On ollut selkeämpi olo siitä mikä tekee mulle hyvää. En ole roikkunut siellä Facebookissa enkä ylipäänsä roikkunut, tai jos olenkin niin se ei ole tuntunut siltä. Listan asiat ovat aina palautuneet mieleen, ja olen todennut että en voi tehdä niille mitään mutta en kyllä viitsi tehdä mitään häiritsevääkään.
Jokin uusi ulottuuvuus epähenkilökohtaisuudesta on avautumassa. Ei mun useinkaan ole helppo tietoisesti rentoutua, tulla läsnäolevaksi tms silloin kun mä huomaan arjen keskellä että nyt jännään ihan turhaan. Tiskatessa jännitän vaikkapa leuoissa ja mahassa, että mitä se poika nyt tekee siellä makuuhuoneessa sillä aikaa tai että näitähän kippojahan on vielä vuori ja mun pitäisi jo mennä nukkumaan. Sen sijaan että vaatisin itseäni rentoutumaan, olen löytänyt toisen jutun. Tiskatessa sanon, ääneti, että pyörivää liikettä tapahtuu. Nostamista. Kas, märkyyden tunne. Kuuluu... loisketta? Siirtämistä, laskemista. Kun rupean sanallistamaan tapahtumista, rentoudun. Tai jännittäminen lakkaa haittaamasta. En tiedä. Koetan olla sanoin lokeroimatta tapahtumista kovin tarkkaan. Havainnoin vaan. En sano näitä asioita itselleni. En vaadi mitään itseltäni. Itse asiassa ei ole ketään, ei itseä, mutta jotain mille, näköjään, voi antaa myös nimilapun tiskaaminen, tapahtuu. Vaikuttaa tapahtuvan.
Keveys.
Hauskaa, että näin valaistumatonkin olento voi tuosta vain liueta osaksi kaikkeutta! :D
Mä en tiedä miksi, tai ehkä tiedän paljonkin, tietämättömyyden ja tietämisen vaikutelmia tapahtuu, mutta tää kuva on nyt puhutellut kovasti (klikkaa jos haluat katsella isompana). Olen katsellut paljon Hokusain kuvia netistä, kun ne ovat niin kauniita, ja lyömättömiä sommittelun opetuksessa. Mutta palaan aina tuohon yhteen, ikoniseen, sata kertaa nähtyyn kuvaan. Katsokaapa sitä nurinpäin. Tyhjä taivas on myös aallon muotoinen. Aalto ja näkymätön aalto loksahtavat täydellisesti yhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti