keskiviikkona, joulukuuta 12, 2012

Malja epävarmuudelle


Viime aikoina epävarmuus on hyökinyt ylitseni, sekä elämän tapahtumien suhteen että sisäisessä maailmassani. Se on ollut rankkaa, myös tavalla jota on vaikea kuvata sanoilla. Maalaten se on helpompaa, kuvani ovat karnevalisoituja tilastoja elämästäni. Ehkä sillä tavalla voisi myös kirjoittaa, mutta tätä nykyä osaan paremmin piirtää. Viihdyn kuvien maailmassa jossa epävarmuus ja epävakavuus on niin ilmeistä.

Sanat, en ole kaivannut teitä: olen iloinen kun tapaamme.

Ehkä se on elämän vaikein läksy. Kova, hirveä, käsittämätön tehtävä elää sen seikan kanssa että kaikki on täydellisen epävarmaa. Paitsi se että lopulta kuolemme, ja jos koetamme katsoa sen rajan yli, näemme, no, kuka enkeleitä ja kuka esi-isiä (vähättelemättä näitä näkyjä), mutta, tosiasiassa tyhjyyden, ei-minkään. Ja kuinka se on tässä koko ajan, heti tämän aistimuksen vuon takana, ihan tässä limittäin. Kaikki, nämä näppäimet, tämä sähkömagneettinen kosketus sinun kanssasi, tämä lämminkylkinen kahvimuki, ovat vain muuntuvien hiukkasten hetkellisten tilojen fasadi, tai ei "vain", tässä ei ole mitään arvottamista. Mutta kun kuolemassa lakkaan aistimasta, tai kun nyt kuuntelen suunnatonta hiljaisuutta heti tässä takana tai pikemminkin ytimessä, kaikki tämä lakkaa. Lakkaa satamasta, oi, mitä voisin tehdä, hälistä voidakseni olla tuntematta tämän totuuden! Miten paljon teenkin! Joka päivä! Ja sitten, ensin melkein väkipakolla, pysähdyn ja kuuntelen, katson sitä silmästä silmään.

Ei ole ollut helppoa ei, kun tätä tietoa on syövytetty tajuntaani... ei, ei se tietenkään niin mene, vaan se on itse kaivautumassa esiin tämän minäolennon uumenista. Samalla purkautuu jotain muutakin, kuplivaa riemua.

Jo kauan ennen kuin rupesin katsomaan näitä asioita, sain suurta iloa siitä että luin aihepiireistä joista en tajunnut mitään. Luin esimerkiksi säieteoriaa, joka pyyhkäisi reilusti ohi koulutukseni ja yli ymmärrykseni, ja joka ylitti myös täysin kykyni arvioida, oliko siinä mitään tolkkua myöskään tieteen kannalta. Itse teoriakin tuntui kertovan kaaoksesta jota eivät ohjaa vaan värittävät tietyt energian lait. Kertovan tyhjyydestä jossa on värähtelyä. Viehätyin siitä että joku tutki asioita joilla ei ole minkäänlaista kosketusta arkikokemukseen... paitsi ehkä jossain sisäisten kokemusten ulottuvuudessa, jonka yhteyttä teoriaan ei toistaiseksi voida tieteellisesti todistaa. Riemu! Hirvittävän epävarmuuden keskellä... karnevaali!

Tuo lukeminen oli yksi tapa katsoa epävarmuutta turvallisesti. Vähän kuin lapsi joka vaati vanhempaa olemaan hirviönä ja juoksee pakoon kauhusta ja riemusta kiljuen. Tietäen että leikki keskeytetään jos kauhu kasvaa riemua suuremmaksi.

Olen saapunut elämässä paikkaan jossa minun on tarpeen katsoa epävarmuuteen ilman tehosteita. Usein seisoskelen kuilun reunalla, katsellen tyhjyyteen, en aina älykkäänä vaan tuntien silkkaa kauhua ja uupumusta. Takertuen henkilökohtaisen elämäni kulloisiinkin epävarmuuden aiheuttajiin. Olen hidas. Pieniaivoinen nisäkäs. Persoonallisuustyyppiä kaksisuuntainen, vaikeasti rauhoittuva, helposti riemastuva, vaikeasti tyytyvä. Ruumiini elää ajassa jossa sen sulavaa toimintaa häiriköivät vaikkapa kasvimyrkyt, pehmytmuovit, sähkömagneettiset kentät, herra ties mitkä kollektiiviset tsunamit, voi luoja miten häiriintynyttä aikaa elän, ja minulla on täysi piteleminen tässä kaikessa, enkä voikaan pidellä, pidellä kiinni.

Miten levätä? Miten luottaa kuin ei ole mitään mihin luottaa?

Pysähdyn aina nähdäkseni sen mikä on silloinkin kun olen antautunut rististiriitojen revittäväksi. Riitoja ei voi ratkaista, eikä ratketa niihin.

Hiljaisuus.

Ruumis ei vain seiso kuilun reunalla. Se on poeettinen vihje siihen että ruumis on se tyhjyys. Jos ja kun astun reunan yli, putoan ja en voi pudota, koska olen se putous, putoaminen, voin luottaa, täydellisesti, vain ei mihinkään.

Ah, miten tästä voi kirjoittaa? Kirjoitan. Hulluutta. Persoonallisuustyyppiä kahjo. Sisällän senkin.

Tämä kaikki on myös silloin kun jokin tsunami on horjuttavinaan minua, pyyhkii tyhjyyden pintaa, tyhjyyden maljassa, jossa kaikki tapahtuu.

Kippis!

maanantaina, toukokuuta 07, 2012

Laaksosta palautunut

Ahhh miten ihana on aamupala. Se on ehkä mun mieluisin hetki päivässä. Jos muita hetkiä ei lasketa, hih. Tänään murskattuja pähkinöitä sekä mansikoita ja mustikoita jukurtin ja hunajan kanssa. Ja mustaa kahvia.

Olin viikon Englannissa Clive Tempestin chi kung -kurssilla. Palasin loppuviikosta joten sielukin on ehtinyt matkustaa takaisin Suomeen ja matka tuntuu jo sillä tapaa etäiseltä. Mutta magia ei ole kadonnut. Tuntuu että nuorruin viikossa kymmenen vuotta. Ja se näkyy myös kasvoista.
(Kirjoittaminen tuntuu oudolta, sympaattisen kömpelöltä. Olen viime aikoina sukeltanut visuaalisuuden maailmaan syvemmälle kuin koskaan ennen, ja kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Sanojen nyanssit eivät suorastaan tyrkytä itseään lausetta muodostaessa. Hmm, nyt kun rupesin asiasta puhumaan niin taas aistin sen olemassaolon - merkitysten loputtoman kudelman joka mieluusti antautuisi uppoutuvan käyttöön.)

Ennen matkaa olin hyvin uupunut. Elämä oli tarjoillut monen kuukauden ajan useita melkoisia psyykkisiä ja fyysisiä haasteita ja lopuksi vielä hyvin intensiivisen työrupeaman. Tunsin jo voimieni karkaavan. Tein chi-harjoituksen joka aamu mutta siitäkin oli tullut jotenkin väsähtänyt eikä se enää antanut energiaa. Sen funktio oli kuitenkin se että pystyin pitämään sitä yllä ja tuntemaan että teen parhaani. Kuten takuulla teinkin. No, viikon aikana Englannissa opiskelimme tuttua shibashia eli kahdeksantoista liikkeen sarjaa ja teimme uutta seitsemän liikkeen Dragon and Tigeria. Merkillistä miten shibashin yksinkertaiset liikkeet saavat aivan uusia merkityksiä ja voimia ja vivahteita joka kerta. Liikeratojen kaaret, spiraalit, avautumiset ja sulkeutumiset, jalkapohjia hierovat nousut ja laskeutumiset tavallaan lataavat tai pumppaavat ruumiin täyteen uutta voimaa. Emme ainoastaan työskennelleet omassa ruumissamme ja sen tietoiseksi tekevässä liikkeessä, vaan kuljimme nummilla ja laaksoissa ja putouksilla ja rantakallioilla ollen osa tätä valtavaa suurempaa ruumista eli maata ja sen energian eri vivahteita.

Kurssin teema oli "Chi of Valley", mikä, hih, kuulostaa aika mielikuvitukselliselta pienen skeptisen minäni korvaan. Että eri maanmuodostelmilla on omanlaisensa energiat (kuten laaksolla laskeutuva, maadottava, esteitä ja kovettumia vääjäämättä pois huuhtova energiansa) ja niiden kanssa - tai luona - työskennellessä saamme voimakkaamman kosketuksen johonkin tietyntyyppiseen energiaan joka osaltaan palvelee laajempaa tarkoitusta - tuoda tietoisuutta elämään. Skeptinen minäni istuu nyt aika hiljaa. Kokemus on sitä vahvempi.

Dragon and Tiger -sarjaa teimme siis ensimmäistä kertaa. Se tuntuu hyvin voimalliselta harjoitukselta. Elokuussa, jos luoja suo, on seuraava mahdollisuus opiskella sitä Clive Tempestin kanssa Suomessa (jos ketä kiinnostaa, kysy lisää, Clive pitää silloin myös shibashi-kurssin vasta-alkajille, ja voi olla että tämä on viimeinen mahdollisuus hypätä uutena mukaan hänen opetukseensa). Meanwhile, aion kyllä hankkia Bruce Frantzisin kirjan Dragon an Tiger - Medical Qigong. Frantzis puolestaan on Clive Tempestin opettaja (tai yksi niistä).

Olen vieläkin väsynyt kun en edelleenkään nuku kovin hyvin mutta nyt mulla on ihan uusia voimia sietää painetta, elpyä ja pehmetä ja keventyä ja tulla tyhjemmäksi. Ja välineitä ylläpitää sitä.

Olen kiitollinen.

torstaina, maaliskuuta 22, 2012

Ja keveys

Eilen, väsyneenä, huomasin että mulla on sellainen ajatus että elämä antaa jatkuvasti raskaampia kuormia, ehkä jotta oppisin päästämään irti, tai jotain semmoista. Tunsin harteillani miten uuvuttava se idea oli. En muista miksi (ja mitä sillä on väliäkään, pelaan vaan aikaa jotta kaikki ei tapahtuisi tekstissä liian nopeasti), mutta äkkiä se kääntyi.

Kaikkea vaan tapahtuu. On planeetta avaruudessa. Kivinen sisältä tulinen elämää synnyttävä möhkäle. Ruumiit kuolevat, rakennukset vanhenevat, joku olento jossain nukkuu aika vähän ja on sitten väsynyt, jotkut syksyt ovat pimeitä ja märkiä, kevään valo saa näköelimet sirrilleen. Ei siinä ole mitään "julmaa". Se olen minä joka täällä pitää kiinni asioista, nimeää ja lokeroi, kehittelee ideoita että ”elämä” jotenkin testaa ja koettelee mua.

Arvatkaa tuliko tilaa.

Tajuan että se idea on syntynyt merkitysten tarpeesta. Että kaikilla raskailla asioilla on tarkoitus. Mutta elämä onkin niin kevyttä ettei ole edes tarkoituksia.

Ja kuitenkin tuossa ikkunan alla, lähellä suurta muurahaispesää, on pieni kuusi joka ikäänkuin päättäväisesti kasvaa joogan soturiasennossa. Mun sydän hymyilee sille myötätuntoisesti. Närheä ei näy, taisi vaan päivänä parina käydä edellisvuotisen variksenpesän asuntonäytöissä.

Kaikenlaista näkökentässä. Pieni musta pyramidi. Hyttynen lasin ulkopuolella.

Kidesuolaa (josta tiedän ainakin että sillä saa kuvioita märkään musteeseen, mutta miten kaunis, heijasteleva onkaan itse suolan valkoinen). Sotkuksi järjestäytyneitä tyhjiä, maalattuja, piirrettyjä, sileitä, kupruilleita papereita, papereista järjestettyjä kansiin sidottuja merkitystensäilytys- ja levitysesineitä.

Purnukoita puolillaan erivärisiä nesteitä, kaikenkarvaisia ja -kokoisia keppejä joiden päissä on tupsuja. Jään kuuntelemaan hengitystä tässä tilassa. Tila on, on se, juuri nyt merkityksistä vapaa, mutta elävä. Elämä elämän tunnistaa.

tiistaina, maaliskuuta 13, 2012

Terveisiä närheltä

Närhi on jo kauan sitten ilmaantunut mun uniin, ja päiväelämässäkin se on monet kerrat rääkynällään opastanut mut suppilovahveroiden luo tai katkaissut jonkun typerän ajatuskulun lentämällä yli, taikka ilmaantunut näköpiiriin juuri kun olen huomaamattani sanonut jotain merkittävää. No, juuri nyt kun mulle on tärkeämpää kuin ehkä koskaan pysyä selkeänä, todellisena ja poissa ajatuksistani, ja voi luoja että se ei ole helppoa, paitsi hetkittäin helppoa kuin hengitys, huomaan että närhi on alkanut rakentaa pesää työhuoneen ikkunan alle.

Kiitos! Otan totisesti vastaan kaiken avun ja voiman jota on tarjolla. Kiitos.

Ja Haneli-ihana, vielä jatkona edelliseen kommenttilootassa käytyyn keskusteluun, että meistä jokainen on ainutlaatuinen kokoelma kaikenlaista, ja mä nyt vaan olen tällainen että linnut mulle viestittelee ja silmät ja pilvet ja lumi tekee odottavan koalan mun lempipuuhun silloin kun munkin on tarpeen vaan levätä ja odottaa. Nyt se on kyllä sulanut. Tää on vaan yks tapa suunnistaa olemassaolon leikissä. Joka tapauksessa, ohimenevää :)

maanantaina, maaliskuuta 12, 2012

Eräänlainen rukous

Päästän irti pelosta
päästän irti vihasta
päästän irti oletuksista
päästän irti epäilystä
päästän irti pelosta
päästän irti kiinnipitämisestä
päästän irti irtipäästämisestä
päästän irti loukkaannuksesta
päästän irti ajatuksista
päästän irti tunteista
päästän irti pelosta

Annan rakkautta
annan toisten olla sellaisia kuin ovat
annan armon
annan olla
annan olla olematta
annan elää
annan tapahtua
annan sen mitä elämä pyytää

Otan vastaan rakkautta
otan vastaan sinut
otan vastaan tämän hetken
otan vastaan ne voimat jotka tarvitsen
otan vastaan tiedon että olen en mitään

Sisällän hiljaisuudessa kaiken mikä tapahtuu

tiistaina, maaliskuuta 06, 2012

Kertomus ja kysymys

Syön aamupalaa ja juon kahvia olohuoneen pöydän ääressä, aamuaurinko tunkeutuu ulkoterassin jääkukkien läpi sisään, pöytäliinalle. Terassin viimeisetkin osmankäämit ovat räjähtäneet hohtaviksi höytypalloiksi. Vastapäisellä tontilla on kaivinkone aloittanut päivän työt. Sen varsi on vielä kuurassa, puut sen ympärillä kimmeltävät ja helmeilevät, majesteettisena se nostelee maasta valtavia kämmenellisiä mustaa, höyryävää multaa. Sen takana hohtaa suuren pesulan peltinen siluetti, häikäisevät vesihöyrypilvet.
Jukurtin marjat ovat yhä jäisiä, olen kääriytynyt villatakkiin ja vuorilliseen samettihuiviin, villasukista huolimatta jalkojani palelee. En välitä laittaa lämmitystä isommalle. Miten kaunista! Miten häikäisevää. Miten täytyy koko ajan päästää irti, suostua aina seuraavaan liikkeeseen vaikka se lähtisi aivan eri suuntaan kuin oli kuvitellut. Kannattaa pysyä vetreänä ettei nitkahda, kuten niskani yksi päivä kun nappasin kaksivuotiaan tuholaishommista.
Koneen metallikoura tunkeutuu yhä uudelleen kohmeiseen maahan. Hetkittäin se on kuin suuri eläin, melkein näen ja kuulen sen kuuman hengityksen. Mutta se pysähtyy lepäämään arvaamattomiin asentoihin, asentoihin joihin elävä olento ei jännittyisi kuin pakon edessä.
En tiedä kuinka kauan voimme asua täällä. Muutimme tähän taloon syksyllä, erilaisten - ja erikoisten! - vaiheiden jälkeen ollaan tilanteessa jossa talon rakenteita pian tutkitaan perusteellisesti. Emme vielä tiedä mitä tuleman pitää. En voi kuin istua tässä ja hengittää, sen verran viileää nyt että hengityksenikin melkein höyryää, siemailla jäähtyvää kahviani, ihmetellä kauneutta joka kuin armosta avautuu, vaikka armo onkin mulle jotenkin vieras käsite, se vaan sopii tämän jäisen tanssin henkeen.
Paikalle kiirehtii kuorma-auto, höyryten sekin, työntyy työmaan reunalle, suuri kauha liikahtaa, alkaa sulavasti nostella maata vihreälle lavalle.
Ehkä muutamme pois, jonnekin, minne? Ehkä kesällä, tai ehkä ensi viikolla. Tai ehkä me teemme suuren remontin ja elämme tässä lopun ikämme. Mutta niinhän se on, kuka tahansa voi jäädä tai lähteä.
Maaliskuu, lämpimän alun jälkeen miinus-ties-kuinka-montakymmentä-astetta. Onko tämä jo takatalvi? Ainakin taikatalvi. Yhtäkkiä kone pyörähtää kevyesti kolmesataakuusikymmentä astetta itsensä ympäri.
Ihan tässä, ihmetyksessä, kipunoi vielä kysymyksiä. Kahvi on juotu. Minua on nimittäin... varoitettu. Vai onko? Ennenkuin muutimme tähän kylään, tapahtui pieniä asioita, poika löi kolme kertaa melko pahasti päänsä, eri kertoina kun kävimme näillä seuduilla. Minulle tuli silloin tunne että se oli jonkinlainen... varoitus. Tai enne, tai mitä hyvänsä. Mutta en voinut, en mitenkään, sanoa että emme voi muuttaa koska poika on satuttanut täällä päänsä kolme kertaa. Muut asiat puhuivat sen puolesta että muutetaan. En voi harmitella asiaa koska en kerta kaikkiaan ole tottunut ottamaan tuommoisia asioita todesta, vaikka... koenkin ne hyvin todellisina. Harvoin olen edes joutunut tekemään tämän tason päätöksiä, että ostetaanko talo, useimmiten elämä on vain vienyt jonnekin. Eikä mitään väärää edes ole tapahtunut, olen tarvinnut tämän kaiken, ehkä oppiakseni olemaan vietävänä. Ja nyt, juuri tässä olo-huoneessa, kaikki on ihan täydellistä.
Enkä kaivelekaan menneitä. Viime päivinä minua vain on muistutettu noista kolmesta kolauksesta. Ei kolauksin, vaan toisilla sattumilla. Silmiin, näkemiseen liittyvillä lukuisilla yhteensattumilla. Se alkoi siitä kun ystäväni silmään lensi viikonloppuna lasinsiru (selvisi säikähdyksellä). Samalla olen muutenkin ajautunut syvemmälle visuaalisuuden, näkemisen, värien ja muotojen maailmaan, sanat ovat olleet taka-alalla. Juuri nyt ne liittyvät kuoroon.
Useinhan ei ole niin väliä mitä tekee, vaan miten tekee... miksi sitten toisinaan elämä vaivautuisi ihan varoittelemaan? Siksikö, että... joskus näin, joskus noin? "Not always so", sanoi eräskin mystikko kun kysyttiin että miksi hän puhuu yhtenä päivänä suurena totuutena yhtä ja toisena toista. Mutta voiko, voiko olla niin että suuria päätöksiä tehdessä pitäisi kuunnella ihan kummallisiakin viestejä, silloin kun niitä tulee? Eikä pelkästään kuunnella, vaan totella? Nyt olen niin pedannut tuota kysymystä kaikella tällä retoriikalla, että vastaus vaikuttaa (hulluudessaan) ilmeiseltä, mutta tajuatteko miten iso kysymys se on? Miten täysin erilainen tapa se on elää? Erilainen kuin mikä? Enhän minä tähänkään asti ole tehnyt päätöksiä (täysin ;)) vastoin tunteitani taikka plus- ja miinus-listojen perusteella. Mutta että jotenkin vähemmän kuuntelisi sitä mitä haluaa tai joku haluaa, ja enemmän sitä mikä...? Mitä? Mitä!?
Luulin että mulla olisi tähän jokin vastaus tähän mennessä. Mutta toi kysymys on kaunis. En haluakaan jatkaa.
Mutta jos teillä herää sanottavaa, sana on vapaa :)
(Edit: arvostaisin muuten jos tutut ja ystävät ette tämän luettuanne sitten ainakaan jatkuvasti kyselisi näistä talohommista, ainakaan siksi että ajattelette että kuuluu kysyä... mun puolesta ei tarvi, enkä jaksa aina puhua niistä. Ei siis kielletty puheenaihe mutta voitte kuvitella että jos kaikki kysyy niin alkaa väsyttää :))

torstaina, helmikuuta 02, 2012

Kirja rakkaudesta

Se tapahtuu taas
päivä alkoi aivan rauhallisesti ja mun piti chi-harjoituksen ja aamupalan jälkeen ruveta töihin mutta satuin kahvia juodessani aukaisemaan Cennino Cenninin teoksen Kirja maalaustaiteesta. Heti Sinikka Kallion alkusanoja lukiessani (en ylipäänsä vielä ehtinyt lukea koko kirjaa kuin ehkä kolmekymmentä sivua) aloin tuntea koko kropassa merkillistä hyrinää jonka sain vaivoin pidettyä... jotenkin...
ettei se nouse kuohuna tai kuumuutena ylöspäin ja kuluta mua.

Koetan vaalia ja kuunnella sitä vain. Täällä vatsan seudulla, jaloissa.

Miten tää elämä on näin omituista?

Kirja saa mut rakastumaan. Yhtäkkiä tuo luminen metsämaisema työhuoneen ikkunasta näyttää hirvittävältä ja kauniilta. Jumalaiselta. On sitä. Mua samalla pelottaa, huolestuttaa jossain nurkassa. Ei ihme jos ihminen joskus tukahduttaa rakkautensa, se on niin hurja ja kuluttava voima jos ei tiedä miten olla sen kanssa. Ja juuri nyt, tässä samaan aikaan kun kirjoitan, sain elämältä viestin, erään ystävän sanomana, että antaa sen ensin täyttää sinut, sitten voit antaa... kuin hengitys.

Sinilumiset oksat on koristeltu oranssein jalokivin. Lumen valkoinen säteilee paitsi sinistä, kaikkia aallonpituuksia, turkoosia, smaragdia, rubiineja, lapista, näen ne.

Kuohu asettuu hieman, tunnen rauhaa ja haikeutta samanaikaisesti.

Cennino Cennini oli Firenzessä ja Padovassa 1400-luvun alussa työskennellyt maalari, joka siis kirjoitti perusteellisen oppaan aikansa maalaustaiteen tekniikoista ja tuli siinä sivussa, niillä sivuilla, sanoneeksi maalaustaiteesta muutakin elämään jäänyttä - "Taitavan käden ohella se vaatii mielikuvitusta, kykyä löytää ennennäkemättömiä asioita verhoamalla ne luonnon muotoihin ja tarttumalla käsin kiinni niihin, saada katsojat uskomaan sellaisen olemassaoloon mitä ei ole. Ja syystä kyllä se ansaitsee arvosijan toisena tieteen jälkeen ja saa kulmilleen runouden seppeleen". Vielä keskiajalla maalaustaide oli ollut toisen luokan taide/taito, koska se yhdistettiin likaiseen ja ruumiilliseen työhön, ja olikin myös sitä, fresconmaalaustelineellä kiikkumista, pigmenttien murskaamista, sideaiden sekoittamista.

"Ei päivää ilman piirtoa" on muuten sekin Cenninin lausahdus.

Tiedätkö, kun joskus löytää jotain mikä, selittämättömästi, vetää puoleensa, kutittaa, hyväilee, ja kyllä, voit tunnistaa siinä "ulkoisia" asioita joita tiedät rakastavasi, mutta lisäksi se kokonaisuus ja jopa sen yksittäinen sanakin on kuin magneetti?

Mä tiedän että rakastan "Italiaa" (kuten moni muukin suomalainen), miten Italiaa voi rakastaa, eihän sellaista ole olemassa, mutta jotenkin niin moni asia siinä mielleyhtymien piirissä sytyttää mussa jotain, se kauneus, no, se kauneus! Se kauneus kaikissa muodoissaan, ja kenties se järjettömyys jolla kauneus asetetaan etusijalle, monien akuutimpien ja järkevämpien asioiden edelle. Tahtoisinko asua sellaisessa maassa, yrittää kasvattaa lapsia, koettaa selvitä arkielämästä? No, en, mutta mä vaan rakastan sitä. Jotain.

Avaan kirjan satunnaisesta kohtaa. "Kun se on kuivunut, sekoita ultramariiniin vähän liimaa ja hieman keltuaista, ehkä parin pisaran verran. Ja sivele sitä kahteen, kolmeen kertaan lyijyvalkoisen päälle ja anna kuivua. Tämän jälkeen valmistaudu kalkeeraamaan mallikuviosi, sen mukaan minkälaista kangasta aiot maalata. Sinun täytyy näet ensin piirtää malli paperille ja sitten pistellä varovasti neulalla, pantuasi paperin alle palan kangasta, liimaa tai verkaa; tai pane alustaksi lauta, poppelia tai lehmusta, mikä sopiikin paremmin."

mutta, heh, hän myös ottaa kantaa värien muihin sovelluksiin:

Saattaisi olla suuri palvelus nuorille naisille, etenkin Toscanan neidoille, jos kertoisin heille totuuden joistakin väreistä, joihin he ovat hullaantuneet kaunistaakseen itseään, samoin kuin joistakin kauneusväreistä. Mutta koska Padovan naiset eivät niitä käytä enkä halua antaa heille aihetta moittia minua (Cenninin vaimo oli Padovasta), ja koska se liioin ei ole Jumalan eikä Pyhän Neitsyen mielen mukaista, en siitä kuitenkaan sano mitään. Mutta vakuutan sinulle, että jos haluat pitkään säilyttää kasvojesi värin, niin ota tavaksesi peseytyä kaivovedellä, lähde- tai jokivedellä; ja sen minä sinulle sanon, että jos käytät keinotekoisesti valmistettuja aineita, kasvosi kuihtuvat ennen pitkää ja hampaasi mustuvat, ja niin naiset vanhenevat hetkessä ja ovat tuota pikaa suorastaan kaameita ämmänkuvatuksia. Riittänee jo tästä aiheesta.

Värit. Mä en näe itseäni viettämässä päiviäni hiertäen pigmenttejä porfyyrikivellä, ainakaan tällä haavaa, mä vaan nautin, nautin lukiessani näistä aineista, jotka ovat väriä itseään. Mikäli sellaista voi sanoa, kun värejäkään ei ole olemassa, ne katoavat välähdyksessä kun niiden luonnetta vähänkin tarkemmin syynää. Eivät ne sijaitse aallonpituuksissa, eivät silmänpohjassa, aivoaalloissa, eivät kemiallisissa reaktioissa, vaikkakin niistä voi tavoittaa häivähdyksen kaikissa näissä. Mutta silti, pigmentit, se tuntu että väri ulottuu niissä pintaa syvemmälle, ytimeen asti! Kuin voisi sukeltaa siniseen. Kuten Yves Klein tahtoi tehdä. Tai Anish Kapoor...

Nykyajassa on kaunista (miksi nimenomaan kaunista?) se liikehdintä, joka pyrkii esimerkiksi sosiaalista mediaa käyttäen rikkomaan valtarakenteita, se näkyy niin monella tavalla ja tasolla, tyrannien kukistamisesta maastotietojen vapauttamiseen ja ohjelmakoodien julkaisemiseen. Tai päivään jonka aikana kuka tahansa voi ryhtyä ravintolanpitäjäksi. Juuri kuulin että on myös pigmenttien vapauttamisliike, rikotaan maalitehtaiden monopoli ja ruvetaan itse valmistamaan värimme! Hih. En tiedä millaisena sinä näet tämän kaiken joka on niin monenlaista mutta jota yhdistää jokin sama voima? Mulle se näyttäytyy jonkinlaisena kiinteän aineen hajoamisena osiinsa, säihkeenä, sateenkaaren väreinä. Eikä kiinteää ainetta alunperin ollutkaan! Me vain luulimme. Se koostui tyhjyydestä. Meitä pelotti. Mutta ei se mitään.

Miten tämä liittyy Cennino Cenniniin? Tuona aikana oli (kuten yhä tänäkin päivänä siellä ja täällä) tapana varjella mustasukkaisesti ammattin vaatimaa tietämystä kuin suurtakin vaarallista salaisuutta, verhota se mystiikkaan - ikäänkuin syvän osaamisen ja tietämisen ihmeellisyys siitä karisisi että siitä kertoo muille! Ammatin salat välitettiin vain valituille oppilaille. Cennini sen sijaan julkaisee koko oppipojan koulutuksen kirjana, potentiaalisena oppipoikana ja -tyttönä koko maailma! Ainakin se idea! Koko... kirjallisuuden idea! Jakamisen ja antamisen ja vastaanottamisen idea. Ei se ole somessa syntynyt, tietenkään.

Katsoin eilen ikkunasta ulos ja näin kirjahyllyni yhden osaston heijastuvan täsmälleen halkopinoon, kuin näkisin pressun läpi ja halkojen sijaan sen alla olisikin kirjarivistöjä.

Ei huolta, en aio polttaa niitä takassa. Ei rovioita.

Luulen että sensuurin aika on ohi, vaikka emme ole sitä vielä kaikkialla huomanneet. Tällaiset muutokset, oivallukset, tietoisuuden muutokset voivat olla nopeitakin, mutta hitaus piilee siinä ettemme me ihmiset tajua että - muuttui jo. Meni jo. Potkimme, sätkyttelemme vastaan. Antaminen, no se voi olla kivuliasta sekin, jos ei ole tottunut, ja vastaanottaminen se vasta kivuliasta onkin.

Kuin hengitys.

Pitää osata luopua ilmasta keuhkoissa. Muuten ei täyty, tai täyttyy vaillinaisesti, puhtaalla elinvoimaisella tyhjyydellä.

Eikö tämä ole ihan loogis-rakkaudellinen juttu.

maanantaina, tammikuuta 30, 2012

Hyvin repaleinen, pitsimäis-hyytelömäinen, hirmuinen, suunnaton... vaalikirjoitus

Mmm. Hmmm. Jotain heräsi käydessäni eilen äänestämässä... katsotaan elääkö se vielä.

Katsotaan. Kierrellen. Tuntuu ristiriitaiselta kun mussa on viime aikoina noussut innostus olla mukana, olla esillä, vaikuttaa. Ei tietenkään noin yleisellä tasolla, vaan tietynlaisissa asioissa. Mutta jotain yleistäkin siinä on: kyllä mussa on se sirkusleijona joka nauttii esillä olemisesta. Nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Harjani heilauttamisesta. Mukana olemisesta mutta myös jonkinlaisesta... johtamisesta, heitettäköön vain sanana ilmaan, vaikka en tahtoisi olla vaikkapa johtaja työyhteisössä. En edes perheessä, viihdyn siinä kuviossa että johtajan vastuu kannetaan tilanteen mukaan. Mä olen perässähiihtäjä joka tykkää mennä varsinkin käytännön juttuihin vasta sitten kun ne on hyvin testattuja ja toimivia ja toisaalta jollain toisella, vaikeammin kuvattavalla tasolla olen pioneeri, tutkin aina tuntemattomia maastoja ja kerron tutkimuksistani muille. Eksyksissä ja pihalla olo kuuluu tähän kuvioon vahvasti. Ja siksi... usein kysyn myös neuvoa ja apua toisilta, se on yksi mun vahvuuteni. Ja teidän, kun teillä on mitä antaa. Enkä kyllä yksin pärjäisikään. Mitenkään.

Juttu luiskahti eri raiteille kuin kuvittelin. Tai oikeastaan pois raiteilta. Tässä sitä mennään. Jännittää melkein.

Pioneeri. Heh. No, pioneerit voi mennä vaikka minne, usein semmoisiinkin paikkoihin minne ei kannattaisi. Kokeilla sellaista mitä ei hyväksi havaita. Jostain syystä mussa on aina ollut voimakas tarve mennä ihan omia polkujani, olla määrittelyjen ulkopuolella, löytää oma reitti, omat sanat, väriyhdistelmät, ja toisinaan havaitsen että on hyvä, luontevaa, jos on seuraajia. En nyt tarkoita että olen yksinäinen sankaritar ja muut seuraa, vaan nää tilanteet ja asetelmat ja kuka-seuraa-ketäkin vaihtelee suuresti hetkestä toiseen, koetan tässä näköjään puhua jostain mistä ei oikeastaan voi puhua, se on niin vaikeasti määriteltävää, ja, luoja tietää, ehkä myös ihan epäkiinnostavaa, aika näyttää :). Hinkuni olla pioneeri tai määrittelemätön ns. ulkoisissa asioissa on huomattavasti heikentynyt. Nykyään kutsun itseäni ihan suosiolla kuvittajaksi ja opettajaksi ja äidiksi ja keski-ikäistyväksi ja niin edelleen - tietäen että lopulta en ole mitään näistä ;)

Ette ole tekään.

Ja sitten kuitenkin... mussa on into olla tekemässä jotain... äh, olla... ei, ei nyt sinne. Mä tunnen kuinka kaikki on muuttumassa, se miten me ihmiset ollaan keskenämme.


Halu olla jotain...? Näh. Tarve olla kokonainen. Kokonaisuus. Olla osa, olla kokonaisuus.

Eturintamassa. Miten siellä voi "olla"? Ei haluamalla olla, ainakaan. Olla tässä, se vasta radikaalia on, mutta onko se jotenkin tapahtumassa laajemminkin? Miten niin?

Mussa on paljon levottomuutta. Ollut aina. Se "vaikeuttaa tässä olemista". En voi olla kuin tässä, ikinä, mutta voin tuntea oloni levottomaksi, ajatukseni harhailevat, tartun niihin. Se on muuttunut että nykyään havaitsen hiljentymisen, keskiööni asettumisen tarpeen jo aikaisessa vaiheessa, en ainoastaan sitten kun jo sattuu lujaa. Havaitsen tarpeen mutta en aina toimi sen mukaan. Toisinaan toimin. Sekin on muuttunut että nykyään mulla on säännöllinen harjoitus. Aika monta vuotta kesti ennen kuin hyväksyin sen että (mun) pitää harjoittaa ruumiiseeni, jalkoihini, aistimukseen, tähän hetkeen palaamista määrätietoisesti, päivittäin. Mutta vielä voisi petrata että tekisi sitä harjoitusta useammin myös tarpeen tullen :) Voisi. Ei voisi, mitään, mutta näenhän mä että sekin on muuttumassa.

Voimia on kovin vähän. Tai pikemminkin, ne voimat tuntuvat toistuvasti nousevan jonkinlaisena hyökynä, joka sitten murtuu rantaan. En tiedä mistä se ilmiö johtuu, onko näin ollut aina vai huomaako sen vain nyt selkeämmin kun oikeasti olen jo monta vuotta kestäneen pikkulapsivaiheen väsyttämä. Tiedän, näen, että asioita voisi tehdä pikkuhiljaa eikä hirmuisina rykäisyinä. Asioita, varmaan hirmuisen kiinnostavaa kun olen näin epäkonkreettinen, lukija viihtyy yksityiskohdissa, edes vihjeitä kaivataan.

Kaikenlainen verkostoituminen ja verkostojen voimalla eteenpäin menevä toiminta... sekin vaatii niin paljon. Ei se verkosto kuitenkaan mitään tee, ihmisen on tehtävä. Mä uuvun jo yhden illan kokoontumisesta, saati sitten että saisin vielä tukun kotiläksyjä. Vaikea puhua näistä asioista kun toisaalta mulla on polte osallistua, olla luomassa jotain konreettista uutta ja toisaalta. Se polte on myös symboli tai ilmaus jollekin syvemmälle. Kaipuulle/tiedolle.


Missä mä nyt olen? Eksyksissä? Katsotaan. Se mikä heräsi. Käydessäni äänestämässä liikutuin suuresti siitä näystä että tässä minä ja maalaiskylän mummot ja papat jonotamme ojentamaan lippuamme, me äänestämme näistä kahdesta itse valitsemastamme ehdokkaasta, joista toinen on avoimesti homo. Tämä viisas mies joka myöskin on homo, joka on joutunut ja joutuu kulkemaan omia teitään, ennestään tuntemattomia reittejä, vaarallisiakin teitä, poluttomia maastoja, tullakseen minuiksi itsensä ja sinuiksi kulloisenkin sosiaalisen ympäristönsä kanssa, häntä moni meistä äänestää, kenties ei vain siksi että hän on älykäs, humaani, puhetaitoinen, vaan... juuri siksi että hän ei pelkää tuntematonta, tai jos pelkää, ei tottele pelkoa. Enkä minä nyt tietenkään puhu vain Pekka Haavistosta vaan minusta, meistä.

Hesarissa oli hieno kolumni / artikkeli viime vuoden lopulla, sen oli kirjoittanut ulkomaantoimituksen esimies Heikki Aittokoski. Hän kirjoitti siitä miten kaikkialla maailmassa veristä vuotta 2011 leimasi se että ihmiset nousivat sortoa, sortajia vastaan pelosta huolimatta. Jos elät diktatuurissa ja nouset vastustamaan vallanpitäjiä, on totisesti pelättävää, sillä pelissä ja vaarassa on kaikki, koko henkilökohtaisen elämänpiirin totunnaiset asiat ja läheiset ihmiset. Ja silti se on ruvennut tapahtumaan kaikkialla maailmassa.

Samalla olemme ehkä jo ohittaneet sen hetken, jossa ympäristötuhot ovat menneet yli maapallon kantokyvyn tai sanotaanko, sen pisteen jossa tietty balanssi voisi säilyä. Luvassa on kaikenlaista, öö, järistystä. Pakon edessä olemme havahtumassa. Onko se liian myöhään? Havahtumisen kannalta ei tietenkään, sehän on aina nyt, nykyisen elämänmuodon säilymisen kannalta varmaan kyllä. Mutta eipä sitä tässä oltu säilyttämässäkään, antaa mennä. Vaikka pelottaa.


Ja Haavisto ja homous ja ilmastonmuutos ja pelko ja tahto vaikuttaa, miten mikään liittyy mihinkään? Onko tämä nuortenosaston kirjoitus jossa kannetaan huolta kaikista maailman asioista ongelmista yhtäaikaa? On mulla sekin taipumus, mutta, hih, siinä auttaa se kun palaa tuntemukseen jaloissa. Tässä ollaan. Kokonaisuutta katsomassa. Etenkin tuntemassa. Sanomassakin, jotenkin.

Minkähän takia nyt ja viime vuosina nimenomaan homous on ollut niin voimakkaasti esillä? Muakin se aihe on kiinnostanut. Sitten tuntuu että lakataan nyt jauhamasta tätä, homo ku homo. Mikä on tän uutuusarvo mulle, mun ystävistäkin on varmaan puolet homoja? Mutta silti se aihe aina vaan jaksaa kiinnostaa. Nyt ne pojat tanssii tuolla, miten suloista! Miten ne on tutustuneet! Mitä niitten äidit sanoi? Öh. Se koko asia on jokaisen syvää ydintä, rakkautta, seksuaalisuutta, sitä yhtä, ominta, jaettua, jakamatonta. Se on sitä kenttää jossa me ollaan yksi. Rakastelun unohdus on varmaan taivaallisinta mitä itse kukin kokee maanpäällisen elämänsä aikana. Ei siellä saa olla mitään torjuttua. Homous, heterous, kaikki siltä väliltä ja niitten ulkopuolelta.

Vaikeus tässä käytännön elämässä. Olla niin monenlainen. Ja aika vahvasti kaikkea sitä. Ristiriitaista. Siks mun päätä välillä särkee, mut minkäs teet, nämä kortit on saatu syntymässä. Koetan asettua tähän. Kuhunkin tähän.


Yksi aspekti: Me sorretut heterot, jotka emme oikein uskalla puhua niistä variaatioista itsessämme (pliis huom ironia). Ei siksi että muut heterot katsoisivat pahasti, vaan siksi, heh, ainakin itselläni se vaikuttaa, en viitsi kauheasti puhella naisee kohdistuvasta seksuaalisesta rakkaudesta koska sehän olisi tökeröä turismia, kun kuitenkin elää heterosuhteessa. Rakastamansa miehen kanssa. En ole koskaan rakastunut naiseen juuri sillä nimenomaisella tavalla että haluaisin jakaa käytännön elämäni hänen kanssaan. En mä ole sosiaalisesti homo. Mutta rakastunut olen, kaikkiin sukupuoliin, ja rakastun jatkossakin. Voiko sen kuitenkin mainita, en mä yritä sillä mitään? Mä vaan tahdon olla se mitä mä olen, ihan kokonaan, mitään vähentämättä. Rakkaudessa.

Äänestettyäni, itkettyäni siitä syvästä hyväksynnän tunteesta, vaalikahviteltuani kylän epämaalaisimmassa vintagevaate-kahvilassa, menin kotiin ja lepäsin, suurena ja kokonaisena.