Naapurit haastaa

Eilen aamulla istuimme aamiaispöydässä, kun naapurin mies ilmaantui moottorisahan kanssa keittiön ikkunasta avautuvaan pikku metsikköön. Meinasin saada sydärin, niin sanotusti. Ei mennyt monta sekuntia kun mies oli kaatanut yhden nuoren haavan ja oli jo pilkkomassa sitä kun mies ehti mukaan.

Oli naapuri siitä aiemmin jo puhunut, että oli vuokraemäntämme kanssa miettinyt jonkinlaista harvennusta. Mä en voi käsittää harventamista, miksi metsiä pitää harventaa? Ymmärrän että ihan talon vierustalla ei kannata olla puita, kun ne rapauttavat rakennusta, ja että jossain on kiva olla aukea kohta, jossa voi vaikka pelata jalkapalloa. Ymmärrän senkin, että jonkun näkymän tieltä joskus raivataan pieni aukko. Mutta metsäinen rinne, jo pitkään luonnontilassa, joka sopivasti estää sen että saisimme katsella suoraan sen takana olevan taloyhtiön asukkaiden olohuoneisiin? Kysymyksiä, joihin en tule saamaan vastausta. En sellaista, jossa olisi mielestäni mitään järkeä. Huomasin, että tunsin itseni uhatuksia. En tiedä miksi aina samaistun puihin, kun puita kaadetaan, musta tuntuu kuin minuun kajottaisiin, kuin minun elintilani kävisi vähiin, happi alkaisi loppua. Kyllä mä toisaalta tunnen myös sen hyvän ja hurman joka on puutöissä, puiden kaatamisessa, runkojen pilkkomisessa, tuoreen puun tuoksussa, halkojen hakkaamisessa, risujen raivaamisessa, siinä on myös jotain ihan luonnollista hyvää.

No, mun mies sai sovittua niin että hakkuut koskivat sitten lähinnä yhtä vanhaa miehen ruumiin paksuista vaahteranoksaa joka ulottui talomme harjan yli, sekä tontin reunalla paria haapaa jotka kallistuvat naapurin puolelle ja joista toinen ilmeisesti olikin jo vähän laho.

Naapurin mies itse katsoi tietenkin olevansa hyvällä asialla ja auttavansa meidän 90-vuotiasta vuokraemäntää, jolla toki on sananvalta tontin asioihin, ja naapuri oli siis puhunut asiasta jo aiemmin mun miehen kanssa, mutta mulle asia ei ollut mitenkään selvä enkä oikeastaan tiennyt, mitä hän tarkalleen aikoo.

Vuokraemäntä kävi pihalla katselemassa miesten hommia ja totesi, että toiset naapurit olivat toivoneet rinteessä kasvavaa vanhaa vaahteraa kaadettavaksi, kun se tuottaa heidän pihalleen niin paljon "roskaa". Roskaa! Mulla oli pala kurkussa. Vanha tuttu ajatuskuvio hiipi väkisin päähän: ihmiset ovat hulluja, hulluja! Mä haluan pois, mutta ei ole mitään paikkaa mihin mennä. Koko maailma on kansoitettu tällä hulluudella, viimeistä neliömetriä myöten...

Mä en ole mitenkään erityisen kiintynyt tähän mökkiin, tykkään asua tässä, naapurit ovat pääsäätöisesti mukavia, mutta voisin asua muuallakin. Se mitä mä rakastan on se että joka puolella on puita, vanhoja, arvokkaita, hengittäviä puita, ja kun katson ulos ikkunasta voin hengittää niiden kanssa. Ero siihen kun asuin Sörnäisissä on hyvin fyysinen ja konkreettinen: pystyn iltaisin, töistä tultuani, rentoutumaan ja rauhoittumaan aivan eri tavalla kuin aiemmin, kun ikkunoista näkyy muuta kuin peltikattojen, piippujen, ikkunoiden neliömäisiä muotoja. Puiden lehvästössä ei ole mitään tarkoitusta, informaatiota eikä häiriötä.

Tiedän ettei mun sisimpäni ole lopulta riippuvainen mistään, mussa on kaikki se kauneus ja häiriöttömyys jota koskematon luonto peilaa. Mutta minussa on myös kaikki häiriö, olenhan kaiken sisältävä, ja jos ulkoinen peilaa lähinnä niitä häiriöitä, ei mun ole niin helppo pysyä häiriöttömässä tilassa. Siksi... on hyvä jos voi olla hyvin selkeä ulkoisen suhteen, oli se sitten ihminen tai muu olosuhde tai tilanne, ja olla valmis luopumaan kaikesta mikä tuottaa liikaa häiriötä.

Naapurin mies on taas tuolla meidän pihalla, hakkaa nyt kaadettuja runkoja haloiksi, vanhan emännän polttopuiksi, kiitos siitä hänelle. Mussa meinaa herätä häiriö, ja sellainen tunne että asiat luisuvat hallinnasta, vaikka näen ettei hän ole enää omin päin kaatamassa mitään. Kun sanon kiitos, häiriö vaimenee.