Omituinen hiihtäjä

Olen aikuisiälläni ollut aika sujut ulkonäköni kanssa. Joskus olen toivonut että saisin paksumman ja pitkän tukan. Hiukset ovat olleet ohuenlaiset eivätkä ole suostuneet kasvamaan juuri yli hartiapituuden. Mun unissa hiukset ovat symboloineet tavalla tai toisella naiseutta, ja tukan vahvuus ja pituus on liittynyt siihen miten sujut olen naisena olemisen kanssa.

Raskausaikana mun hiukset kasvoivat ja paksuuntuivat hurjasti, eivätkä ne ole sen koommin lähteneet. Nyt tukka yltää melkein vyötärölle ja on ihan runsaan näköinen. Joskus toiveet toteutuvat, vaikka ehkä toivomisesta riippumatta, en tiedä.

Olen taas lueskellut Tollen Läsnäolon voimaa (Villen innoittamana). Tämä on nyt kolmas tai neljäs kerta kun mulla on se kirja, olen ainakin kaksi kertaa tullut antaneeksi sen pois. Ihan kuin lukisin ensimmäistä kertaa, näen nyt ilmeisesti eri asiat kuin aiemmilla lukukerroilla. Olen jo pitkään aavistellut, että mulla on vielä jotain tekemistä kristinuskon kanssa. Vasta nyt huomaan, että Tolle kirjoittaa paljon kristinuskosta ja Jeesuksesta. Mua alkaa todenteolla kiehtoa; kenties tartun vielä joku päivä raamattuun ja luen sitä uusin silmin. Olen kyllä ajatellut että Jeesus varmaan oli mies joka toteutti läsnäolon ja Jumalan täydesti elämässään, mutta hän eli 2000 vuotta sitten ja hänen sanansa esiintyvät raamatussa ehkä niin vääristyneinä ja väärinymmärrettyinä, että parempi lukea jotain kirkkaampaa. Kirkossa käynnitkään eivät ole herättäneet mussa mitään muuta kuin halun erota kirkosta... ehkä jonain päivänä sen teen (taas), tai sitten en. Nyt kuitenkin ounastelen, että olisi jännittävää lukea ja koettaa aistia todellisuus niissä kauan sitten kirjatuissa sanoissa ja niiden takana.

Läsnäolo aaltoilee. Täällä. Täällä. Saan tehdä töitä muistaakseni sen ja palatakseni siihen, mutta aina kun se on, saan levätä.

Hiihtäminen! Sivakoiminen! Murtsikka! Tykkylumi. Eväät. Eikö! Ihanaa!

Lyhyesti

Sisältä on löytymässä enemmän tilaa.

Kädestä päivää

Rauhallista. Hiljaista. Pojat nukkuvat. Kävin hatha-joogassa. Luulen ettei mun tarvitse kovin montaa kertaa käydä niin osaan tehdä sitä jo kotona itseksenikin. Kun sisäistän idean: hengityksen mukaan mennään. Liike, vastaliike. Rentoutus joka välissä. Ei se niin tarkkaa ole että mitä ne liikkeet ovat, olen tehnyt niin monia lajeja että mukaan on tarttunut paljon hyviä asentoja ja myös ymmärrystä siitä, mitä liikkeitä milloinkin kannattaa tehdä ja mitkä liikkeet eivät ole mulle terveellisiä. Usein venyttelen iltaisin niin että sitä voisi varmaan kutsua joogaksi. Kun mieli vähän hiljenee, ruumis osaa siirtyä ihan omia aikojaan hyvää tekevään asentoon ja siitä sitten seuraavaan. Välillä liikkeet ovat kummallisia; eilen vietin pitkiä aikoja istuen ja kohotellen käsiä hitaasti suorina sivuille, tunnustellen hermojen kihelmöintiä. Ranteiden aavistuksenomainen taivuttelu tuntui kuin olisi virittänyt viulunkieliä. On hauskaa jäädä liikkeen loputtua kuuntelemaan ja tuntea sitten, miten niska alkaa itsestään taipua tai käsi nousta.

Tahdoin käydä hatha-joogatunneilla koska kaipaan lajia jota voin tehdä myöhään illalla kun lapsi nukkuu. Astanga on mulle liian voimakasta iltaharjoitukseen ja pilates - no, sekin on liian, liian jotain. Iltaisin kaipaan ruumiin avaamista (en sentään ruumiinavausta, toistaiseksi) niistä kohdin joissa tapaan päivän aikana vetää itseni suppuun, ja toisaalta rentoutumista ja laskeutumista kohti lepoa.

Olen ollut kyllästynyt. Kyllästynyt itseeni. Siihen tyyppiin joka esiintyy minuna. Kyllästymisen rinnalla on huvittuneisuus. Mikä säätäjä. Jännittäjä. Sinnittäjä. Eckhart Tolle kirjoittaa jotain sellaista, että kun olet levoton, et ole yhteydessä minääsi (hyvin vapaa lainaus). Niinpä niin - mutta se iski. Niinkuin joskus joku lause vain tekee. Tuntuu selkeyttävältä: siitä sen siis tietää, aina kun olen rauhaton, tiedän että olen yhteydessä säätäjään, en sisimpään. Voisin vaikka lopulta uskoa sen.

On aikoja, jolloin on helppo laskeutua. Viime kuukausina olen huomannut viitisenkymmentä kertaa päivässä että nyt olen ajatuksissani tai ylimääräisillä kierroksilla, mutta tiedosta huolimatta pystyn laskeutumaan vain muutaman portaan alaspäin. On vaikea tavoittaa vaikkapa aistimusta jaloissa, jokin minussa on tukossa. Ei virtaa. Toisinaan kyllä virtaakin, mutta tukoksia on kuitenkin niin paljon, että voin usein fyysisesti jotenkin huonosti.

Tarkoituksena ei ole valitella. En ole alakuloinen tai ahdistunut, itse asiassa oloni on psyykkisesti, ja juuri nyt fyysisestikin, ihan hyvä ja melkein keveä, etenkin siihen nähden että on tammikuu, joka on monesti ollut mulle kaikkein raskainta aikaa vuodesta. Totean vain että jotain on tukossa. Ja... tulossa.

Ihan parin viime päivän aikana on jokin alkanut, no, ei vielä havahtumaan, mutta liikahtelemaan ja kääntelemään kylkeä jossain syvällä kolossaan. Ihan kuin olisi vähän helpompaa päästää irti.

Tänään kättelin erästä ihmistä, jota en ennestään tuntenut, ja kun kätemme koskettivat, huomasin että se olen minä joka kättelee, katsoo silmiin selkä suorana. Se on helvetin hyvä tyyppi! Siihen en kyllästy.

Lapsen kanssa.

Huh huh. Poika alkaa tulla siihen ikään (vuosi ja 4kk) että hän osaa vähän jo vedellä naruista, vaikka se onkin vielä aika viatonta. On siis huomannut että tietyt teot tuottaa hassuja reaktioita. En muista koskaan suuttuneeni pojalle hänen vauva-aikanaan, mutta tiesin kyllä että haasteita on tulossa kun uhma käy tietoisemmaksi. Nyt kahtena iltana peräkkäin poika on pistänyt iltapalan ranttaliksi ja musta on tuntunut että näkökenttä hämärtyy raivosta. En mä koskaan niin pahasti raivostu silloin kun olemme pojan kanssa kahdestaan, koska silloin ei vain voi, mutta jos mies on läsnä, annan tunteelle niin paljon tilaa että on jo vaikea hengittää, mahaan sattuu ja tekisi mieli heitellä lusikoita seinään. Sitten mies saakin jatkaa syöttämistä. Poika on ollut vähän kipeä ja väsynyt, siitä se on enimmäkseen johtunut mutta silti mua raivostuttaa. Se että ruokaa heitellään tuntuu jossain kohdassa mua melkein kivuliaalta. Pyhäinhäväistykseltä. Siinäpä katselemista. Tietysti poika aistii ja näkee kaiken, ja heittelee. Äiti kiljahtaa (tukahdutetusti), kuinka mielenkiintoista! Kokeillaan uudestaan!

Laskeudutaanpa. Ollaan siis kaikki nukuttu pojan kipeyden vuoksi huonosti monta yötä ja väsymys kärjistää negatiivisia tunteita [edit: negatiivisia!? Heh. Hankalia, kyllä]. Sitten on toisia tilanteita joissa mies hermostuu, ja silloin mä astun puikkoihin... on toisaalta hyvin helpottavaa, että osia voi joskus vaihtaa. Kuten tietävät varmaan kaikki joilla on ilo kasvattaa lapsia yhdessä kumppanin kanssa. Mutta näen myös, että toi syömishomma on haaste juuri mulle ja mun kannattaa katsoa sitä, ja se taas ei onnistu jos rupean lyömään hanskat tiskiin aina kun raivo nousee. Ehkä raivossa on jotain - käyttökelpoista, kunhan sen energian onnnistuu suuntaamaan paremmin?

Oikeastaan olen ollut vähän ihmeissäni pojan kanssa. Hän on muuten iloinen ja ihastuttava olento ja kaikki nuo väsymykset ja uhmat kuuluvat asiaan, ja niissä kumminkin tiedän, miten toimia, vaikka en aina toimikaan. Tiedän: pysy rentona ja rauhallisena, älä tee isoa numeroa mistään, ota huumorilla. Näihin yleensä palaan tilanteiden keskellä, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Mutta sitten on asia, josta en tiedä, miten sen kanssa olla, pitäisikö sille... tehdä jotain muutakin, ja mitä. Poika yhä vain itkee kamalasti isänsä perään. Kolmen viikon loman loppuvaiheilla poika alkoi jo rauhoittua kun huomasi ettei isä häivy minnekään. Hän tuli yhtä lailla meidän molempien luokse asioinensa, halailua ja hellyyttä oli paljon. Nyt kun mies meni taas töihin, poika on taas kerran pettynyt ja säikähtynyt. Tänä aamuna hän havahtui kun mies oli lähdössä ja meni aivan hysteerikseksi. Hän rimpuili pois minun sylistäni, koska siinä tilanteessa minä merkitsen kai eroa isästä... myöhemmin hän kyllä rauhottui ja kun olemme kahden, ei ole mitään ongelmaa. (Eikä ongelmaa tietysti muutenkaan ole, onpahan vain tämmöinen asia, jota katselemme.) Tosin poika ei enää niin usein tule syliini.

Kun mies on kotona, poika juoksee itkien miehen perään jos tämä vain käy vessassa tai vaihtaa huonetta. Poika siis pelkää koko ajan että isä menee pois. Se että mies hakee pyykit kellarista (ulkokautta) saa pojan jo ihan tolaltaan, ja tuntuu kurjalta kun en voi auttaa (tai tietenkin autan, monin tavoin, mutta kun poika haluaa isän niin äiti ei juuri sillä hetkellä kelpaa). Tätä on siis jatkunut siitä asti kun mies piti isyyskuukautensa kesä-heinäkuussa ja minä tein sillä aikaa töitä. Eli aika kauan. Välillä olen surrut sitä etten minä äiti olekaan se ensisijainen, ja silti olen yhä kaiket päivät lapsen kanssa, olisin mielelläni... no joo, juuri tällä hetkellä kuitenkin ihmettelen asiaa pikemminkin pojan kannalta. Mikä olisi hänelle hyvä?

Välillä jopa mietin, että pitäisikö sen pojan nyt vain saada haluamansa, voisiko mies vaihtaa hoitovapaalle. Luulen (en tiedä) että mies ei kyllä suostu, eikä se työpaikankaan puolesta ihan äkkiä järjesty, ja olemme sitä paitsi puhuneet että hän olisi hoitovapaalla vähän aikaa joskus kesällä, ennen pojan päiväkotiin tms menoa. Mutta siihen on pitkä aika. Meanwhile in the jungle...

Jotain olemme tehneetkin. Kun olemme kolmisin, koetamme olla parhaamme mukaan läsnä toisillemme ja näyttää pojalle monin tavoin että äiti ja isä ovat rakastavaisia ja me molemmat olemme nyt hänen kotinsa ja rakastamme häntä. Ja joskus taas unohdumme lukemaan lehtiämme ja kiireilemään asioita, ja sen kyllä huomaa sitten pojassa.

Mä aion nyt päättää tän merkinnän, mutta en oikein tiedä miten. Joku kysymys on vielä...

Mitä rakkaus tekisi?

Pitkä viisu

Laran ihanat kiitokset kommenttilaatikossa pari postausta taaksepäin herättivät eloon erään oivalluksen, joka on oikeastaan pikemminkin jatkuva... seikkailu. Seikkailu oman äänen, oman ilmaisun etsimisessä, löytämisessä, luomisessa. Enkä tarkoita nyt (ainakaan pelkästään) taiteellista ilmaisua tai sitä mitä kutsutaan vaikkapa kirjailijan oman äänen löytymiseksi. Tarkoitan jotain perustavanlaatuisempaa, ei-niin-henkilökohtaista mutta kuitenkin oman ainutlaatuisen ilmaisun elämistä, oman tien kulkemista, tulemista siksi kuka olen. Osana sitä, näköjään, on se miten tässä kirjoitan, miksi kirjoitan, kenelle kirjoitan.

Tämä seikkailu liittyy minulla naisena olemiseen, etenkin sitä taustaa vasten että osan elämästäni koetin kilpailla miesten kanssa. Minut oli ehkä kasvatettu niin, tai ainakin olin nielaissut sellaisen arvoasteikon, että miesten tekemät asiat ja miesten tapa tehdä asioita ovat arvokkaampia. Voisin kuvailla tätä arvomaailmaa lukemattomin esimerkein, mutta en jaksa. Työn saralla jätin uusmediamaailman koska tajusin että en jaksa istua kaikkia päiviä tietokoneen äärellä ja kahvitaolla käyttää energiaani sen tosiasian salailuun (miespuolisilta) työkavereilta, etten tajua hölkäsen pöläystäkään Javasta tai siitä miten tietokannat käsittelevät jotain lomaketietoja enkä jotenkin ehdi seurata mitä uusia ohjelmia ja laitteita markkinoille saapuu. Ja voi kun mua ei syvimmiltään kiinnostanut yhtään, mutta meni aika monta vuotta myöntää se. En tietenkään ollut porukan koodaajana vaan käsikirjoittaja-graafikkona, mutta vertailu jota jatkuvasti suoritin mielessäni oli liian rankkaa. Se syö naista!

Mutta. Kaikki kunnia ja ihailu miehelle (miehelle yleensä, ja mun elämässä olevalle miehelle) joka asentaa mulle uuden windowsin. Puhumattakaan muista fyysisistä ja henkisistä urotöistä. Mies on onnellinen kun minä kunnioitan, en kilpaile. Yhä saatan yllättyä silloin kun miehen kiitollisuus tulvahtaa yli äyräiden, kun kiperässä paikassa minä otan hänet syliin ja lohdutan, tai ylläpidän jotain mikä saa arjen sujumaan tai... maustan ruuan niin että tavallisista aineksista syntyy jotakin uutta. Ja silloin kun en vaadi mitään, vaan huokuttelen miehen läsnäoloon ja rakkauteen kanssani. Ilahdun ja yllätyn, että kumppanikin tajuaa että feminiininen tapa olla on täydellisen arvokas ja palvelee häntä miehenä, eikä mies kaipaa rinnalleen pätevää jätkää.

Kirjoittamisesta vielä. Joskus syksyllä tajusin että olin ruvennut kilpailemaan. Tässä päiväkirjassa siis. Jostain olin saanut jo syntyessään virttyneen pistoksen: mun pitää olla viisaampi, mun täytyy antaa parhaat neuvot ja sanoa viimeiset sanat, mun pitää aina tietää mistä puhutaan kun puhutaan henkisen tien jutskista ja kompastuskivistä, been there done that, ja mistä saa parhaat ja edullisimmat nykyhetken päivitykset ja miten formatoidaan pään fragmentoitunut kovalevy niin että voidaan olla ihan zen. Ei aavistustakaan, välittyikö tämä vinksaus muille eikä sillä enää ole väliä. Joka tapauksessa, asian tajuaminen oli suunnaton helpotus. Ei mun edelleenkään tarvitse kilpailla kenenkään kanssa, ei olla ketään parempi tälläkään saralla eikä pyrkiä kenenkään guruksi. Riittää että säteilen sen minkä säteilen. Ehkä se sopii maskuliiniselle psyykelle paremmin antaa ja saada haastavaa palautetta ja kritiikkiä ja analysoida asioita? Mulle taas voi sellaisesta jäädä vähän ontto olo, vaikka toki nainenkin voi puhua (ja kuunnella) tiukkaa järkipuhetta, ja totisesti siitäkin on toisinaan ollut iloa. Nämä ovat tällaisia... malleja, yleistyksiä, karikatyyreja. Mutta silloin kun vain annan, valikoimatta kohdetta, sen minkä syvimmiltäni tiedän juuri nyt, silloin en ole mitään vailla, eivätkä muutkaan ole valittaneet, koska kukaan ei ota sitä henkilökohtaisesti :). Se mitä tiedän juuri nyt, vaikka se olisi puettu millaisiin yksityiskohtiin, on kai lopulta kokemusta kaiken yhteydestä ja ykseydestä, ja sitä runous minusta pohjimmiltaan ilmaisee, jopa silloinkin kun se ei ole runoilijan tarkoituksena. Vertaukset, symbolit, rinnastukset, assosiaatiot voi lukea melkein... kirjaimellisina todistuksina asioiden yhteenkuuluvuudesta.

9. Rakkaani on gasellin kaltainen tai nuoren peuran. Katso, tuolla hän seisoo seinämme takana, katsellen ikkunasta sisään, kurkistellen ristikoista.
10. Rakkaani lausuu ja sanoo minulle: "Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule.
11. Sillä katso, talvi on väistynyt, sateet ovat ohitse, ovat menneet menojaan.
12. Kukkaset ovat puhjenneet maahan, laulun aika on tullut, ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme.
13. Viikunapuu tekee keväthedelmää, viiniköynnökset ovat kukassa ja tuoksuavat. Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule.
14. Kyyhkyseni, joka piilet kallionkoloissa, vuorenpengermillä anna minun nähdä kasvosi, anna minun kuulla äänesi, sillä suloinen on sinun äänesi ja ihanat ovat sinun kasvosi."
15. Ottakaamme ketut kiinni, pienet ketut, jotka viinitarhoja turmelevat, sillä viinitarhamme ovat kukassa.
16. Rakkaani on minun, ja minä hänen - hänen, joka paimentaa liljojen keskellä.
17. Kunnes päivä viilenee ja varjot pakenevat, kiertele, rakkaani, kuin gaselli, kuin nuori peura tuoksuisilla vuorilla.
(Korkea veisu 2)

Todellisuuskatsaus

Ystäväni on raskaana ja hänestä huokuu sisäinen ja ulkoinen tyyneys. Siitä huolimatta, että esikoinen on vielä pieni ja vatsassa muhivat kaksoset... mitäpä sitä hötkyilemään, kun etukäteen ei voi tehdä juuri mitään. On mahtavaa miten luonto hoitaa tulevan kädet-ja-tissit-ja-kaikki muutkin kohdat-täynnä-seuraavat-ties-kuinka-monta-vuotta -kandidaattinsa hievahtamattomaan mielen ja ruumiin rauhaan. Hänen tyyneytensä saa minut tuntemaan itseni hetkittäin hermoheikoksi. (Sekin on jännää miten luonto kääntää vanhojen ihmissuhteiden asetelmat äkkiä ihan uuteen uskoon. Silloin molemmista paljastuu uutta.)

Vaikka ei minun hermoiluni uutta ole. Loma-aikana ehdin katsella itseäni, jännittämistä ja hötkyilyä ja suuttumusta joka kääntyy itseäni kohtaan mutta roiskuu myös sivullisten silmille. Vaikka olisin kuinka rentoutunut, omassa mittakaavassani, hartiat ovat silti jäykät, niska hieman kipeä, pää kipeä useita kertoja kuukaudessa, viime aikoina kymmenenkään päivää kuussa ei ole ollut harvinaisuus. Muistutan itseäni, että oikeasti siitä että sain lapsen, mikä oli tähänastisen elämäni suurin järistys, on alle puolitoista vuotta, ja yhä eletään haastavia pikkulapsiaikoja. Ei hetken rauhaa, koska sillä aikaa se menee ja kiipeää pöydän päälle ja syö kynttilän, tai puolikkaan suklaakakun, kuten tänään kun herpaannuimme toviksi. Lisäksi olen tehnyt töitä lapsen päiväuniaikoina... niin. Vastuu on minun, kuten aina, mutta elän kuitenkin aika hurjaa elämänvaihetta. Syyllisyys ja ylpeys nostavat vahingoniloisia päitään: miksi minä aina vaan poden tätä ikivanhaa vaivaa, ja koko ajan pahempana, vaikka olen niin kauan jo harjoittanut hiljentymistä ja tajuan näitä juttuja jo aika paljon ja olen kokeillut myös kaikki mahdolliset venyttelyt ja pilatekset ja akupunktiot ja hypnoosit ja lääkitykset! T. vihainen kuluttaja.

Nyt olen kokeilemassa vähähiilihydraattisempaa ruokavaliota. Lyhyellä kokemuksella on sanottava, että olo on kyllä yleisesti parempi, vaikken vaikutusta migreeniin vielä tiedäkään. No, se oli kenties sivupolku. Tiedän vallan hyvin, että en voi muuta kuin tehdä minkä teen ja lakata syyttämästä itseäni ja jos se ei ole mahdollista, vaikka vain katsella syyllisyyttä silmiin. Sama ylpeyden ja tahtoo-ratkaisut-heti -tuntemusten suhteen. Asiat ovat niinkuin ne ovat. Haloo! Kuuluuko?! Kaikki on juuri niin kuin on enkä minä voi tässä hetkessä muuttaa atominkaan paikkaa!

Kiitos muuten Olematon viimeaikaisista muistutuksista todellisuuden hyväksymisen suhteen. En nyt jaksa linkittää, kyllä te kaikki kumminkin tiedätte kenestä puhun. :)

Kiitos: hunajalla ja valkosipulilla ja piparminttutahnalla maustettu kahden kilon lohi. Kiitos kipu, kiitos rakas mies, kiitos sydäntä nyrjäyttävän ihana pikkupoika.

Itkumuurilla

Muuri kohoaa selkää pitkin korkeuksiin ja eristää minut. Jännitystä ja kipua. Niska vääntyy, perkele hengittää. Hirveä pystysuora... voima.

Mykkyyttä. Soimauksia: Jäykkä! Veltto!

Katsotaan. Muurin sisään. Heikko näkyvyys... kiven atomit. Tilaa. Ei mitään. Ei! Olen täällä vankina. Tjaa. Kauniit murikat, tarvitseeko tätä purkaa? Ojentaa vain kätensä läpi. Rystyset verillä! Sydän nurinpäin. Ovi auki.

Sujautan muurin koloon lappusen, postikortin sinulle. Itken ja nauran joen,
perillä ollaan, ja matkalla.


Hyvää uutta vuotta.

Lapissa.

Olen parahiksi toipunut viiden vuorokauden vatsataudista. Kinkku kypsyy uunissa. Äsken kävin ensimmäistä kertaa päiväkausiin ulkona, joella kävelyllä. Oli kaunista ja hiljaista, alakylän talot jäivät pian taakse. Sitkasta, laihaa tuulenpieksemää ja lumen köyristämää puuta. Mustaa ja valkoista. Ajatukset lähtivät lentoon. Häiritsevinä. Palasin aina horisontin viivaan. Se pysäytti joka kerta. Kaksi korppia lensi pitkin uomaa rääkkyen, yllättävän kimeällä äänellä. Hyvää joulua, rauhaa jokaiseen päivään.

Hyvä uutinen

Mies tuli työmatkalta kotiin. Menin avaamaan oven, tervehdin ja painuin samantien keskeneräisen homman pariin. Mies seisoi hämmästyneenä keskellä huonetta laukut vielä käsissään ja kysyi "Mitä sinä nyt teet? Minä olen ollut viikon poissa!" Nolostuin ja menin sivistyneesti halaamaan häntä. Mutta tunne oli edelleen että yhdentekevää. Koetin kysellä että miten lento sujui. Jäykkää. Aloin epäillä että nyt mulla on joku - juttu. Poika oli päiväunilla ja lopulta pyysin että mies tulee vähäksi aikaa mun kanssa köllimään. Vaikkei kyllä olisi huvittanut.

Köllittiin ja halattiin ja rupesi itkettämään. Aikani nyyhkytin ja kun se loppui, olo oli lämmin ja kirkas. Olin ollut vihainen siitä että mies oli poissa. Nykyään saatan sentään tajuta että rakkaus on se, miten sen nyt sanoiksi panisi, oletusarvo, ja jos sulkee itsensä rakkaudelta, niin olisi ehkä syytä tehdä jotain tai kuunnella itseään tai antaa jonkin asian ilmaista itsensä. Jos rakkaus ei avaudu niin on jotain mikä estää rakkautta avautuvasta... mitä se nyt milloinkin on. Keksimme kyllä syitä. Kuinkahan paljon sitä onkaan viettänyt elämästään sulkeutuneena rakkaudelta, eikä ole ollenkaan edes tiennyt tekevänsä niin? Kysymys on retorinen, mitäpä sitä tonkimaan, tiedämme itse kukin että... aika paljon.

Edellisessä kirjoituksessa mainitsemani häiritsevä ajatus, joka näennäisesti ei liittynyt meihin mitenkään, oli kai tätä samaa suuttumusta. Nyt on rauha maas ja rakkaus maan päällä, ainakin juuri tässä ja nyt.

Härkänen

Äitini hoitaa poikaa (viereisessä huoneessa, sieltä kuuluu riemastuttavaa loruilua ja dappa-dappa-dapatusta), mies on työmatkalla ja minä koetan saattaa taittotyöt loppuun deadlineen mennessä. Miten minulla on joskus ollut aikaa kirjoittaa ja lukea blogeja?

Kuuluu hyvää. Olen oleillut erään sitkaan ajatuksen ja siihen liittyvän tunteen kanssa, se ei ole suurta kärsimystä mutta omituista ja häiritsevää. Koetan olla ja katsella tätä asiaa itsessäni mutta heti kun herpaannun, mieli heijastaa sen kauas minusta. Sitten kiehun ja kiroilen. Ja aina kun hoksaan, niin katselen ja tunnustelen miltä kiehunta tuntuu. Vähäpätöinen asia, joka ei ulkoisesti edes liity minuun, on saanut isot mittasuhteet.

Pikku tyttö, Peppi joka on jäänyt jotain vaille, purkaa suuttumustaan. Nostaa hevosen. Suuttumus ei sillä vähene. Kaikesta huolimatta, kuten sanoin, kuuluu hyvää. Tuntuu hyvältä ja helpottavalta kirjoittaa, vaikka en voi (eikä ehkä ole tarpeenkaan) kertoa tarkemmin. Jännää. Sydän tuntuu hivenen pehmeämmältä.

Mitä tiedän?

Tänään olen pohtinut, en edes pohtinut, oleillut sellaisen asian kanssa kuin että mitä minä oikeastaan tiedän. Jonkinlaista kauhunsekaista helpotusta on ilmassa, päästän jostakin irti tai jokin päästää irti, tai jokin on päässyt irti avaruusaluksessa, en tiedä mistä mutta jotain tapahtuu, ehkä. Järjen, väittelyn, tieteellisen tietämisen tasolla en tiedä yhtikäs mitään, mulla ei ole ainokaistakaan saati pitävää argumenttia läsnäolo- ja hiljentymis-asioiden puolesta. Ei mitään todistetta eikä mitään todistettavaa. Mutta ei mulla ole oikein mitään tietoa mistään millään muullakaan tasolla. Ei hajua jumalasta, kuolemasta, tarkoituksesta. Ei mistään mitä en koe itse. Menneet kokemukset voivat olla satuja vaan, ja jopa tämänhetkinen kokemus, se on vain - huu. Seuraan jotain, mikä tuntuu "oikealta", "laskeudun" johonkin mikä tuntuu hyvältä (tai sitten pahalta mutta "tarpeelliselta", ties miksi), koen "laajenemista", yhtä lailla voisin sanoa että mua pyörryttää tai olen varmaan tulossa keski-ikäiseksi tai yxfghjkl hfd.

Olen lukenut kaikenlaista, ja luettu värittää tai ohjaa tulkintoja kokemuksistani. Käytän sanoja, joita olen kuullut käytettävän, kuvaamaan kokemuksia, jotka... menivät jo, tai o v a t n y t. Joskus lukemani tuntuu oikealta - siinäpä painava todiste. Älytöntä, etten tiedä mitään painavampaakaan.

Tässä sitä vaan. "Läsnäolo", mitä? Oikeastaan en voi jatkaa tämän kirjoittamista, tämä ei johda mihinkään. Ha! Olla vaan täysin tai tyhjin siinä mitä on. Mitä tahansa hyvänsä pahansa onkaan.

Absurdia, että mun pitää nyt ruveta taittamaan kehitysyhteistyö-aiheista artikkelikokoelmaa.

Harakka huttua keittää

Aamusauna. Puhtaat sukat ja alusvaatteet, eilisen paita jossa on lapsen räkää. Heräsin siihen että olen virkeä. Huurteisissa puissa häärivät magentanharmaat punatulkkunaaraat, tikut suussa. Lapsi juoksee isänsä perässä ja itkee. Isä ei saisi nyt käydä edes eteisessä. Kuivaa nenänsä miehen kalsareihin. Miehet istuvat sylikkäin ja katselevat tulta.

Eilen illalla puristelin mustapäitä vessan peilin edessä. Rakas vanha harrastus jolle en nykyään tahdo löytää aikaa. Äkkiä minuun iski niin hirmuinen kiitollisuus että polvet notkahtivat ja minun oli käytävä pytyn kannelle istumaan, hengittelemään ja hokemaan, kiitos, kiitos, kiitos. Sivusilmällä näin että lavuaari oli pinttynyt läikikkääksi hanan alta. Tätä tämä on. Laajenin hetkeksi joksikin suureksi ja kiehuvaksi, kylmän kiehuvaksi. Kiitos, kiitos, kiitos. Tuli tunne että olisi pitänyt mennä vieläkin alemmaksi, polvilleen, mutta sitten olisin kumartanut pyttyä, ja se tuntui jo liiottelulta.

Nyt poika istuu tarjottimella ja huutaa mukiin. Se on totta, en tajua noita miehiä, lapseni on minulle arvoitus, hänen voimansa jota voin vain... pidellä, halata, en hallita. Hiljentymisillassa tapahtui jotain, kenties omassa psyykessäni, kenties kaikkien kesken, jotain mille ei ole muuta kuvausta kuin haparoivia teonsanoja: käännähtelee, hämmentää.

Kysymys rakkaudesta

Kävelen hitaasti ja nautiskellen. Mulla on jalassa kengät jotka kopisevat, rytmi kuulostaa mukavalta. Olen etuajassa. Mies jolla on laajentuneet pupillit, ohittaa mut ja sanoo: "Joo kyllä minäkin tässä kävelen ihan rauhassa, katselen maisemia! Mutta kohta alan huutaa kuin pieni eläin, ei tarvitse pelästyä." Annan miehen pyyhkiä ohi ja jään seuraamaan, minkä kohtauksen hän on päättänyt saada. Ihan kohteliasta varoittaa mua. Kohta mies kaartaa ajokaistojen puolelle ja alkaa karjua ikkunoille: Pera! Pera! Jostain korkealta kuuluu toisen miehen ääni, käskee huutajan matkoihinsa, hänellä on naisseuraa, huutaja perääntyy luimistellen ja syljeksien. Minulle tulee mieleen, että kadulla voi siis erottua (paitsi karjumalla kuin eläin, myös) kävelemällä hitaasti ja kiireettä. Lähden nykyään ajoissa, siihen ei oikeastaan ole mitään syytä, mutta seurauksena on se että saan kävellä hitaasti, katsella kaupungin valoja ja lätäköitä ja jäädä tilaisuuden tullen rauhassa juttelemaan tuttujen tai tuntemattomien kanssa.

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, mitä rakastan luonteenomaisesti. Mun suuret rakkaudet ovat kauneus ja toiset ihmiset (ihmisten seura). Niistä nautin ehkä eniten ja useimmin tässä elämässä ja niiden kautta mulle usein avautuu läsnäolo. Rakastan kyllä muitakin asioita mutta jos valitsen vain kaksi, valinta ei ole vaikea.

Musta olisi kauhean hauska kuulla, mitä asioita sinä, joka satut lukemaan tätä, rakastat luonteenomaisesti? Vastaa tähän tai kirjoita aiheesta vaikka oma blogimerkintäsi, jos huvittaa.

Edit: Hmm, tuntui että voisi vielä täsmentää... minä rakastan tietysti yli kaiken rakkautta, koska se on lopulta olemukseni, ja miestä, koska olen nainen. Mutta tässä puhun luonteenomaisista rakkauksista, jotka ovat eri yksilöillä ehkä aika erilaisiakin.

Ruumis kirjoittaa

Pitäisi rohjeta... testata eräs idea. Lopputulos voi olla aika hieno. Vähän pelottaa tarttua siveltimeen. Kohta sen teen. Ihan kohta.

Olen tainnut vaihteeksi sopeutua siihen että olen iltapäivät kotona ja teen töitä kun lapsi nukkuu. Aluksi päiväjärjestys tuntui hieman uuvuttavalta ja yksinäiseltäkin, vaikka työt ovat mieluisia. Nyt tuntuu kaikin puolin mainiolta. Olen ruvennut tajuamaan, miten ehkäistään sitä että iltapäivällä on niska-hartiaseutu jumissa ja mökkihöperö olo. Siten, että pysyn nahoissa ja lihoissa ja luissa koko ajan, vaikka istuisin koneen äärellä. Hartioita pitää liikutella, pysyä varpaiden, takamuksen tuntemuksissa, oikaista selkää, venytellä nautinnollisesti. Kolmen tunnin ajan! Sen lisäksi, että on läsnä töille. On erinomaista harjoitusta, että työpäivä on lyhyt. Jos mun nyt pitäisi tehdä kahdeksantuntista, en varmaan jaksaisi pysyä nahoissani, lihoissani & luissani koko päivää.

Niska jumiutui viikonlopun pilateksen jälkeen vanhalla tutulla tavalla. En vieläkään oikein huomaa ajoissa, milloin ja miten sitä pitää varoa. Olen kuitenkin sen tähden jättänyt joogailun väliin parina aamuna, oikaissut vällyjen välissä itseni oikein suoraksi ja jatkanut unia tai sitten pysytellyt vajaan tunnin (kunnes poika herää) siinä lämpimässä, läsnäolevassa ja nimettömässä olossa, johon on niin helppo jäädä kun on vasta vähän havahtunut tähän maailmaan. Ahhh. Se on... täydellistä. Melkein tekisi mieli kiittää, että niska jumiutui. No, pihkura: Kiitos!

Vanha kaveri

Vanha kaveri ottaa yhteyttä. No terve terve! Mikäs sut sai soittamaan/tekstaamaan/skypettämään/kirjoittamaan? Siitä onkin tovi. Luojan kiitos. Mutta ilmeisesti sulla on vielä sanottavaa.

Vanha kamu on vähän erilainen miehen hahmossa ja naisen hahmossa. Naisen hahmossa se on hyökkäävä, tunkeileva ja piittaamaton mun herkistä tunteista, enkä mä osaa pistää rajoja että ei kiitos, ei tätä mulle. Miehen hahmossa se on vauvamainen aikuinen mies joka haluu olla mun ystävä, ihastunut/äitihahmon tarpeessa, myös tunkeileva niin pitää yhteyttä mieluiten joka päivä eikä yhtään tajua että mua ei vois vähempää kiinnostaa mutta koska olen niin ihana ja kiltti, en voi sanoa sitä hänelle ihan suoraan eikä hän tajua mun epäsuoria vihjeitä eikä sitä etten välillä vastaa aikoihin.

Nyt se on italialainen heppu jonka kanssa satuin juttelemaan skypessä. Jossain vaiheessa huomasin, ettei hänen kanssaan oikein syntynyt juttua mua kiinnostavista asioista, joten meinasin unohtaa koko asian... mutta hän alkoikin pommittaa mua viesteillä. Vastailin silloin tällöin kohteliaasti. Olen hänelle kamu, sisko, ystava for ever. Eikä mua edelleenkään kiinnosta. Mutta nyt hän on ruvennut pyytämään multa apua johonkin pulmaansa, tahtoisi Suomessa käydessään tulla kylään jne. Eihän siinä mitään, mutta kun ei kiinnosta koko ihminen. Taas tässä tilanteessa! Eikähän tämä nyt edes mikään tilanne ole, en ole pallo jalassa eikä kukaan kurki illalla ikkunan takaa, mutta paikotellen pistää raivostuttamaan ja turhauttamaan, että osaan antaa niin vääriä viestejä ja vedän edelleenkin puoleeni näitä tyyppejä. Miten voisinkaan ilmaista ettei kiinnosta, kun olen itse yksinäisenä / pitkästyneenä hetkenä ottanut hänen viestinsä melkein ilahtuneena vastaan ja jorissut niitä näitä kanssaan, koko ajan ajatellen että tekisin jotain muuta mieluummin mutta kun muuta ei ole tarjolla? Tätä se laiskuus teettää. Ja pelko että mua pidetään tylynä, ja sitä paitsi onhan se kiva kun on ulkomaisia kontakteja!

Mahassa on hauska hyrinä. Miten hupaisaa toimintaa. Tästäkin saisi oivan sketsin. Nainen joka ei osannut pitää puoliaan. Onneksi olen naimisissa, muuten varmaan joutuisin avioon tän italiaanon kanssa :D

T-sanoja

Sain Villiinalta T:n. Jos luet tätä ja haluat osallistua, minä jakelen vuorostani aakkosia kommenttiosastolla.

Työ. Tässä olemassaolossa minun on tehtävä monenlaista työtä pysyäkseni hengissä tai ainakin jotenkin menossa mukana. Rakastan työtäni, enkä voisi kuvitella mitään minulle tällä hetkellä sopivampaa kuin kuvittamisen, taittamisen ja opettamisen kombinaatio. Toisinaan työ on hartiavoimin tehtyä, mutta toisinaan, kasvavassa määrin, se sujuu kuin...

Tanssi. Kun päästän irti jännityksistä, niin arkisesta toiminnasta tulee muotojen koreografiaa, ruumiin leikkiä juustohöylien ja likapyykkien ja lasertulostimien kanssa. Kuten kaikki Taide, myös tanssi kyselee mitä kauneus tai rumuus on tai toisinaan yksinkertaisesti vain roihuaa kauneutena, toisten tanssia on kaunis katsoa eläytyen ja oma tanssi tuntuu joka solussa kauneuden kokemuksena, siis suunnattomana helpotuksena. Tanssi musiikin tahdissa tanssilattialla tai olohuoneen lattialla keskellä päivää on ruumissa olemisen juhlaa. Rakastan sitä, kun ruumis on ensin jäykkä ja kaino, mutta lämmetessään ja päästessään rytmiin se muuttuu yhä elävämmäksi, ja lopulta se tekee asioita joihin en tiennyt sen pystyvän, nopeammin, yllättävämmin ja älykkäämmin. Eikä sillä taidolla ole enää mitään tekemistä itseni kanssa. Olen tanssinut afrikkalaisia tansseja, ne rytmit ja liikkeet ovat tavattoman iloisia ja maadottavia, koko ihmislauma tanssii niitä yhtenä hikisenä ruumiina. Kun liike breikin jälkeen vaihtuu toiseen ja sitten seuraavaan ja seuraavaan, on pakko laittaa ajatteleva mieli pois päältä ja antaa vaan yhteisen ruumiin tietää mitä pitää tehdä.

Taide. Tarvinneeko mun selittää?

Hei, oletteko huomanneet, miten upea on Quantum of Solace 007 –leffajulisteen Typografia? Huokaisen joka kerta kun ohitan bussipysäkin. Se suuri Q-kirjain, varmaan kustomoitu, ihana! Se miten nollat solahtavat sanojen sisään ohuina ja hivenen tummempina, ja se lopun toisiinsa selin oleva pari, seiska ja ase! Ah. Solace-sanan S on jännästi vähän isompi, sen alaviivakin on alempana kuin seuraavien kirjainten, ja sanat on jaettu riveille hieman orgaanisesti toisiinsa nähden. Kaunista.

Tietoisuus. Juuri nyt tuo sana tuntuu kovin maskuliiniselta, sellaiselta jota... palvon miehessä. Omassa miehessäni ja miehessä yleensä. Tietoisuus joka saa minut syttymään ja toisaalta suoristumaan itsekin. Onko ihme että miljoonat naiset itkevät kuunnellessaan Barack Obamaa? Tämä mies avaa ja lävistää meidät lujilla, oikeudenmukaisilla, kirkkailla sanoilla ja täyttää meidät suoruudella... kyllä, me pystymme, me toimimme, me rakastamme tässä maailmassa joka on niin mutkallaan ja rähmällään, mitä ikinä se vaatiikaan. Lauri kirjoittaa hienosti Obamasta tai pikemminkin siitä, mitä hän meille edustaa.

Toiminta. Sitä etten jää ajattelemaan ja kääntelemään asioita mielessäni vaan toimin silloin kun on sen aika. Viime päivinä minussa on avautunut omakohtainen oivallus, ettei oikeastaan ole niin väliä mitä teen, vaan miten teen. Olen kuullut sen sata kertaa, mutta nyt rupean tajuamaan mitä se tarkoittaa. Se on kuulkaa tavattoman helpottavaa! Olen ollut kova arpomaan pikkuasioissa, että olisikohan nyt hyvä keittää riisiä vai quinea-siemeniä ja teenkö virheen jos lepään sen sijaan että putsaisin pöydän ja millähän tavalla viisas ihminen siirtyisi lapsen syöttämisestä siihen että se syö itse? Olen alkanut tajuamaan, esimerkiksi lapsen kanssa, että ei sillä ole niin väliä mitä teen, kunhan teen mitä teen rennosti ja läsnäolevasti, parhaani mukaan. Poika on aina tehnyt itse aloitteen, kun sillä on ollut aika siirtyä johonkin uuteen vaiheeseen. En minä voi ajattelemalla ottaa selville, mikä on oikein.

Loput t-sanat ovat Tee, erityisesti Rooibos (vaikka täytyy myöntää että tässä kohdin olen vähän enemmän k-ihmisiä), ja Tapani/Tapio, joista jompi kumpi on melkein kaikkien läheisten miesten toinen nimi, Talo, jossa saan asua niin kauan kuin saan, mutta joka ei ole omaisuuttani, ja Tila - mitä muuta kuin tilaa täällä lopulta on?

Kymmenenkö näitä piti olla? No nyt tuli kyllä mieleen vielä Tähdet ja avaruus, yhdennellätoista hetkellä. Lempiviihdettäni. Ei niinkään blogi mutta se lehti.

Menossa mukana

Jotain on tapahtumassa.

Söin jälkiruoan ennen pääruokaa. Se ilahdutti mua. Kahvia ja hamppukeksin. Ei vitsejä, tai ihan vapaasti toisaalta! Kuka mitäkin rakastaa. Mä rakastan kauneutta ja ihmisiä. Kauneus ja ihmisten seura ravitsevat minua. Äiti sanoi että jo pienenä Anu aina heräsi säteilemään heti kun tuli vieraita. Sanoi sen vähän kirpeästi. Nyt äiti ja isä saavat vuorostaan olla vieraita, jotka tulevat taloon ja joille voin säteillä, mielelläni heidän kanssaan. Kauneus, kun kohotan katseeni ikkunaan, oli päivä miten musta ja märkä tahansa. Kiiltomusta, kaunis on tien pinta, sanoo graafikko. Kauneus on kuolemisen sivutuote. Kaikki tämä muuttuminen ja kuoleminen roihuaa kauneutena. Viimeiseen hengenvetoon, ja kummaa kyllä, vielä sen jälkeenkin. Kuoleminen ei lopu edes kuolemaan.

Ja toisinpäin. Kauneuden kokemus särkee sydämessä. Sydämen. Se repeää auki, kerta toisensa jälkeen. Kuura joka himmentää värit ja jäljelle jää pinnan alainen hehku, kehä ykkösen sinfonia tilhille, peiton mellakka siihen sointumattoman lakanan päällä, aina kun avaan aistini. Pääruuaksi oli spagettia ja mung-papukastiketta. Mahassa on lämmin, juustoinen olo. Poika nukkuu pakkasessa. Työt, sommitelmat, saavat odottaa vielä hetken.

Ihmettelen, mitä tämä kauneus oikein on, miksi se on? Ja toiset ihmiset? Kaikki tämä roihu. Kiitos! Ihan täysillä tässä maailmassa mukana. Eikä kuitenkaan, ja siltikin. Täytyy tuntea joka solua myöten kaikki mikä ilmenee. Päästää irti näistä jännityksistä, niinkuin nytkin teen, hei hei. Ei mun tarkoitus ole olla epäselvä tai kryptinen, sanat tunnustelevat tietään sisäänpäin kirjainten pimeydessä, tai siis ulospäin ruudun häikäisyssä. Naapurissa käynnistyy auto, ja itkuhälytin pärisee hetken.

Alt+tab vaan, ja olen rakkaiden velvollisuuksien parissa.

Kotiin

Ikkunalasien väliin on jäänyt vettä, se aaltoilee bussin liikkeiden mukana kulmalta toiselle. Poikkileikkaus merestä. Rintakehän sisällä tuntuu sama liike, hyvän olon, tai onko se hyvää vai mitä, en tiedä, mutta siinä on hyvä levätä. Koneisto allamme pitää matalia kurahduksia ja kumahduksia, poika ja tyttö puhuvat jostain mikä on kiertänyt Facebookissa, varmaan joka päivä tai joka toinen päivä, joka puolelta tullut, ihan tajutonta, ajoneuvo pysähtyy täsmällisesti kyltin kohdalle ja astun toisena ulos. Kävelen vinossa, vaappuen, kainalossa jätelavalta poimittuja lastulevyjä. Maalausalustoiksi. Kuusen latvassa istuu varis ja nyt näen sen, mitä olen aina ihmetellyt: miten niin painava lintu voi istua tukevasti kapean vuosikasvun päässä, ei se noin vain käykään, latva taipuu, huojuu, miten elegantisti lintu levittääkään siipensä, pyrstönsä hakiessaan tasapainoa. Liike pysähtyy äkkiä, lintu jää nurinpäin käännetylle nuottiavaimelle istumaan. Hiljaisuus. Syntynyt siluetiksi, ei mitään ylimääräistä. Ja tuo musta, kapeaharteinen kuusi taivaan haikeita, vaaleanpunaisia ja -sinisiä vivahteita vasten. Miten voikaan olla näin hyvin, että saa mennä kotiin rakkaiden luo, että saa elää tulevia ja meneviä nautintojaan ja vaikeuksiaan tällaisen meren pisarana, sellaista syvyyttä vasten. Saa tehdä työtä jota rakastaa, melkein kaikkea siinä, sitä puisevaa rutiiniakin. Puut ovat hämääjiä, ne osoittavat, osoittavat ylöspäin, että mikään ei ole aivan sitä miltä näyttää, rutiinitkin, näennäisessä pysyvyydessään, toistuvuudessaan, tavanomaisuudessaan. Kävelen ylämäkeen, halki pienten valojen kujan, märkien oksien läpi, ja siinä se on. Puinen mökki puunrankojen ja kuolleiden puunlehtien keskellä. Koti, sanan ihan tavallisessa merkityksessä.

Tässä

Bloggaaminen taitaa lähitulevaisuudessa jäädä aika vähiin. On pari työtä jotka täytyy tehdä (osittain koneella) ja sen lisäksi en pysty/jaksa/tahdo tuijotella ruutua yhtään enempää. Oli taas migreeni viitenä aamuna peräkkäin (kuukautisten aikaan). Lääkkeet auttoivat niin että se jäi enimmäkseen aamupäiviin. Ei siinä oikeastaan ollut eikä ole mitään ongelmaa. Kannattaa vain pysyä läsnä ruumiin asennoille ja tuntemuksille, eikä riitä että kerran kuussa, silloin kun alkaa sattua, koska ruumis kerää jännityksiä pitkin viikkoja, ja kuukautisten aikana jännitykset rävähtävät kipuina ilmoille. Kerran kuussa aina kysytään, miten on tullut oleiltua tässä ruumiissa. Semmoinen pukki, kipeät lahjat.

Mun on koko ajan helpompi kuulostella, missä asennossa oikeastaan olen, miltä tuntuu hartioissa, lapaluiden takana, niskassa, siinä kohdassa missä kallo ja niska kohtaavat... tunnustella vaan, tekemättä johtopäätöksiä tai tuomioita tai yrittämättä edes korjata asiaa. Usein asento kyllä korjautuu, tai rentoutuu, kun siitä tulee tietoiseksi.

Lauantaina kuuntelin kun keski-ikäinen nainen selitti ystävälleen pilates-tunnin jälkeen, kuinka ihmeellisen ihanaa elämä on, kaikki, eikö olekin, kuinka hänestä tuntuu kuin hän olisi tullut kotiin, kyllä minä olen tullut kotiin.

Unessa olen keski-ikäinen, prameissa oloissa elävä nainen joka on sisäisesti kyllästynyt kaikkeen. Hän päättää siis tappaa kaikki läheisensä: hän liukenee hotelleista, loistohuviloista, jahdeilta jättäen jälkeensä aina yhden ruumiin lisää, eikä jää kiinni. Lopulta näemme hämärässä sisätilassa, epämääräisten tavaroiden keskellä hänen lapsensa ruumiin, ja seuraamme jälkiä vielä vähän lisää, ja nainen itse makaa kuolleena teatterin kulissien takana.

Niin.

Poika matkii vastapäisen naapurin kimeä-äänistä pikkukoiraa. I-ii! I-ii! Hän on innoissaan, kädet vispaavat kimityksen tahtiin. Tänään huomasin olohuoneen ikkunasta näkyvässä vaahterassa oravan, otin pojan syliin ja osoitin pikku eläintä joka kieppui ympäri paljasta runkoa. Poika oikein viritti naamansa ja paljasti hampaansa ja ryhtyi haukkumaan sydämensä kyllyydestä.


Niin juuri!

Syksyn atomit

Viime päiviä on sävyttänyt suru. Ties miksi. Mutta aiheita on siunaantunut, hetkellisiä säikäytyksiä, mietteliääksi saavia ja tarkistettavia asioita. Poika on käyttäytynyt minua kohtaan välttelevästi. Näen että se johtuu ainakin miehen työmatkasta (miehelle hän ei ilmaissut pahastumistaan, minulle kyllä, ihan fiksuakin kun minä olen enemmän paikalla, mies vähemmän kotona, ei sitä aikaa kannata tuhlata kiukutteluun. Silti pojan käytös sai minut parina päivänä surulliseksi ja vähän huolestuneeksi. Sitten löysin merkillisen muhkuran alhaalta vatsastani, vasemmalta puolelta, semmoisen jota ei ole ennen ollut. Se pysyi pari päivää mutta häipyi sitten. Kai. No, mikä lie suolenmutka, mutta ehti jos ei säikäyttää niin ainakin muistuttaa, muistuttaa, muistuttaa... tämän kaiken hetkellisyydestä. Tänään sitten minun äitini, joka on ollut alkuviikon ajan hoitamassa poikaa, rupesi kyselemään, onko pojalla mielestäni hyvä kuulo. Niin. Se ei aina käännä päätään äänille eikä esimerkiksi eilen reagoinut, kun minä ja mies kopistelimme illalla eteisessä (mummo oli pojan kanssa kun me kävimme ravintolassa syömässä). Tulimme siihen tulokseen, että asian voisi ehkä tarkistuttaa jossain vaiheessa. Eihän oma kuulonikaan ole kovin hyvä, se on tosin iän myötä etenevä vaiva joka ei pojan tapauksessa pitäisi vielä näkyä. Tai siis kuulua. Tai siis ei-kuulua! Ja sitä paitsi minä en kuule korkeita ääniä, poika tuntuu kuulevan ne. No, tällaisia asioita on noussut mielen pintaan ja tuonut rintaan puristavan tunteen. Ja sitten olen päästänyt irti, kerta toisensa jälkeen, avautunut, antanut poltteen tuntua rinnassa niinkuin se tuntuu, hengittänyt syvään, tunnustellut kirvelyä silmissä. Sitten suru on sulanut joksikin... en tiedä miksi, elämän aineeksi, syksyn atomeiksi. Ja toisinaan ihan pieniksi kyyneliksi.