Vetinen raportti

Kävin kävelyllä... oliko se eilen? Täytyi olla, koska tänään olen lähinnä yrittänyt asentaa uudelle koneelleni työhuoneen skannerin ajuria, toistaiseksi onnistumatta, ja roikkunut facebookissa (yrittänyt? siis tehnyt sen minkä voin. Roikkunut? No, hitsi, ollut siellä, käynyt monta kertaa, turha ruveta vääntelemään!). Piha oli muuttunut hyllyväksi saviliejukoksi. Liukasta kuin liukumiina. Asfaltti kiilteli, luonnon valoa riitti hieman niin etten pudonnut Vantaanjokeen, joo, se olikin aivan hilkulla, ainainen uhkatekijä, sorsat harmajat teitä tuijotin uimarannassa. Lapsia suuressa hiekkakasassa - onko ideana että kesään mennessä lapset ja eläimet levittävät tuon kasan uudeksi beachiksi? Nerokasta. Oli hyvä hengittää. Lämmintä.

Mulla oli ehjät kumisaappaat! Pistelin niillä, hiiitaaaasti kaikkein märimmistä kohdista, tulvivista sadevesiurista joita oli kovertunut mutaisiin pöheiköihin, läträsin oikein, läl läl lääry, aah, ei kumpparit aina ole ehjiä! Märät korret kiertyivät, hiertyivät varsien ympärille. Miten ihmeellisesti lieju kupliikaan! Kuinka märäksi ja mustaksi voi ulkomaailman jokaikinen yksityiskohta käydä? Kuinka läpikotaisin vettyä? Kävellessäni takaisin Tuomarinkylän kartanolta sillan tienoilla alkoi sataa kaatamalla, paiskomalla, riettahasti! Arvelin että talvitakki pitää mut sisäisesti kuivana vielä ainakin sen kymmenen minuuttia joka kestää lompsia kotiin. Ja pitihän se. Tienpientaret kasvoivat tuoreita voikukan lehtiä, kas, kukkiiko pian leskenlehti! Outoa, päivitteli pieni ääni jossain hupun sisämaastossa, mutta en jaksanut kuunnella, polskuttelin menemään, vähissä väreissä, hiutuvassa valossa, sateen seinien läpi. Koti-ikkunassa paloi keltainen valo.

Ruumiselämän aamu

Tuoretta ruisleipää ja mustaa kahvia. Ahh. Kun työhuoneelle tultuani tajusin että leipä on vielä lämmin, tarjosin siitä kaikille muillekin täällä toimistolla - työhuoneeni on erään järjestön tiloissa. Mulle tuli siitä leivän jakautumisesta yhtäkkä tavattoman hyvä olo, varmaan parempi kuin niille jotka saivat vain leipää. Vaikka en voikaan tietää mitä kukakin sai. Mä en ole aikoihin jutellut täällä kenenkään kanssa ja yhtäkkiä ihmisiä oli siinä ympärillä, kahvikupit höyryten. Leipiä voidellen, siirtymässä omaan perjantaikokoukseensa, tohkeissaan lähestyvästä viikonlopusta, painoon saadusta henkilöstölehdestä, pikkujouluista, lapsen kaverisynttäreistä. Joku puhui käytävällä suomenruotsia puhelimeen ja kaksi kieltä sorisi yhtä aikaa. Lämpimiä, eläviä ihmisruumiita, värähteleviä olentoja joiden ihmisruumiilta oli juuri värjätty tukka sähäkän punaiseksi, jotka olivat tänä aamuna kaivaneet kaapista isänpäiväksi saadun kauniin villapaidan, jotka rakastavat mustan juoman kitkeryyttä ja hajua ja sitä rituaalia kun ruumiit istuvat korokkeen ympärille ja ääntelevät yhdessä ja kallistavat kitkerää nestettä sisäänsä.

Olin unohtanut että tänään on vähän aikaisempi aamu, mutta heräilimme pojan kanssa silti rauhassa, hihitellen. Poika rötkötti eteisen lattialla pitkin pituuttaan ja minä kiskoin haalaria hänen ylleen ja hän selitti omaa sujuvaa siansaksaansa jonne eksyy tuttuja sanoja sekaan. Ankka, eukka, hanska, peukalo paikoilleen. Näin ettei hänen pyrkimyksensä ollut vastustella, vaan tehdä tästäkin tilanteesta leikki, sitä paitsi mikä voisi olla hauskempaa kuin makailla eteisen lattialla, olla vaan oma ihana itsensä, sykkivä ja säkenöivä elävä ruumis. Lopulta olimme vain pari minuuttia myöhässä. Lasta katsellessa sitä ei ole vaikea tajuta: hän nauttii täysin siemauksin silkasta olemassaolemisesta. Miltä asiat tuntuvat, kuulostavat, näyttävät, maistuvat, ah, silkkaa nautintoa maata täysissä pukineissa eteisessä, kuumissaan, lumessa, liejussa. Miltä minä itse tunnun, minä jolla ei ole vielä taakkanaan monia muistoja eikä ajatuksia, tämä hilpeä vaaleanpunainen kiinteän ja kimmoisan tuntuinen haaroittuva hökötys jonka olen saanut leikkittäväkseni, miltä tunnun kun heittäydyn sanomalehden päälle ja kiemurtelen niin että kulttuurit ja ulkomaat vääntyvät rätisten suureksi kierteiseksi mytyksi.

Katso vaikka

Työhuoneen ikkunasta, kaihdinten välistä näkyy vastapäisen kerrostalon seinä, talo on punatiiltä mutta valo niin vähäistä että se näyttää harmaanruskealta, muutama kalju lehmuksen ranka, kaistale ei minkään väristä taivasta.

Ihmettely alkoi vähitellen tänä syksynä iltojen pimetessä. Ihmettelin, kuten olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset valittavat säästä ja pimeydestä, kun ne ovat elämän perusehtoja, ainaisesti toistuvia täällä pohjoisessa. Niinkuin miehen Lapissa asunut mummo, joka vielä 90-vuotiaan kokemuksella jaksoi joka talvi päivitellä, että miten tätä lunta on niin paljon, ihan liikaa. Mutta pakko minun on ollut myöntää, että en minäkään ihan ristiriidatta elä pimeyden kanssa. Tänäkin syksynä asui sydämessä pieni hirvitys, että miten taas selviän kaikesta, miten jaksan hiipuvilla voimilla hoitaa kaiken mitä arki tuo. Tietenkin sitä tietää että selviää, ellei sitten kuole, mutta se mielen mataluus, kaksivuotiaan vaatimukset ja pelkän roskapussin viemisen työläys väsymyksen keskellä hirvittivät. Niin, en ole kuitenkaan ihan tiennyt, miten elää pimeyden kanssa, kun tämä maailmakin on semmoinen että se vaatii usein kovimmat suoritukset pimeimpään aikaan.

Toissa talvi, kun poika oli syntynyt syksyllä, oli raskas, yksinäinen, musta ja uneton. Jaksoin päivästä toiseen, syvästi masentumatta, siltä tuntuu, vain sen avulla että parhaani mukaan palasin nykyhetkeen kun kykenin, elin lyhyiden valon ja rakkauden välähdysten ja mustan huumorin voimalla. Siitä talvesta jäi jäljelle pimeän pelko. No, viime aikoina olen tajunnut, että oikeastaan se vaan paljasti mulle sen ristiriidan, joka mussa on kauan elänyt. En ole sitä myöntänyt itselleni silloin, kun olen nauranut valittajille ja yrittänyt jaksaa painaa pitkää päivää. No, nyt mä en enää voi kauheasti yrittää, koska mä en jaksa. Enkä jaksa kauheasti yrittää piristää itseäni erilaisin keinoin, se olisi ristiriidassa sen kanssa miltä musta tuntuu - kaipaan lepoa, rauhaa, en piristystä. Mutta miten levätä, kun on pakko tehdäkin asioita? Ihmeekseni olen kumminkin huomannut, että työni helpottuvat ja vähenevät vuoden loppua kohden, jotain on menossa ihan oikein, vaikka en ole mitenkään yrittänyt vähentää töitä.

Hiljentymisilloissakin on puhuttu pimeydestä. Moni on sanonut että läsnäolemalla, hiljentymällä pimeydestä voi jotenkin nauttia, asettua siihen. Olen kuunnellut ja nyökytellyt, että juu kyllä minä pimeyden hyväksyn mutten kuitenkaan ihan selkeästi tajunnut, mitä se voisi olla. Ehkä olen huomaamatta käsittänyt sen niin että olemalla läsnä nykyhetkessä voin jotenkin ohittaa pimeyden! Hahaa! Sepä olisikin. No, viime viikolla joku taas puhui aiheesta ja sanoi lopuksi vaan että pimeys on rauhallista, katso vaikka. Katso vaikka.

Joku vaan osoittaa jotain mikä on aina ollut mun edessä ja sitten mä yhtäkkiä katson. Ihan kuin ensimmäistä kertaa. Katson, katson taas tuota väritöntä taivasta ja tummia runkoja ja punatiilikerrostaloja, mä en ole koskaan tykännyt punatiilestä, itken taas valtoimenaan, niinkuin usein viime päivinä, helpotus on niin suuri, helpotuksen koski heittelee kiviä pois tieltä. Mä tunnen sen! Katso hämärää, katso pimeää! Älä katso pois, katso sitä. Anna silmien levätä, lepo, eikö se ollut juuri sitä mitä kaipasin? Tuossa se on, tässä. Voi luoja.

Ihmeellistä, ihmeellistä. Loppuu taas sanat. Lepo on tässä. Lepo ei olekaan tekemistä, ei se vaadi makaamista, sopivasti aseteltuja sohvatyynyjä, voin levätä kesken kaiken, vaikka minuutin välein, tuossa hämärässä. Silmät hakeutuvat kuin itsestään ulos. Tai milloin ei ole ikkunaa, johonkin hämärään nurkkaan. Tihku, parkkipaikan yllä lepäävä harmaa ei mikään, tuo ankeus tuolla josta olen etsinyt jotain, ehkä jotain vinkkiä, piristystä, se onkin kaikessa tapahtumattomuudessaan juuri oikein. Sanoisin sitä kauniiksi, se tuntuu siltä miltä kauneus tuntuu.

Nainen, mies.

Mies, nainen. Mies ja nainen. Mies. Nainen. Nainen, mies. Niin, eihän täällä muita olekaan, paitsi tietysti välimuotoja. Ja jossain ulottuvuudessa ei ole kahta, vain yksi.... tää asia on mielelle niin hankala käsittää että en sano enempää, hengitän vaan.

Olen viime aikoina tavannut aika hurjia naisia. Yli nelikymppiset (tai jotain, suunnilleen) naiset, jotka ovat jo pitkään harjoittaneet läsnäoloa, hiljentymistä, pelkistymistä, he ovat... vaikea keksiä mitään sanaa joka ei määrittelisi liikaa, parasta siis puhua vain mun omasta kokemuksesta. Mä näen, kuulen, aistin heissä sellaista voimaa ja rohkeutta jolla ei ole paljonkaan tekemistä noiden adjektiivien arkimerkityksen kanssa. Näen sitä, kun henkilö muuttuu vähemmän kiinteäksi, sellaiset asiat kuin odotukset, toiveet ja pelot menettävät merkitystään, ei ole enää mitään mistä pitää kiinni, ei halua eikä kykykään todistella mitään, ihmisestä tulee koko ajan vähemmän henkilö - ja enemmän todellinen. Se näyttää hetkittäin, mielen näkökulmasta, ihan hullulta. Mutta se on ihanaa. Ja kauheaa ja pelottavaa. Ja ihanaa. Ihanaa istua tällaisen naisen lähellä. Mä en ole varmaan joskus aiemmin edes pystynyt aistimaan tällaisia asioita, näkemään sitä kun joku todella muuttuu, tai pikemminkin vähenee, jotenkin katoaa ja silti on enemmän olemassa, vaarallisempana kuin koskaan :). Nyt mä näen sen, koska jollain tasolla se on koko ajan tapahtumassa mullekin, mä tulen vähän jäljessä, katselen ja aistin, ihaillen, ei iällä tietenkään lopulta ole merkitystä mutta ihan kuin käännyttäessä "keski-ikään" olisi jokin mahtava mahdollisuus, jos siihen on valmistautunut, mahdollisuus luopua... luopua niin monista naisen elämää raskauttavista paineista. Äh, latteasti sanottu. Luopua melkein kaikesta mistä voi luopua. Luovuttaa vaan. Ei se helppoa näytä olevan, mutta väistämätöntä, jos on elänyt niin että sille avautuu tilaisuus. Se jokin tapahtuu melkeinpä pakon edessä. Multa loppuu sanat tän aiheen kanssa! Joo, on mahdollista puhua luovuttamisesta, mutta se mitä aistin, että on tullut ja tulossa tilalle, sen tilalle mistä on luopunut, siihen tyhjyyteen, sitä mä en osaa kuvata, mutta mä tunnen sen luissani ja ytimissäni. Aavistuksia siitä, huminaa. Olen vaan kiitollinen että saan kohdata tällaisia naisia.

Ja miehet. Miesten kanssa mulla on viime aikoina ollut vähän erityyppisiä kohtaamisia. Itse asiassa en osaa tyypitellä näitä kohtaamisia mitenkään, niitä on niin monenlaisia, mutta merkityksellisiä. Oman puolison kanssa meillä on jännä tilanne. Ikään kuin kauhun tasapaino, mutta ei kauhun, ikään kuin me oltaisiin hiljaa, pidäteltäisiin vähän hengitystä, puoliksi peloissaan, toisaalta innoissaan ja valppaina, melkein rauhallisina siitä että kaikki kuitenkin tapahtuu ajallaa. Mitä on tapahtumassa? Kuka tuo toinen on? Odotuksia ja vaatimuksia on tippumassa pois, kysymyksiä, ihmettelyä nousemassa. Ja sitten toisaalta, ihan tavallista arkea, ihan hyvää, sotkuista, yllättävää, rasittavaa, hauskaa, monenlaista. Tulee vastaan muita miehiä, miehiä yhtä kaikki, sellaisia jotka katsovat levollisesti, iloisesti silmiin, silloin kun katsovat, ilman odotuksia, nautimme vaan siitä hetkestä kun olemme siinä ja puhelemme jostain, silmät, levolliset valppaat pehmeät pälyilemättömät, tai ujot mutta siitä huolimatta rohkeat, silmät ovat niin kauniita, komeita. Oikeasti tietysti se koko olemus, läsnäoleva pelkistyvä olemus. Silmissä on kohtaamisen paikka, yksi niistä. Miehet! Taidan rakastaa miestä.

Tunnustuksia

Edellisen merkinnän pulmaan löytyi tuttu vastaus: kun et muuta voi, joogaa. Kyllä aina löytää 10 minuuttia sieltä ja toisen täältä. Se auttaa kaikkeen, jos ei heti, niin kohta. Ja toinen vastaus löytyi nukkuma-asennosta, jonkun vinkistä muistin että viime raskaudenkin aikana virittelin tyynyjä selän taa siten että voin nukkua n. 45 asteen kulmassa, en suoraan kyljelläni mutta en selällänikään. Silloin maha ei paina mutta selkä lepää laajalla pinta-alalla eikä paino/jännitys keskity sinne lapojen väliin.

Muutama päivä sitten olin vielä ihan ihmeissäni, että eihän tämä ole todellista, mitään ratkaisua ei ole! Joka aamu vain herään pahempaan oloon! No, ei se tosiaan ollutkaan todellista, ja tällä kertaa kyllä tiesin sen sisimmässäni, että jos mä en nyt heti tiedä ratkaisua niin ei se mitään merkkaa. Jos vain olen valppaana niin jokin ratkaisu tulee luokseni. Eikä tässä nyt niin ihmeitä tarvittu, kuuntelin vaan ruumistani ja toisten vinkkejä. Kiitos niistä.

Sain W.:lta tunnustuksen, kiitos W.! Mä luen säännöllisesti melko harvoja blogeja joten en ehkä keksi seitsemää, jokunen jolle sen muuten antaisin on jo saanut tunnustuksen monta kertaa, ja pari lempiblogeistani on ollut hiljaa jo kuukausia... mutta tässä ne tunnustukset tulevat, tässä hetkessä, täydestä sydämestä:

Juhanan Aamiainen ruohikolla - tää blogi on mm. auttanut mua löytämään terveellisemmän ruokavalion, saanut meidän perheen (ja muutaman mun vaikutuspiirissä olevan ystävän ja sukulaisen) syömään tarpeeksi D-vitamiinia, ja osaltaan auttanut mua migreenin parantumisessa. :) Kiitos!
Laurin päiväkirja - polveilevia mutta silti hyvin selkeitä katseita elämän hyvään ja määrittelemättömään. Erityisen kaunis merkintä.
Itse blogista Olen mitä olen - timanttisia ja säälimättömiä tiivistyksiä. :)
Niklaksen valokuvablogi Taivasalla - kotikontujen häikäisevää kauneutta.

Kappas, miehiä! Ehkä lopetan tähän tällä kertaa, se tuntuu jotenkin sopivalta ja kuvaavalta mun elämässä juuri tällä hetkellä. :) Huomenna listassa olisi ehkä ollut monta naiskirjoitajaa.

Ja sitten tunnustukseen kuuluvat seitsemän asiaa joita lukijat eivät tienneet minusta (ehkä mä voin tähän laittaa vain neljä kun jaoin tunnustuksiakin vain neljä? :) Katsotaan.)
1. Olen 170 cm pitkä - hahaa, ketä yllättää! Mutta ette tienneet!
2. Isoisäni oli aikanaan kuuluisa mies
3. Mulla oli pienestä pitäen vahvat silmälasit mutta kävin laserleikkauksessa v. 2004 (hm, en muista maininneeni mutta en ole varma...)
4. Ideat vähissä. No, pelastin kerran mummoni joka oli saanut kohtauksen. Mutta tulin kylään myöhässä, hän sai odottaa lattialla, ja mua hirvitti kyllä koska olin myöhässä siksi että itse asiassa olin meinannut kokonaan unohtaa mennä...
5. Nelivuotiaana sanoin että haluan isona olla äiti, vain äiti. Mutta toisella kertaa kysyttäessä (taide)maalari. Kohtalaisen hyvin tiedetty.

Noni! Nyt pitää lopettaa ja sulkea kone ja mennä pötkölleen. Flunssassa täälläkin.

Akuutti kysymys

Pulma on seuraava: Olen viimeisen viikon kahden ajan herännyt aamuisin päänsärkyyn. Ensin ihan lievään, sitten vähitellen vähän kovempaan. Se on mennyt ohi syömällä aamupalaa ja vähän venyttelemällä. Eilen särky oli jo hieman kovempi eikä mennyt ohi koko päivänä. Huomaan että tää liittyy nukkuma-asentoon: nukun yleensä suurimman osan yöstä kyljelläni, mutta nyt tää asento aiheuttaa sen kivun. Testailin sitä eilen illalla vähän perusteellisemmin ja huomasin ainakin, että yläselkään, lapojen väliin, selkärangan ympärille syntyy siinä asennossa voimakkaan tuntuinen jännitys, joka säteilee ylöspäin. Korjailin asentoa ja tyynyjä mutta se ei juuri muuttanut asiaa. Aiemmin kun oli samantapaisia ongelmia, käytin tempur-"kulmatyynyä" mutta se ei silloin ainakaan ratkaissut asiaa. Sittemmin olen kokenut hyvänä pari tyynyä jotka muokkailen pään ja niskan alle sopivaan asentoon. Mutta nyt en löydä hyvää asentoa.

Tällä kertaa kipu voipi liittyä muuttuneseen kehon painopisteeseen, tuo maha kun alkaa olla jo ihan hyvän kokoinen. Viime yön nukuin sitten selälläni, ja heräsin hyvinvoivana. Se varsinainen pulma: mä en todennäköisesti pysty enää kovin pitkään nukkumaan selälläni kun maha kasvaa entisestään. Mahallaan en tietenkään voi nukkua, enkä ole sitä koskaan osannut, eikä mun niskakaan kestä sitä asentoa. Joten mitä tehdä?

Tähän nivoutuu myös se että en ole pystynyt käymään pilateksessa säännöllisesti kahta kertaa viikossa kun aina joku on ollut kipeänä tai on tullut muu este. Nyt olen hankkinut pilates-dvd:n ja ihanan Joka naisen joogakirjan ja aikomukseni on taas tehdä vielä enemmän kotona. Vaikka täällä on kyllä kaikkea muuta kuin ihanne-olosuhteet niihin puuhiin! Postimerkin kokoisella alueella lelujen ympäröimällä alueella saa pousailla! :)

Silti tuntuu että tarvitsen nyt hyviä vinkkejä ja ehkä jotain ammattilaisen apua... jos mieleenne tulee hyviä nimiä, ei oikeastaan väliä onko hieroja naprapaatti fysioterapeutti vai mikä, kun vaan olisi asiansa hyvin osaava ihminen jolla on hyvä intuitio. Mä olen käynyt niin paljon kaikenlaisissa jutuissa joista ei ole ollut mitään hyötyä... nyt on ehkä sikäli helpompi tilanne kuin ennen, että tää ei ole kroonistunutta kipua, tähän saattaa joku pienikin juttu (yhdistettynä säännölliseen oikeanlaiseen liikuntaan) auttaa. Niin että laittakaa kommenttia tai postia jos tulee jotain mieleen. Kiitos kun luit.

Naapurit haastaa

Eilen aamulla istuimme aamiaispöydässä, kun naapurin mies ilmaantui moottorisahan kanssa keittiön ikkunasta avautuvaan pikku metsikköön. Meinasin saada sydärin, niin sanotusti. Ei mennyt monta sekuntia kun mies oli kaatanut yhden nuoren haavan ja oli jo pilkkomassa sitä kun mies ehti mukaan.

Oli naapuri siitä aiemmin jo puhunut, että oli vuokraemäntämme kanssa miettinyt jonkinlaista harvennusta. Mä en voi käsittää harventamista, miksi metsiä pitää harventaa? Ymmärrän että ihan talon vierustalla ei kannata olla puita, kun ne rapauttavat rakennusta, ja että jossain on kiva olla aukea kohta, jossa voi vaikka pelata jalkapalloa. Ymmärrän senkin, että jonkun näkymän tieltä joskus raivataan pieni aukko. Mutta metsäinen rinne, jo pitkään luonnontilassa, joka sopivasti estää sen että saisimme katsella suoraan sen takana olevan taloyhtiön asukkaiden olohuoneisiin? Kysymyksiä, joihin en tule saamaan vastausta. En sellaista, jossa olisi mielestäni mitään järkeä. Huomasin, että tunsin itseni uhatuksia. En tiedä miksi aina samaistun puihin, kun puita kaadetaan, musta tuntuu kuin minuun kajottaisiin, kuin minun elintilani kävisi vähiin, happi alkaisi loppua. Kyllä mä toisaalta tunnen myös sen hyvän ja hurman joka on puutöissä, puiden kaatamisessa, runkojen pilkkomisessa, tuoreen puun tuoksussa, halkojen hakkaamisessa, risujen raivaamisessa, siinä on myös jotain ihan luonnollista hyvää.

No, mun mies sai sovittua niin että hakkuut koskivat sitten lähinnä yhtä vanhaa miehen ruumiin paksuista vaahteranoksaa joka ulottui talomme harjan yli, sekä tontin reunalla paria haapaa jotka kallistuvat naapurin puolelle ja joista toinen ilmeisesti olikin jo vähän laho.

Naapurin mies itse katsoi tietenkin olevansa hyvällä asialla ja auttavansa meidän 90-vuotiasta vuokraemäntää, jolla toki on sananvalta tontin asioihin, ja naapuri oli siis puhunut asiasta jo aiemmin mun miehen kanssa, mutta mulle asia ei ollut mitenkään selvä enkä oikeastaan tiennyt, mitä hän tarkalleen aikoo.

Vuokraemäntä kävi pihalla katselemassa miesten hommia ja totesi, että toiset naapurit olivat toivoneet rinteessä kasvavaa vanhaa vaahteraa kaadettavaksi, kun se tuottaa heidän pihalleen niin paljon "roskaa". Roskaa! Mulla oli pala kurkussa. Vanha tuttu ajatuskuvio hiipi väkisin päähän: ihmiset ovat hulluja, hulluja! Mä haluan pois, mutta ei ole mitään paikkaa mihin mennä. Koko maailma on kansoitettu tällä hulluudella, viimeistä neliömetriä myöten...

Mä en ole mitenkään erityisen kiintynyt tähän mökkiin, tykkään asua tässä, naapurit ovat pääsäätöisesti mukavia, mutta voisin asua muuallakin. Se mitä mä rakastan on se että joka puolella on puita, vanhoja, arvokkaita, hengittäviä puita, ja kun katson ulos ikkunasta voin hengittää niiden kanssa. Ero siihen kun asuin Sörnäisissä on hyvin fyysinen ja konkreettinen: pystyn iltaisin, töistä tultuani, rentoutumaan ja rauhoittumaan aivan eri tavalla kuin aiemmin, kun ikkunoista näkyy muuta kuin peltikattojen, piippujen, ikkunoiden neliömäisiä muotoja. Puiden lehvästössä ei ole mitään tarkoitusta, informaatiota eikä häiriötä.

Tiedän ettei mun sisimpäni ole lopulta riippuvainen mistään, mussa on kaikki se kauneus ja häiriöttömyys jota koskematon luonto peilaa. Mutta minussa on myös kaikki häiriö, olenhan kaiken sisältävä, ja jos ulkoinen peilaa lähinnä niitä häiriöitä, ei mun ole niin helppo pysyä häiriöttömässä tilassa. Siksi... on hyvä jos voi olla hyvin selkeä ulkoisen suhteen, oli se sitten ihminen tai muu olosuhde tai tilanne, ja olla valmis luopumaan kaikesta mikä tuottaa liikaa häiriötä.

Naapurin mies on taas tuolla meidän pihalla, hakkaa nyt kaadettuja runkoja haloiksi, vanhan emännän polttopuiksi, kiitos siitä hänelle. Mussa meinaa herätä häiriö, ja sellainen tunne että asiat luisuvat hallinnasta, vaikka näen ettei hän ole enää omin päin kaatamassa mitään. Kun sanon kiitos, häiriö vaimenee.

Huu

Päätin, tai huomasin, että tänään en mene töihin. Join tässä pojan hoitoon viemisen jälkeen rauhalliset kahvit ja lähden kävelylle Haltialaan. Wanhassa Pehtoorissa on lounaaksi makaroonilaatikkoa tai sienikeittoa.

Olen ollut viime aikoina niin paljon sisätiloissa, että tuntuu kuin jokin aisti olisi vähän turtunut. Kauneusaisti. Omassa mökissä ja työhuoneella hiipparoidessa ei kohtaa kovin henkeäsalpaavia näkymiä, vaikka tietysti mikä tahansa voi olla kaunista ja vaikuttavaa. Mutta kuten sanottu, kun pyörii koko ajan samoissa nurkissa, turtuu helposti. Ehkä siinä on sitäkin... varon lähtemästä analyysiin... että myös itsen sisälle jää pyörimään asioita joihin ei ole enää helppo saada uutta näkökulmaa.

Musta tuntuu että olen lähdössä seikkailuun.

Asioiden kanssa olemista

Poika ei olisi aamulla tahtonut lähteä hoitoon. Hänellä on semmoinen vaihe ettei hän halua lähteä minnekään, hän haluaa aina vaan jatkaa sitä mitä on milloinkin tekemässä. Pistää kampoihin koko pitkulaisen laihan olemuksensa voimalla, muuttuu purppuranpunaiseksi kaareksi. No, minä sulloin häntä kalsareihin ja puuroa häneen ärtymyksen voimalla, en tiedä mistä se tänä aamuna tuli, sitä vaan oli. En voinut sille mitään, se aina hiipi jostain. Tyydyin kertomaan itselleni noin kolmekymmentä kertaa eri tilanteissa: ärtymystä, ärtymystä, ärtymystä. Ärtymystä, ärtymystä. Se tuntui pysyvän jossain näkymättömissä aisoissa tuolla jatkuvalla muistutuksella. Lopulta oltiin autossa ja olo oli selkeä. Kas, ärtymystä.

Asioiden nimeäminen on mulle kuin (vaihtuva) taikasana. Mun ei tarvitse yrittää mitään eikä muuttaa mitään eikä moittia itseäni mistään. Kerron vaan itselleni, että jännitystä. Ärtymystä. Pelkoa. Kuvotusta. Jännitystä. Kun olen valpas, huomaan näitä tiloja häilähtelevän, vähäisinä mutta kuitenkin voimia vievinä, hyvin usein, ne muuttavat muotoaan, muuntuvat. Usein nimeäminen muuntaa ne joksikin muuksi jolla ei ole nimeä, se on rauhaa tai helpostusta (hehe, kiva kirjoitusvihre) tai ei mitään. Toisinaan tunnetila tai tuntemus jatkuu nimeämisestä huolimatta, mutta se ei pääse ikäänkuin niskan päälle, ja mä olen jo oppinut että jos pysyn kyllin tietoisena, niin kyllä se jonain päivänä, jonain vuonna kuitenkin muuntuu. Joksikin. Keräkaaliksi!

Ruumiin jännityksiä olen jo pitkään havainnoinut, ja tietysti kirjoittanutkin niistä monesti. Siitä on tullut arkinen tapa, sata kertaa päivässä pudotan pois sen jännityksen jonka voin, tai sitten vain nimeän sen, jos en voi luopua. Tajusin eilen töistä palatessa, että nää konstit ovat tullut vähän helpommaksi, hitusen automaattisemmaksi. En enää kärvistele (ainakaan usein) sitä että jännitystä on. Joskus siitä on helppo luopua. Jos luovututtaa. Toisaalta... en yritä luopua. Helpotuksen tunne hyökyi päälle; se mitä mä teen ja olen, se riittää, asiat muuttuvat. Ja vaikka eivät muuntuisikaan, mä itse en pidä niitä enää niin... tähdellisinä.

Tietokoneen äärellä istuessani saatan vaipua merkilliseen, turtuneeseen tilaan, en muista venytellä, voin istua kolme tuntia paikallani kunnes huomaan että hirveä pissahätä. Mutta musta tuntuu että sekin asia on muuntumassa, ei mulla mitään todisteita ole (paitsi että juuri äsken venyttelin, hähää!) mutta siltä vaan tuntuu.

Hm

Vietin useita päiviä mahataudissa. Ai että oli auvoisaa! Se sattui olemaan semmoinen tauti että se äityi kipeäksi vain jos olin liikkeellä. Makoilin kolme päivää mukavasti sohvalla ja luin Pullmanin Kultainen kompassi -trilogian yhteen soittoon. Mitä nyt välillä pojalle vähän Puuha-Peteä. Hetkittäin ihmettelin että saako mulla nyt olla näin ylellistä, eikö mun pitäisi enemmän osallistua kotihommiin, kokeilin tehdä jotain ja kohta palasin kaksinkerroin sohvalle. Join kahvia, lihalientä, aah, söin banaania, suklaata, muutamia oliiveja, vähän riisiä. Kaikki maistui jumalaiselta nälkäisenä. Mulla on sellainen outo piirre että tunnen sairaana ollessa yleensä kovaa nälkää ja söisin vaikka kuinka, myös silloin kun se ei tee hyvää. Isänpäivä oli hankala kun silloin oli herkkuja tarjolla enkä osannut vastustaa, ja siksi tauti varmaan vähän pitkittyikin. Joskus mun mahataudit jäävät päälle kun en älyä lakata antamasta pöpöille ravintoa.

Otin viime viikolla nyt lopulta sitten sen sikarokotteen. (Jos mahatauti ei olisi alkanut jo ennen sitä, epäilisin nyt ehkä että se aiheutui siitä rokotteesta... ja ihan samat sanat sanoi flunssan sairastanut isäni :)) Jouduin kyllä käymään rokotukseen menemisestä aikamoisen sisäisen (ja useita ulkoisia) keskustelun. Mä en usko näissä asioissa oikein ketään. En virallista tietoa, en median pelottelua, en lääkäreitä, en näitä rokotteen vastaista kampanjoita jotka myös ovat saaneet pelottelun ja omituisen vihjailun muotoja. Se johtuu kai mun henkilökohtaisesta historiasta... molemmat vanhempani ovat lääkäreitä ja mä olen kasvanut, oikein läpeensä marinoitunut lääke-tieteellisessä (tavuviiva tahallinen) maailmankuvassa jossa joka vaivaan on kemiallinen ratkaisu. Lääkkeet eivät ole kuitenkaan ratkaisseet oikein mitään mun terveydellisiä vaivoja, vaikka tietysti helpottivat vaikkapa astmakohtauksia. Koin lapsena ja vielä vähän vanhempanakin loukkaavana sen että kun mulla on hätä tai kurja olo, vanhemmat eivät ikään kuin kestäneet sitä vaan tahtovat heti poistaa sen lääkkeellä. No, he tekivät sen mitä uskoivat parhaaksi, tiedän sen, ja toisinaan tietenkin aiheellisesti. Minut se tie (joka oli tietysti ihan minun vastuullani siinä vaiheessa) vei esimerkiksi niin tiiviiseen särkylääkkeiden käyttöön että se todennäköisesti pahensi mun migreenejä aika tavalla. Sen jälkeen kun lopetin ne kokonaan viime keväänä ja migreenit hellittivät (useista eri syistä), en ole tarvinnut särkylääkkeitä enää mihinkään. Mä en siis "usko" lääkkeisiin koska mulla niihin liittyy se kokemus että ei ikään kuin kestetä toisen (tai omaa) vaivaa ja halutaan sen oman sisäisen tunteen takia vain jokin nopea ratkaisu... toki voin yhä käyttää lääkkeitä tarpeen tullen ja saada niistä apua, mä vaan en sen lisäksi vielä usko niihin. Mutta itse rokotteeseen. Minua on ihmetyttänyt kuinka siihen liitetään sujuvasti kaiken maailman vaivoja jotka ovat ehdottomasti seuranneet rokotteen sivuvaikutuksena. Netti pursuaa infoa josta ainakin mun on ihan mahdotonta erotella mikä on totta ja mikä ei. Mä tiedän kyllä että aistiva, herkkä ihminen voi joskus vaan tietää ja tuntea asiat omassa kehossaan, ja kunnioitan sitä, mutta ei muiden juttuja kannata uskoa. Ei edes omia juttujaan. Kuunnella voi. En saarnaa tässä muille (vai onkohan tässä sitäkin mukana?), selkiytän vaan asiaa itselleni... ehkä. Ehkä mä saarnaan, no, tältä se sitten kuulostaa, oletko saarnan tarpeessa? Huoh. En usko että tästä kyseisestä rokotteesta (tai rokotteista ylipäänsä) tiedettäisiin vieläkään kaikki tarpeellinen. Mä puntaroin aikani tuntemiani etuja ja haittoja raskauden kannalta ja lopulta menin ja otin sen piikin. Miksi mä sitten vielä vaahtoan? Niin, ehkä se onkin vähän turhaa, ehkä mun pitääkin nyt lopettaa, ehkä asia on loppuunkäsitelty tän naisen kohdalla. Tän kappaleen voisi vaikka pyyhkiä pois mutta jääköön tähän. Kirjoitettu mikä kirjoitettu. Näköjään tuohon kohtaan sohaiseminen herättää vieläkin yllin kyllin ajatuksia :).

Joo, tiedän että rokotteet on vähän eri asia kuin muut lääkkeet, monessakin mielessä.

"Kirjoitan läsnäolosta ja hiljaisuudesta käsin, parhaani mukaan" - tällaista tää on. Parhaani mukaan. Tunnen juuri nyt kropassani vähän muutakin kuin läsnäoloa :). Mutta sitäkin, joo, hiljaisuuttakin kyllä. Yhteen työasiaan pitäisi hyvin pian tulla ratkaisu, pitäs olla jo, eikä se ratkaisu ole vieläkään syntynyt. En oikein tiedä miten edetä. Tai no joo, tiedänpäs. Olla ja kuunnella kunnes oikea toiminta nousee.

Isäni sanoi muuten nyt vanhemmilla päivillään että "ylivoimaisesti suurin osa lääkkeistä on tarkoitettu pitämään sairastunut tyytyväisenä sillä aikaa kun tauti paranee itsestään". :)

Kysymyksiä, osa xxx

"Jostain on aina hyvä aloittaa, joka päivä. Olisiko läsnäolo elämän hyvälle sisälläni liikaa vaadittu? Voisinko sitoutua vaikkapa siihen, etten nouse sängystä ennen kuin löydän yhteyden ongelmattomaan elämään sisälläni, tai kiitollisuuteen jostain, jota saan tai olen saanut? Voisinko sitoutua viestittämään tämän jollekin ihmiselle elämässäni ensimmäisenä tekona joka aamu. Vastaanottajalla ei ole väliä, kissa kelpaa yhtä hyvin kuin koira. Jopa facebook kelpaa hätätapauksessa."

Se oli Laurin päiväkirjasta muutama päivä sitten, mutta minä sanon sen nyt, minä kysyn tätä nyt, vaikken vaivaudu edes sanomaan omin sanoin. :) Olen viettänyt pitkän viikonlopun Laurin ja Iinan retriitissä, hetken terällä, ihmetellen mitä tapahtuu seuraavaksi, kuunnellen hiljaisuutta, kuunnellen sellaista ihmisten puhetta joka nousee elämän totuudesta eli siitä mikä on kunkin tosi kokemus tai joskus vain tosi aavistus. Olen syönyt ja juonut niin hyvin, yksinkertaista ruokaa tilan omista aineksista ja katsellut kuinka kipuja ja ajatuksia nousee ja haihtuu. Palannut kerta toisensa, kärvistely nuivistelun jälkeen läsnäoloon. Ja mummo, rakas äitini, piti sillä välin niin hyvää huolta pojasta, että kun palasimme, poika vaan syöksyi iloissaan meitä halaamaan ja pussailemaan eikä ole protestoinut yhtään.

Nainen! Mies! Mä en ymmärrä meitä, teitä, mutta tämä koreografia on tosi ihmeellinen. Mikä meitä vetää toistemme puoleen? Hehee, älä vastaa, en vastaa, kuuntelen. Se soi.

Täyshoito

Kohta pääsen nukkumaan. On uuvuttanut koko ajan iltapäivästä lähtien. Janottaa ja kolottaa ja huulet halkeilevat. En uskoakseni ole kipeäksi tulossa vaan tää on sitä että viimeistään torstai-iltaisin alan olla saanut työviikosta tarpeekseni. Mutta ei se mitään. Huomenna tulee mun äiti jo aamulla. Poika ei mene hoitopaikkaan vaan jää meidän kanssa. Iltapäivällä minä ja mies lähdemme ajelemaan kohti viikonlopun retriittiä ja poika jää mummonsa ja vaarinsa hoiviin.

Voisinpa tehdä vastaisuudessa nelipäiväistä työviikkoa. Voisinko? En tiedä. Opetusten kanssa helpottaa loppuvuodeksi, kun siirrytään mulle ennestään tutumpaan aihepiiriin. Toisaalta on muuta tekemistä, jota en ole tähän mennessä ehtinyt tehdä. Mutta voisinko? Tai lyhyempää työpäivää? Voisinko luottaa että asiat tapahtuisivat silti?

Mutta retriittiin. Se on luomutilalla Keski-Suomessa. Savusauna, hiljentymistä, puhetta kasvokkain, täyshoito. Täyshoito! Lampaita, peltoa, vanha koira pitkässä juoksuhihnassa.

Luen mitä olen kirjoittanut ja ihmettelen hetken - mitä ovat nämä kaikki ihmiset ja eläimet ja asiat joita kerron ja luettelen? En tiedä niistä mitään. Ketään ei näy, eikä mitään niistä. Makaan sohvalla, mulla on fyysisesti huono olo. Sanoo kuka? Jokin lepää ja jossain on epämääräisiä, lievästi epämiellyttäviä tuntemuksia ja sitten jotain muuta aistimusta jolle ei ole nyt sanoja.

Hyvää.

Kuolema!

Joskus ajattelen kuolemaa kaipauksella. En ole koskaan ajatellut nopeuttaa kuoleman tulemista. Itsetuhoisessa käytöksessäkin hurjin hetkeni oli varmaan kun joskus vuosia sitten turbulenssin keskellä, vähän sekavassa mielentilassa, lähdin risteyksessä liikkeelle pyörällä samaan aikaan kuin risteykseen pysähtynyt auto joka puolestaan luuli että olin pysähtynyt siihen, ja sain ihan pienen tällin ja pyörän vanteet vääntyivät. Teknisesti se oli varmaan sen autoilijan vika (ehkä ratissa oli toinen henkilö turbulenssissa :), mutta tajusin heti että nyt mä en tavanomaisella tavalla suojellut itseäni. Sen jälkeen olin vähän aikaa korostetun varovainen kaikissa toimissani etten salaa itseltäni vahingoittaisi itseäni. Ja sietikin olla, huomasin että jouduin alinomaa vaaratilanteisiin. Aikanaan tilanne rauhottui, niinkuin tilanteilla on tapana.

Raskaina aikoina elämässä se tieto, että kuolema lopulta tulee, on tuntunut ihanalta. Ja on se muutenkin ihanaa, nytkin, vaikka elän juuri seesteistä aikaa. Että lopulta tää kaikki loppuu, ruumis ja mieli kuolevat, mun ei tarvitse ikuisesti jaksaa, kestää, kokea ja kokeilla kokeilemisen perään. Toisinaan on toisenlaista kuoleman kaipuuta, sitä että tämä itsen rakennelma kuolisi. Viime aikoina olen tajunnut että nää ovat tietysti sama asia, ruumiin kuolema on vaan semmoinen, heh, viimeinen vara, että huolimatta siitä miten mä elän tän elämän, vaikka kuinka itsepäisenä ja kärsimättömänä ja jännittyneenä niin lopulta saan kuitenkin vapautuksen, tai saan ehkä nähdä että olin koko ajan vapaa. Tai vähintään katoan kuolemassa, puff! Mähän en tiedä mitä "kuoleman jälkeen" tapahtuu, mulla ei ole siitä kokemusta. Pelkkä katoaminenkin jo tuntuu helpottavalta kärsimyksen perspektiivistä. Mutta hei - onhan mulla kokemusta! Ei tämän ruumiin kuolemasta, mutta kuolemisesta, onko se niin eri asia? Mä en tiedä, se on kysymys. Viime aikoina on ollut paljon kuolemaa. Ei se koko ajan olen niin dramaattista. Ei ilotulitteita. Tilaa, vähemmän kiinteyttä, vähemmän kiinnipitämistä, kuvitelmista irti päästämistä, läsnäolon kokemusta, vähemmän pikkumaisuutta, kykyä (ei omaani, vaan jostain ilmenevää) laskeutua vain todistamaan olemassaolon tapahtumia. Jännitystä, kyllä, itsepäisyyttä, jepjep, kärsimättömyyttä, yllin kyllin, mutta niiden hyväksyntää, tai pikemminkin vaan niiden näkemistä eikä mitään tarvetta tehdä niille mitään.

Hei, vielä kuukausi sitten rämmin uupumuksen suossa ja ihmettelin - mikä tän epätoivon merkitys voi olla? Ei mun ole tarvetta yrittää vastata tuohon, mutta tuo kysymys valkenee mun sisällä.

Äsken katsoin tän ja tajusin että tätä mä elän koko ajan, mun oli pakko itkeä ja nauraa:
Kill Me Mooji!

Kysymys

Kun on kysymyksiä, ole kysymys
Kun tahdot vastauksia, kysy hiljaisuudelta:
kuka tahtoo?
Se vastaa hiljaisuudella

Help... poa

Kaikki tuntuu sujuvan omalla painollaan, sitä vielä korostaa juuri nyt että opiskelijoilla on syyslomaviikko ja voin suunnitella asioita rauhassa. Voin lopulta saattaa alkuun myös yhden muun duunin, graafisen ilmeen suunnittelua.

Äsken soitti verottaja ja kyseli tiukkaan sävyyn että mitä nämä ja nämä tulonhankkimiskulut mun viime vuoden veroilmoituksessa oikein ovat. Hetkeksi välähti jostain melkein syyllinen olo, olen rehtorin puhuttelussa, nyt varmaan puhun itseni jotenkin pussiin. Vähitellen tajusin, että mahtavaa, tää ihminen aikoo selvittää nää asiat mun kanssa tässä puhelimessa parin minuutin aikana, eikä mun siis tarvitse tehdä kirjallista lisäselvitystä. Lisäksi hän antoi neuvoja, mitä ja miten kuluja kannattaa jatkossa hieman eritellä (veroilmoitus on asia josta mun on vaikea sisäistää että sitä tutkii joku ihan tavallinen ihminen ja yrittää ymmärtää - mä aina luulen että pitää kirjoittaa täsmälleen ja vain niin kuin jossain on määrätty, eikä esim kertoa vapaamuotoisesti, mikä helpottaisi noiden ihmisten hommaa, joiden täytyy yrittää ymmärtää asioita satojen eri ammattien kannalta). Lopuksi kiitin lämpimästi vinkeistä ja sujuvasta asioiden hoidosta ja hänkin äityi hetkeksi aivan tavalliseksi ja inhimilliseksi.

Näitä kokemuksia on ollut paljon viime aikoina; jokin hektinen, painostava tai innostuneen kiihtynyt keskustelu kääntyy äkkiä ihan toiseksi, kun kesken kaiken huomaan että eihän mua uhata, eihän tässä ole minusta kyse, eihän mun tarvitsekaan todistaa mitään kellekään. Heitin pilateksessa ilmoille kommentin että tää käsinojapunnertaminen taitaa olla miehille helpompaa kuin naisille. Yhtäkkiä moni ihminen ryhmässä, ohjaaja mukaanlukien, nousi (mun mielestä) jotenkin takajaloilleen, ärsyyntyi, ei se ole sukupuolesta kiinni, se on yksilöllistä, lihasten se ja se ja harjoittelun määrä, ja niin edelleen. Kuuntelin hämmentyneenä, miksi olette vihaisia, pitääkö naisen yrittää päteä punnerruksissakin, kunnes tajusin että eipä se mulle kuulu, en edes tiedä oletteko vihaisia, enkä mä tiedä tästä asiasta paljonkaan, eikä asia varsinkaan uhkaa mua mitenkään. Kuuntelin, kasvot pehmenivät. Sanoin että mun lausahdus perustui vaan sekalaisiin havaintoihin tuttavapiiristä, ja mua itseäni ei yhtään haittaa että mä en pääse punnertamaan kovin alas. Vähitellen muutkin, ehkä joku muukin pehmeni ihan oma-alotteisesti, tai ehkä eivät koviksia olleet olleetkaan, sortuivat huumoriin, todettiin vitsillä että on vaan epistä jos joku voi punnertaa harjoittelematta. Tai hyvä hälle!

Sepä oli pitkällinen selostus pienestä asiasta. Näköjään on iso helpotus kun voi luopua jostain ihan pienestä. Mistä siinä luopuu? Kuvitelmasta. Piff!

Ystäväni, jolla on kolme lasta, joista kaksi pikkuvauvoja, muutti viikonloppuna ja minä ja mies autoimme, kykyjemme mukaan ja vuoroillamme pakkaamisessa, kantamisessa ja muuttoporukan ruokkimisessa (vuoroillamme, kun poikaa ei kannattanut ottaa sinne mukaan). Lisäksi kävin itse pilateksessa ja ostoksilla tuolla Malmin kirpputorilla ja vierailimmepa vielä ystävien luona lauantai-iltana. Mies joutui tekemään opiskeluhommia ja sain hoitaa poikaa paljon itsekseni. Kaiken tämän lisäksi olin ja olen koko ajan tulossa kipeäksi, kurkku kipeä ja ääni lähdössä. Mutta nyt on vaan niin helppoa. Väsymyskin on helppoa. Makaan sohvalla, tunnustelen onko kuume nousemassa, ihanaa maata, poika tulee näyttämään uutta kuorma-autoaan (euro viiskyt sieltä ihanalta kirpparilta), sommittelemme eri asuja ja ilmeitä puiselle kohokuvanallelle mun mahan päällä, välillä saan nousta ähkien viemään poikaa pöntölle tai rämpiä katsomaan että mitä se nyt juonii makuuhuoneen hiljaisuudessa. Kiinnostavaa havaita, miten yhtä suuri väsymys kuukausi sitten ja nyt tuntuu aivan erilaiselta. Tai ehkä mä olin silloin vielä väsyneempi, vaikea sanoa, mutta nyt väsymykseen ei liity mitään mielialoja.

Ihmeellistä miten raskaus tuo tullessaan (aika hurjan alun jälkeen) taas tämmöisen viilipyttymäisen olotilan. Se on lahja! Kiitti! En enää edes pysty olemaan huolissani siitä tulevaisuudesta kun meillä on kaksi ja puolivuotias sekä pikkuvauva, ja katkonaisia unia ja missään ei pääse käymään ja kotityöt... ajatus katkeaa, varmaan kaikki järjestyy sitten jotenkin, pitää sitten keksiä jotain että jaksaa, joo. Hyvä idea, keksitään sitten aina jotain! Keitän teetä, vihreää, punaista, kuppitolkulla, hunajaa, kipeää kurkkua hivelevää, ai kahvikin jo maistuu, pulla, mm. Taidan olla lihonut, voivoi, kun ei jaksa huolestuttaa.

Järjestymiskysymyksiä

Meille tuli uusi astianpesukone, tai siis käytetty, kaksi kertaa isompi kuin vanha. Kone maksoi 80 euroa ja asennus maksoi vanhan koneen + aterian kahdelle (asentajalle ja sen vaimolle). Me luultiin että tästä tulee 500-700 euroa kun koko tiskipöytä pitää irrottaa, putket laittaa uusiksi ja niin edelleen, ja että homma kestää muutaman päivän ja keittiö on silloin ihan sekaisin ja pitää kulkea vessan minilavuaarissa tiskaamassa. Viivyttelimme siis asian kanssa useita kuukausia kun ei tuntunut löytyvän semmoista sopivaa hetkeä.

Yhtäkkiä ilmaantui tuttu sähkömies (tai siis tuttu mies paljastui sähkömieheksi :), joka lupasi tehdä homman mun miehen kanssa jos saa sen meidän vanhan masiinan, sitten ilmaantui halpa laite huuto.netistä ja oivallus, ettei mitään tarvitse irrottaa eikä laittaa uusiksi kunhan vähän sahailee pois esteitä siitä tiskipöydän alta. Miehiltä meni ehkä tunti. He olivat koko ajan äimistyneitä miten työskennellessäkin kaikki sujui ja loksahteli paikoilleen kuin itsestään ("kun tää on yleensä semmosta hirveetä ähellystä ja säätöä"). Lopuksi vielä oli semmoinen homma että meidän vanha kone antoi sähköiskuja, koska siinä kohti ei ollut kunnon maadoitusta, ja saman piti tietysti koskea myös uutta. No, miehet siinä lopuksi jotta jotta ryhdytäänpä maadoittamaan, ja mittasivat vielä uudesta koneesta sen vuotavan sähkövirran. Eikä sitä ollut! Uusi kone on isompi ja ottaa yläosastaan kauttaaltaan metalliseen tiskialtaaseen, jolloin tämä maadoitushomma hoitui myös itsestään. (Kysykää vaan multa tarkemmin että miten ja miksi - musta se meni niin että IHME tapahtui :).

Välillä on säätöä ja ähellystä. Niinkuin eilen aamulla kun koetin ehtiä viemään itkevän lapsen tuntia normaalia aiemmin hoitoon ja ehtiä ajoissa opettamaan. Ehdinkin, minuutin ajoissa, tosin olin suunnitellut olevani paikalla varttia ennen jotta ehdin tehdä valmistelut ja rauhottua hetken. Kaikki kuitenkin järjestyi. Mutta kaikki ei tosiaankaan TUNTUNUT siltä kun koko ajan tuli hidasteita, lapsi parka oli väsynyt eikä lainkaan yhteistyöhaluinen, vaikka kuinka lempeästi koetti toimia. Sitten on näitä hetkiä kun kaikki osaset tanssahtelevat paikoilleen, ja on mukavaa olla semmoisessa mukana.

Ehkä tässä ei ole mitään opetusta. Toteamus vain, että välillä on semmoista, välillä on tämmöistä, tämä on muutosten maailma. Nauti kun voit. Kaikki on tähänkin mennessä lopulta järjestynyt ja tulee samaan tapaan jatkossakin järjestymään. Viimeistään kuolema kuittaa järjestyshäiriöt.

Opettaessa sattui seuraava juttu. Aamuryhmässä on muutamia tyyppejä jotka jatkuvasti höpöttävät omiaan mun luennon päälle, ja mä tuppaan puhumaan kovempaa, sitten hekin puhuvat vähän kovempaa ja joskus meteli luokassa yltyy aika kovaksikin. Tää on mulle vähän erikoista koska aiemmin opiskelijat ovat olleet jo valmiiksi aihepiiristä kiinnostuneita. Eilen aamulla huomasin että mua harmittaa mennä sinne, kun aavistin että sama homma on taas edessä eivätkä ne ihmiset osaa vaieta kuin hetkeksi mun huomautukseen jälkeen. Halvatun teinit! Aikuisia ihmisiä, mutta jotain kovin teinimäistä siinä meiningissä on. En väitä että mun luennot olisivat aina olleet sujuvimpia mahdollisia, ja niitä on ehkä ollut liikaa sille ryhmälle, mutta silti-! Eilen mulla ei ollut edes kovin pitkää luentoa, mutta jotain mun oli sanottava päivän aiheesta koska se oli samalla alustus tuntitehtävään. No, aloitin luennon ja pulina alkoi myös. Sitten muhun iski jostain tuttu olo että tää ei kerta kaikkiaan enää jatku näin, ihan sama mitä tästä seuraa mutta mä en enää huuda, eivätkä nuo ihmiset pulise. Avasin suuni. En enää muista tarkalleen mitä sanoin mutta sävy oli vissiin se olennainen koska äkkiä kaikki kuuntelivat. Sen muistan että sanoin että me ei olla täällä siksi että mulla olisi duunia. Että tää järjestely ei enää sovi. Jotain. Olin tosi vihainen mutta sanoin että koetan pysyä rauhallisena. Lopun aikaa oli hiljaista, asianomaiset näyttivät noloilta, kaikki kuuntelivat. Ja kun he tulivat myöhemmin näyttämään mulle omia töitään, olivat kovin yhteistyöhaluisia.

Muutenkin porukassa on tapahtunut muutosta. Siellä on ollut useita tyyppejä jotka ovat takapulpetissa puuhailleet omiaaan, eivät ole häiriköineet mutta eivät osallistuneetkaan, musta on vaikuttanut että aihepiiri ei voisi heitä vähempää kiinnostaa. Sitten yhdellä kertaa nää samat tyypit olikin siirtyneet eturiviin ja rupesivat kommentoimaan ja kyselemään, ja kiinnostumaan että mitä muilla oli sanottavaa vaikkapa heidän tekemistään töistä. On siellä edelleen vastahankaa mutta... se on semmoista kuin pitääkin, omia näkemyksiä jotka sanotaan ääneen ja joista voidaan keskustella. Ja tarpeen tullen suoria vastalauseita :)

Olen pojan sairastamisen takia ehtinyt tekemään vain välttämättömän, eli hoitamaan opetushommat joten kuten, piste. Kuvaideoita on syntynyt ja kovasti huvittaisi päästä niitä testailemaan. Musta tuntuu että tääkin asia on vaan järjestelykysymys, mutta se järjestely ei vaan ole vielä tullut mun luo.

Pieni suuri aalto

Kumma juttu, mutta edellisen merkinnän lista toi ryhdin tuntua mun elämään. En mä ole toistaiseksi mitään noista tehnyt, en ole hakenut kitaraa, koskenut kässäriin enkä ottanut hiiltä kauniiseen käteen. Olemme miehen kanssa yrittäneet vain selviytyä töistämme ja vuoron perään hoitaneet kipeätä poikaa kotona. Iltaisin olemme istuneet yhdessä olohuoneessa, jutelleet, sommitelleet palikoista autoteitä pojan päristeltäväksi, eksyneet hetkeksi nettiin ja kommentoineet jotain päivänpölisevää juttua, laittaneet pirtelöä, lähettäneet yhden pienen työmeilin ja makailleet sitten sohvalla kasassa. Ryhdikästä!? :D

On ollut selkeämpi olo siitä mikä tekee mulle hyvää. En ole roikkunut siellä Facebookissa enkä ylipäänsä roikkunut, tai jos olenkin niin se ei ole tuntunut siltä. Listan asiat ovat aina palautuneet mieleen, ja olen todennut että en voi tehdä niille mitään mutta en kyllä viitsi tehdä mitään häiritsevääkään.

Jokin uusi ulottuuvuus epähenkilökohtaisuudesta on avautumassa. Ei mun useinkaan ole helppo tietoisesti rentoutua, tulla läsnäolevaksi tms silloin kun mä huomaan arjen keskellä että nyt jännään ihan turhaan. Tiskatessa jännitän vaikkapa leuoissa ja mahassa, että mitä se poika nyt tekee siellä makuuhuoneessa sillä aikaa tai että näitähän kippojahan on vielä vuori ja mun pitäisi jo mennä nukkumaan. Sen sijaan että vaatisin itseäni rentoutumaan, olen löytänyt toisen jutun. Tiskatessa sanon, ääneti, että pyörivää liikettä tapahtuu. Nostamista. Kas, märkyyden tunne. Kuuluu... loisketta? Siirtämistä, laskemista. Kun rupean sanallistamaan tapahtumista, rentoudun. Tai jännittäminen lakkaa haittaamasta. En tiedä. Koetan olla sanoin lokeroimatta tapahtumista kovin tarkkaan. Havainnoin vaan. En sano näitä asioita itselleni. En vaadi mitään itseltäni. Itse asiassa ei ole ketään, ei itseä, mutta jotain mille, näköjään, voi antaa myös nimilapun tiskaaminen, tapahtuu. Vaikuttaa tapahtuvan.

Keveys.

Hauskaa, että näin valaistumatonkin olento voi tuosta vain liueta osaksi kaikkeutta! :D

Mä en tiedä miksi, tai ehkä tiedän paljonkin, tietämättömyyden ja tietämisen vaikutelmia tapahtuu, mutta tää kuva on nyt puhutellut kovasti (klikkaa jos haluat katsella isompana). Olen katsellut paljon Hokusain kuvia netistä, kun ne ovat niin kauniita, ja lyömättömiä sommittelun opetuksessa. Mutta palaan aina tuohon yhteen, ikoniseen, sata kertaa nähtyyn kuvaan. Katsokaapa sitä nurinpäin. Tyhjä taivas on myös aallon muotoinen. Aalto ja näkymätön aalto loksahtavat täydellisesti yhteen.

Editoimaton Lista

Heippa. Tiedän, toisten listat tai unet eivät välttämättä ole mielenkiintoisia, mutta kuitenkin, mulla heräsi impulssi kirjoittaa lista asioista joita tahtoisin tehdä. Ei kaukana tulevaisuudessa vaan tässä arjessa. Näitä ei ole monta. Mulla on tiettyjä lahjakkuuksia ja olen elämäni varrella jonkin verran harjoittanut joitakin taitoja, joten miksi en käyttäisi niitä? Helposti ylenkatson näitä, ajattelen että on tärkeämpääkin, olla läsnä, ja sitten ns. maallisten (tuo ei ole ollenkaan oikea sana mutta en tähän hetkeen keksi muutakaan, heh) ideoitteni toteuttaminen jää puolitiehen, ikäänkuin se olisi läsnäolemiselle jotenkin vastakkaista. Eikä tämä ylenkatse tai tekemättä jättäminen tietenkään tee mua yhtään läsnäolevammaksi. :)

Piirtää tiettyjä kuvia. Väline on tällä haavaa lyijykynä tai hiili, mutta yhtä hyvin niitä voisi sanoa maalauksiksi, minun mielestäni. Mulla on kelpo "idea", joka ei ole mikään yhtenäinen idea, vaan kokonainen kuvallinen maailma, josta voin ammentaa vaikka kuinka. Kuvia, jollaisia olen tehnyt jo vuosia silloin tällöin, mutta "teknisesti" ja sommittelullisesti ne eivät kehity niin hyviksi kuin ne voisivat, koska en ole paneutunut tekemiseen pitkäksi aikaa kerrallaan. No, ne ovat aika isotöisiä ja isokokoisia ja niiden tekeminen vaatii tilaa ja hiljaisuutta, joten niitä mun täytyy tehdä työhuoneella, ei kotona. Kävin eilen Susan Gottbergin pikku näyttelyssä galleria Forsblomin alakerrassa, ihania meditatiivisia kuvia, joissa koin jotain sukulaisuutta, vaikka niistä tietysti paistaa vuosien paneutuneisuus ja kehittely. Se innoitti. Ei mun tarvitsisi edes tehdä kovin pitkää aikaa päivässä, kunhan tekisin jatkuvasti. Mulla ei ole sinänsä taiteellisia kunnianhimoja, että tahtoisin tulla tunnustetuksi kuvataiteilijaksi tms, tahtoisin vain tosissani katsoa, minne tämä kuvamaailma johtaa. Nykyään näen paljon selvemmin kuin ennen, mistä näissä kuvissa on lopulta kyse, mutta se näkeminen ei mitenkään tyhjennä sen kuvamaailman arvoituksellisuutta. Hei, sovitaan, että kun mä saan jotain taas valmiiksi, laitan tänne pieniä kuvia niistä, ok? :) Pitää vaan nipistää joka työpäivästä pikkuisen aikaa tekemiselle. Jättää pois jotain netissä ja fb:ssa roikkumista ja myös luottaa että opiskelijani selviävät, vaikka mulla ei olisi joka viikko tarjota heille uutta 10-sivuista esitystä sommittelun keinoista.

Toinen: tehdä valmiiksi se lasten runo-kuvakirja, tai ainakin demo siitä ja lähettää kustantajille. Siihen tarvitsen vain lyhyehkön, tiiviin ajanjakson. Ehkä joulukuussa, kun kurssit ovat loppuneet? Mä en osaa enää edes kuvitella, että se menisi kaupaksi, mutta miksen kokeilisi?

Kolmas: tahtoisin palauttaa mieleeni muutaman kitarasoinnun ja oppia vähän säestämään, kun lauleskelen lapsen kanssa. Mulla on jo yksi käytetty kitara tiedossa, odottaa vain lunastusta ja kotiin hakemista. Kivaa!

Mistä aikaa näihin? Rentouttavia asioita en tahdo jättää pois tai vähentää, en lapsen ja miehen kanssa oleilua. En tahdo virittää arkea tuottoisaksi tai tehokkaaksi. Mutta mitä mä sitten teen päivittäin semmoista josta voisi huoletta tinkiä? No, Facebookista voin siis tinkiä heti! Se on kivaa, ihan oikeasti, mutta ei mitenkään tarpeellista eikä varsinkaan välttämätöntä. Siellä roikkumisesta tulee levoton olo. Usein kun tulen töihin, jos en oikein tiedä mistä aloittaa, roikun netissä. Sekalaista lehtien lukemista harrastan iltaisin silloin tällöin, silloinkin olisi tilaisuus tehdä jotain edellä mainituista, vaikka tätä kitaran harjoittelua.

Halaus, elämä hyvää onpi.

Tiedotus: tsunami, pään kokoisia rakeita & pallosalama

Joku on saattanut tämän jo päätelläkin, heh, naiset ainakin, laskeskella seikkoja yhteen: mä olen siis raskaana. Eilen asia varmistui sikäli, että kyseessä ei ole tuulenhattara vaan siellä on aika tavalla ihmisen muotoinen olio jolla sykkii rinnassa, kädet ja jalat viuhtovat ja suu käy, nektaria nieleskelee. Huhtikuun alkuun on nyt laitettu eräpäivä.

Vahinko tämä ei ollut mutta olen silti elänyt melkoisia kriisiaikoja. Hulluko olen! Vieläkö rankemmaksi täytyy elämän käydä? Vuosiksi, vuosiksi eteenpäin! Miten mä selviän? Tämäkö se oli mun elämäntehtävä, ei sen näin pitänyt mennä... enhän mä ole ollenkaan äitityyppiä. Ja niin edespäin. Ai niin, hittiajatus vielä: maailmanloppu tulee kuitenkin 2o12, mä en ehdi sitä ennen enää mitään muuta kuin vaihtaa vaippoja, hyvitellä mustasukkaista esikoista ja riutua pohjattomassa unenpuutteessa ja synnytyksen jälkeisessä masennuksessa joka tietenkin taas iskee.

Ensimmäisen raskauden aikaisesta viilipyttyydestä ei ole toistaiseksi ollut tietoa. Päinvastoin, tuntuu kuin kaikki luonnonvoimat mua riepottelisivat. Ehkä se tästä lutviutuu? Tartun siihen oljenkorteen, että asioilla on tapana. Totta puhuen, tässä viimeisen viikon aikana on ollut jo vähän helpompaa. Eilinen ultra, joka oli kyllä ihan liikuttava kokemus, vain toi tän asian kovin konkreettiseksi.

Katson tätä juttua

On kovasti hommia mutta on myös tarve selkiyttää itselleni jotain.

Mua kosketti ja jotenkin järkyttikin Marikin viimeaikaiset kirjotukset opetushommista. Tuttua, niin tuttua. Paitsi että mä sentään vedän vaan yhtä kurssia, tosin kolmelle eri porukalle, osittain uusi aihe, oppimateriaalit kokoamatta, käytössä myös mulle uusi verkko-oppimisympäristö. Marikki, se miten meinasit suoriutua on juuri oikein, opiskelijat itse tekemään ja vaikka opettamaan toisiaan! Se on PALJON parempi. Se on oikeasti hyvä juttu. Se on älykästä.

Mä olen nyt luennoinut luennoimasta päästyäni eikä se toimi. Jotkut jaksavat kuunnella ja innostua kerrasta toiseen kun ovat valmiiksi niin kiinnostuneita, imevät vain tietoa ja ottavat heti käyttöön, mutta osa on heitteillä kun he eivät ole saaneet tarpeeksi omakohtaista kosketusta asiaan. Nyt mä näen sen. Eilisen jälkeen, kun "jouduin" puhumaan ääneni käheäksi kun osa jengistä ei pystynyt olemaan hiljaa, olen valmis kääntämään kelkkaa ja pääsemään itsekin vähemmällä. Joo, on ihan hyvä että mulla on nyt näistä aiheista paljon matskua, sommittelu on tällä haavaa aiheena, mä voin kirjoittaa siitä vaikka kirjan, jonka halukkaat voivat lukea, mutta en mä voi sitä tulevaa kirjaa lukea ääneen tuolla tunneilla. Näin mulle helposti käy kun opetettava aihe on uusi (sommittelen tietty työkseni mutta on ihan eri asia opettaa sitä). Lievässä epävarmuudessani päätän kaataa oppilaiden kaaleihin heti kaiken tiedon jonka itse olen ehtinyt haalimaan. Hehee! Toimiiko? Hehee!

Mulla ei ole varsinaista opettaja-identiteettiä, tai ei oikeastaan mitään vahvaa ammatti-identiteettiä, minä teen parhaani täällä maailmassa, ei sitä tiedä vaikka jonain päivänä kasvattaisin kaaleja, en luokassa vaan pellolla. Taide, sommittelu, kuvallinen ilmaisu, rakkaita asioita ovat, opettaminenkin osana niitä. Mutta se mitä olin sanomassa, että opettamiselle, silloin kun sitä tapahtuu, uhraan kyllä kohtuuttomasti energiaa. Opettaminen on tietysti ns. tärkeää, mutta opiskelijoita ei tosiaan hyödytä se että nukun huonosti edeltävänä yönä tai valmistan pitkiä luentoja joita vain puolet jaksaa kuunnella ja nekin puolet hyötyisivät enemmän jostain hands on -hommasta. Näh, mutta en jaksa torua itseäni enempää, uusien asioiden tekeminen on näköjään aika jännää.

Nyt mä pääsen siihen asiaan jota mun tarvis katsoa: mua on viime viikkoina kalvanut epämääräinen tyytymättömyys itseeni. Voinko tehdä jotain, voisinko olla parempi ihminen, parempi opettaja, parempi graafinen suunnittelija, tai äiti tai ystävä, nyt? En voi. Mikään mitä teen tai en tee ei paranna tai heikennä nykyhetkeä mitenkään. Olenko jotenkin huono, eikö nykyhetki pysy pystyssä vuokseni? Tämä hetki on täydellinen, TÄYDELLINEN, se nauraa ja halaa tai tappaa kuullessaan moisia kysymyksiä, vaikkei oikeasti hätkähdä mistään. Mä olen vapaa, vapaa nukkumaan tai valvomaan, mä olen nykyhetki.