keskiviikkona, heinäkuuta 29, 2009

Ulkona

Lihava mies seisoo erään talon katolla liikkumattomana. Osoitan häntä pojalle, aivan kuin mies olisi osoiteltava esine. Mies katsoo suoraan meihin, tai suoraan vaan, katonharjan yli. Orapihlaja-aidoista puskee vaahteraa, hernettä, tammea, akileijaa, kuljen aitojen vieressä niin etteivät ne raavi pojan ulos rattaista törröttäviä kinttuja. Varpuspari hyppää postilaatikolle jota ohitan. Ne jäävät mieleeni kuin valokuvana.

Kaikki nuo perhoset, joita en tunne! Nopeat harakat näkökentän äärillä, harva voi niitäkään lukea läheisiksi tuttavikseen. Jalkakäytävä on juuri asfaltoitu, tahmea tossun alla, kuuma, mustan päällysteen päällä helmeilee vielä mustempia lätäköitä. Poika on saanut maitonsa loppuun, onnellinen pillistä, hekottelee ja puristelee läpinäkymättömiä valkoisia pisaroita purkista ulos. Tuntuu kuin emme olisi menossa minnekään. "Onpa lämmintä!" huutaa vieraileva vaari lasikuistisen talon pihalta. Niin, ihan kuin lämpö tulvisi sisältäpäin ruumiista ja lämmittäisi koko maailman.

tiistaina, heinäkuuta 28, 2009

Paluu alkeisiin

Oltiin Lauri Siiralan ja Tellu Turkan lauluretriitissä. En muista mitä Lauri oli tarkemmin ottaen kertomassa, mutta äkkiä havahduin lauseenpätkään "...kun minä noin kolmekymmentä vuotta sitten aloin tulla aisteihini..."

Tulla aisteihinsa. Tää on se juttu josta olen niin paljon puhunut ja lukenut ja kuullut.

Olenko minä aisteissani?

Tajusin että aika usein en ole. En vieläkään. En kovin vahvasti. Sitäkö se on kun vieläkään en (usein) oikein osaa rentoutua? Hiljentymisenkään aikana en läheskään aina ole kovin "syvällä", tietynlaisessa rauhassa kyllä, mutta en useinkaan koe niitä täydellisen rauhan ja laajuuden hetkiä joista ei tahtoisi koskaan tulla pois. Sen verran olen kokenut että tiedän - se on se paikka, tila, mihin tahtoisi jäädä iäksi, ja iäisyyshän se onkin. Olen ajatellut että no, tämä on minun tilanteeni, minun tieni, jos en voi olla syvällä, niin olen kumminkin tässä, missä voin olla, ja tässä on nyt hyvä. Ja niinhän se on. En voi osata jotain mitä en osaa, en ennen kuin se valkenee mulle. Jos joku toinen pääsee vaikka vähemmällä harjoituksella paljon pitemmälle kuin minä, niin... hyvä hänelle. Mulla on menneisyyteni jolle en voi mitään, ja nykyisyydelle en varsinkaan voi mitään. Olen ajatellut että aika näyttää.

Ja niin se näyttääkin. Ei aika, tietenkään, vaan nykyhetki. Eilen istuin illalla hiljentymässä kun hoksasin että minun täytyy tehdä nyt jotain uudella tavalla, minun on todella vietävä kaikki huomioni aisteihini, hyvin määrätietoisesti, rauhallisesti, askel askeleelta. Varsinkin, ensimmäiseksi, tuntoaistimukseen, tai siihen väreilevään tunteeseen kaikkialla kehossani. Sitä tuntemusta ei huomaa, sitä ei ole, ellei siihen todella laskeudu - tai siis minä en huomaa, ehkä joku on siitä alati tietoinen. En osaa sanoa mitä tein eri tavalla, ehkä tein sen vain huolellisemmin kuin yleensä, kärsivällisemmin, jäin odottamaan että löydän sen kihelmöinnin ruumiini joka ikisestä sopesta. Joka sormesta, yhdestä kerrallaan. Palleasta, takamuksesta, jalkapohjista, polvitaipeesta, poskista, korvista. Löytyihän se sieltä kun jaksoi laskeutua. Ja sitten jäin siihen kaikkialliseen kihelmöintiin ja tunsin että tämä on niin oikein, juuri tässä minun kuuluu nyt olla. Tässäkö se on!

Tiedän että kaikki tapahtuu juuri silloin ja siten kun sen kuuluu tapahtua. Silti mua huvittaa että mä en tehnyt mitään mitä en olisi osannut jo aiemminkin tehdä. Mä olen vaan ollut vähän laiska tekemään sitä niin huolella... ja sitten en ole ihan täysin, ytimiä myöten tajunnut että tie täyteen läsnäoloon todellakin kulkee aistien kautta, tai että minunkin on kuljettava sitä, mua varten ei ole mitään v.i.p - oikotietä.

Ja sitten kuitenkin, mitä mä muutakaan olen viime vuodet koettanut tehdä kuin tulla aisteihini, kävellessäni, tiskatessani, kaikessa toiminnassa, aina kun vain muistan? Nyt mä näen että mun täytyy harjoitella, harjoittaa aisteihin palaamista hiljentymisen aikana hyvin määrätietoisesti, jotta se reitti tulee yhä tutummaksi ja helpommaksi kulkea, myös toiminnan aikana.

Kiitos

torstaina, heinäkuuta 16, 2009

Siitä ilosta

Juuri kun julistin, etten jaksa puhua tietyistä jutuista, puhun niistä. Julistukset nousevat jostain hetkestä ja palvelevat sitä, ja seuraava hetki on hetki uus.

Mulla on nykyään haaveita. Semmoisia... ideoita jotka nousevat... niinkuin vaikka elävän tuntuinen visio kauneudesta tai rauhasta tai kuplivasta elämästä, jota sitten tahtoisin ilmaista jollain tietyllä tavalla - niin, siitä on kyse! Nousee idea siitä miten voisin ihan konkreettisesti ilmaista jotain pakottavan hyvää. Siihen liittyy myös kaipuuta, joka loppujen lopuksi ei nouse siitä että tuo hyvä puuttuisi elämästäni, vaan kaipuuta, tarvetta sen hyvän ainutkertaiseen ilmaisuun. Kiitollisuudesta se nousee, lopulta, vaikka en aina sitä näe selkeästi, hetkittäin kuvittelen että multa tosiaan puuttuu jotain. Hupaisa sekaannus! Vitsivitsi!

Joskus parikymppisenä sain joskus selittämättömiä kiitollisuuskohtauksia, ja päättelin nokkelasti että tämän takia ihmiset varmaan ovat keksineet jumalan, johonkinhan se on ulkoistettava. Noh!

(Tää kahvi on aivan mielettömän hyvää. Aaltoja katsomossa.)

Ennen en ollut haaveilija, toivoin lähinnä pahoja tai vaikeita asioita pois elämästäni, nykyään toivoskelen vähemmän, haaveilen vähän enemmän. Tiedän että haaveetkin ovat vain ideoita, toteutus tai ilmaisu voi tapahtua yllättävillä tavoilla.

Mulla on haave, että voisin tehdä lauluja. Sellainen tunne, että jokin soi, sydän pakahtuu, tahtoisin löytää sanat ja sävelen tälle jollekin, mutta en oikein osaa, en tiedä mistä alottaisin. Toisinaan alan vain hoilottaa, sylki tuo, ja se on hauskaa, mutta olisi hauskaa hieman kehitellä niitä, tai saada niitä muistiin, tai laulaa niitä muiden kuullen, tulla kuulluksi, saada kiittää, saada kiitos uppoamaan versomaan ja laulaa muiden kanssa kuplia. Tosiaan, siinä mitä jo teen, ei ole mitään vikaa eikä puutetta, mutta on vielä joku - jotain. Tänään luin sitten Laurin päiväkirjaa ja tajusin lisää siitä mistä tässä haaveessa on kyse. Sattumoisin olemme ensi viikonloppuna myös osallistumassa Laurin kurssille Laulua ja läsnäiloa. :) Hupaisaa, etten ilmottautuessani huomannut näitä yhteyksiä, siis tämän haaveen ja toteutusten yhteyttä.

Hum-hum.

Sanoin jossain, Olemattoman keskustelupalstalla, että "Ei tätä tarvitsis enää yhtään selittää, tiedämme mistä on kyse, mutta on hauskaa selittää :D". Ihmettelin jälkikäteen mitä tuo tarkoittaa, kuulostaa melkein arrogantilta, tai muut poissulkevalta, että me tiedämme kyllä, mutta mutta. Ei se liity muihin. En voi tietää muiden puolesta, mutta kuitenkin luulen että sinä tiedät, me tiedämme, ettekö, enkö tiedäkin? Kuuntelen vaan, siellä se tieto on? Lara-ystävä sanoi joskus niin loistavasti, kiihkeästi, että "mä tiedän, mä en tiedä mitä mä tiedän, mutta mä tiedän että mä tiedän." Huomaatteko, tästä voi tosiaan jättää sen sisällön pois, selityksen että mitä mä tarkkaan ottaen tiedän, on vain tieto. Ei faktojen tietämistä, ei paremmin tietämistä, vaan sisäistä tietoa, totuutta, näin se on, tämä on oikein, kaikki nää sanat ovat puutteellisia koska kuvittelemme niille jonkin vastakohtan, epätotuuden, väärän, mutta tämä tietäminen ei ole tuolta akselilta kotoisin.

Tätä on hauska selittää, vaikken pääse puusta pitkään, olen tässä mistä aloitinkin! Tämä on varmaan laulamista! Siitä ilosta!

Poika, kun se on tehnyt jotain, saanut jotain aikaan, työntänyt kaapin oven kiinni, pudottanut palikan kahvikuppiin, tyhjentänyt pyykkikorin, se toteaa painokkaasti: "Noin". Ei siihen ole mitään lisättävää tahi korjattavaa.

Tai kun se hoilaa mum-mo! Mummum-mo! Mummom-mo-jep-pe! Mummum-mujep-pe!

Rakkautta, rakkautta vaan.

maanantaina, heinäkuuta 13, 2009

Lainkaan harkittua

Lapsi ei tahdo nukahtaa rattaisiin, se roikkuu puoliksi ulkona, päristelee, huutelee. Minä sitkeästi käyn sanomassa nyt nukkumaan. Koetan huolehtia ettei se kiipeä ulos ja lähde sukkasillaan hortoilemaan pihalle. Käyn työntelemässä sitä kaduilla, asetan yhdeksän kertaa takaisin makaamaan. Kiukuttaa, koetan pysyä läsnä kiukun jähmeälle ja polttavalle tuntemukselle. Se on vaikeaa ja kiusallista, mutta mahdollista. Lopulta kun jo unohdan, että pojan pitäisi nukkua, ja talsin vaan asfaltin ja lehvästöjen märkyydessä, rattaissa hiljenee.

Pian poika menee hoitoon. Minä töihin. Merkillistä. Pari viikkoa vielä, sitten alamme vähitellen totutella perhepäivähoitajan luona olemiseen. Haikeaa, helpottavaa. Minähän olen tehnyt töitä jo vuoden ajan, pojan nukkuessa. Luulen, että se oli aika tehokasta työskentelyä. Sain toisinaan kolmessa tunnissa aikaiseksi saman minkä olisin saanut jos olisi ollut kahdeksan tuntia aikaa. Mutta keväällä huomasin olevani hyvin väsynyt. Etenkin viimeinen kuvitus-taittotyö oli sellainen että se olisi tosiaan tarvinnut ne kahdeksantuntiset työpäivät kaksi-kolmetuntisten sijaan. Tietty tehottomuus on ihan tarkoituksenmukaista. Se, että työn tekemiseen on toisinaan vähän liikaa aikaa. Laatu paranee. Ehtii sulatella.

Kun lähdimme kesäkuun alussa Ameriikanmatkalle, olimme molemmat aikuiset valmiiksi uupuneita. Uupumus ei tietenkään täysin hellittänyt matkan aikana, olihan se rankkaa matkustaa pienen kanssa. Takaisin tullessa jet lag oli hirmuinen, en nukkunut viikkoon kun en osannut "keskellä päivää". Nyt kaksi viikkoa matkan jälkeen, heinäkuun puolessavälissä, musta alkaa tuntua että olen taas voimissani. Mies on jo töissä. Elpyminen perustuu ihan vaan siihen että pojan päiväunien aikana mä saan kerrankin levätä. Juoda kahvit, lukea. Olen lukenut pinon romaaneja, kirjan päivässä tai kahdessa. Niin ja perustuu se siihenkin, että matka oli kyllä fyysisesti ja henkisesti raskas mutta hieno ja avartava ja hauska. Jos joku tahtoo lukea automatkasta New Yorkista New Orleansiin kolmen ja puolen viikon aikana, niin matkapäiväkirjan osoitteen saapi edelleen multa. En osaa sanoa onko sitä mielekästä lukea / katsella jälkikäteen. Ehkä joitakin osioita.

Lukeminen on mulla hyvin kausittaista. Voi mennä kuukausia tai vuosiakin että en lue muuta kuin ammattikirjallisuutta ja hiljentymis- tms -aiheisia kirjoja. Mutta tällä hetkellä luen kaiken minkä satun kirjastosta mukaani nappaamaan, eikä se ole lainkaan harkittua. Yleensä käyn siellä pojan kanssa joka ei malta pysyä rattaissa paikoillaan, juoksen kiiresti hyllyt läpi ja kahmin mukaani jotain missä on kiva kansi tai nimi tai mikä kuulostaa etäisesti tutulta tai omituisen vieraalta. Metodi toimii. Nyt.

Mussa ei ole viime aikoina ollut kauheasti paloa näihin - juttuihin. Hiljentymisiin ja sen semmoisiin. Ihan kuin jotain olisi kadonnut. Joku yritys. Joku - itsereflektio, ei kadonnut mutta vaimentunut. Tai minä olisin etääntynyt siitä. En tiedä. Tiedänpä. Tiedän tämän jutun ihan hyvin. Tiedät mitä mä tarkoitan. Se tieto on olemisen jossain sopukassa. Jotain on kuollut, hyvästi jotain! No, olen iltaisin istunut hiljentymään, varmaankin paljon useammin kuin niinä aikoina kun jaksan enemmän puhua näistä asioista. Mutta se on semmoista, ruumis vaan istahtaa, rauhoitun. Sitten tuntuu mitä tuntuu.

lauantaina, heinäkuuta 04, 2009

Ruusu

Niin. Joo.
Harvinaisen vähän asiaa. Käpertyvä olo.
Käytiin miehen kanssa kahdestaan retkellä Nuuksiossa päin, mun äiti hoiti poikaa sillä aikaa. Teki niin hyvää meille.
Hm. Näin se on tarkemmin aatellen ollut useina kesinä, mulla ei ole oikein mitään sanottavaa. Katsellaan.

keskiviikkona, heinäkuuta 01, 2009

Varovainen moi

Takaisin Suomessa. Jet lag toiseen suuntaan. Hämärä olo, sielu vielä matkalla. Palataan asioihin heti kun. Luuv!