pystyn. Siihen on konstit (mikä milloinkin toimii, nyt mantramainen sanan toistaminen mielessä niin kauan että ajattelu unhottuu). Täyteen (tyhjään?) läsnäoloon palautuminen rakastellessa tekee hyvää. Ihmeitä, suorastaan. Kirjassa on valtavasti positiivista energiaa ja kauneutta. Se havahduttaa mut siihen, että olen täydessä vastuussa tästäkin asiasta elämässäni. Tajuan että olen tajuamattani lykännyt eräitä asioita mieheni kontolle. Ei mies toki osaton ole, mutta hän voi hoitaa vaan oman osansa. Kirjassa puhutaan naisen (ja miehenkin) turvallisuushakuisuudesta. En vaadi mieheltäni vakuuksia siitä että olemme varmana ikuisesti yhdessä, tai siis mielelläni olen mieheni kanssa edes vaikka kunnes kuolema meidät erottaa, mutta mitä hyötyä on ihmisen vannoa kun elämä pyörittelee meitä miten tahtoo? Eikä loppuikää edes ole olemassa, on vain nyt? Sen sijaan jotain muuta turvallisuuteen liittyvää huomaan pyytäneeni mieheltä. Suojelua, haavojen suojelua... jotain sen vivahteista, jotain mikä ei kuulu rakasteluun vaikka se onkin ehkä aikansa ollut tarpeen. Mutta ajat ja tarpeet muuttuvat.

Ja nyt mun on tarve vielä kerran palauttaa itseni tähän ja nyt. Tunnen laajuutta. Ja jotain hykerryttävän hyvää, kirkasta, kuin vaniljakastiketta mutta parempaa, on mun rintakehä täynnä. Se valuu pois, kaikkeuden mustikkapiirakan päälle,
eikä mitään piirakkavitsejä, kiitos.

Kiitos. Koskettakaa toisianne.

maanantaina, syyskuuta 08, 2008

Sanoo syksyhenkilö

Hiljaista on ollut näillä tienoilla. Vapaahetket olen kuluttanut johonkin muuhun - töiden valmisteluun, sienien ja puolukoiden perkaamiseen, lukemiseen. Tai vaan olemiseen. Hoitovuorottelu ystävän kanssa on lähtenyt rullaamaan kivasti, mutta vie kyllä voimia.

Syksy saa, ja mun syysminä astuu kuvioihin. Mullahan on kaksi persoonaa, talvinen-kesäinen tyyppi joka on sisäänpäinkääntyvä ja vähän anarkistinen. Syksypersoona taas on rohkea, sosiaalinen, menevä ja hieman agressiivinen mutta sovinnainen henkilö. Se astuu kuvioihin näillä main, tunnen kuinka sen jellonamainen laatu läikehtii mussa. Se väistyy yleensä joskus joulun jälkeen. No, persoonat siis tulevat ja menevät, mutta jokin pysyy.

Niin. Agressio nostaa päätään, se on aina hämmentävää. Pinna tahtoo palaa pikkuasioista. En toki räiskytä emootioitani päin toisten naamaa mutta läheiset kyllä aistivat. Olen soveltanut eräänlaista mantran käyttöä: kun ryhdyn puuhaan, jossa tiedän hihojen palavan herkästi, toistelen mielessäni vaikkapa sanaa rauhallinen. Sen sanomiseen ei tule liittyä mitään tunnetta, se on vain tavuyhdistelmä jota toistan. Yksi sana riittää täyttämään mielen ahtaan tilan sen aikaa kun hoidan tehtäväni, vaikkapa puen erittäin menevää pikkukaveria joka onnistuu livistämään housuistaan joka välissä. Emootio pysyy poissa ja kipristelevät jalkaterätkin solahtavat helpommin lahkeiden lävitse.

Mies on työmatkalla. On jotenkin selkeää, kun pitää hetken aikaa hoitaa kaikki itse. Nyt kauppaan.