Uni ja P.S.

Näin unta (joo, tiedän ettei toisten unien lukeminen välttämättä ole kiinnostavaa... :)), että pitämälläni kurssilla oli viimeinen kerta ja töiden viimeinen palautuspäivä. Paikalle saapui minulle ennestään tuntematon mustalaisnainen. Selvisi, että hänen tyttärensä oli ollut paikalla ensimmäisellä kerralla mutta ei sen jälkeen. Nainen esitteli itse tekemiään kuvia ja toivoi, että hänen tyttärensä voisi niiden avulla päästä kurssista läpi. Jotkut kuvista olivat aika hienojakin, ja katselin ja kommentoin niitä, mutta sanoin koko ajan, etten voi päästää tytärtä läpi koska hän ei ole ollut kurssilla. Nainen tarjosi myös rahaa, mutta kieltäydyin.

Naisen kanssa oli kuitenkin tuhraantunut kovasti aikaa, ja palautekierros meni muiden osalta yliajalle. Olisin voinut torjua naisen pyynnöt suoralta kädeltä mutta jäin ihmettelemään tilannetta. No, muistan vielä erään kurssiin osallistuneen työn, jota ihailin: upea iltapuku, jonka yläosa oli muistutti neonkeltaista pelastusliiviä. (Aika hauska idea oikeastikin, mutta siis pelastusliivi...)

Jostain syystä uni on pulpahdellut mieleeni koko aamupäivän. Se kertoo ehkä, että jossain kohdin en ole rehellinen tai suora, yritän päästä kuin koira veräjästä... tai sitten yritän säätää muiden elämää. Hassua... tulee mieleeni, että olen viime aikoina huomannut useaan otteeseen, että tilanteissa, joissa yleensä olisin palanut halusta antaa neuvon tai tuoda esiin oman mielipiteeni, olenkin huomannut, että minulla ei ole siihen todellista tarvetta. Tajuan ettei toinen hyötyisi neuvosta, pyytämättä annetut neuvot eivät useinkaan ole hyödyllisiä. No, unessakaan minun ei kyllä ole vaikea kieltäytyä mustalaisnaisen (itseni) houkutteluista. Mutta sen verran sekottavaa kuitenkin, että käytän siihen aikaa ja voimia, joita tarvitsisin olennaisempaan toimintaan. Jännää... taas tämä aihe: mihin voimat kuluvat? Voisiko jotain jättää pois? Se voi liittyä oikeastikin opettamiseen ja siihen, miten aika siellä kulutetaan. Ja muihinkin tilanteisiin elämässä - vaikka siihen, miten käytin aikaa viime viikonlopun sinänsä hauskoissa pojan 1-vuotisjuhlissa. En aina ajoissa, en aina olennaiseen. Se synnyttää stressiä joka synnyttää jännityksiä jotka aiheuttavat migreeniä ja vaikeuttavat nykyhetkessä pysymistä (mikä kierre olisi vältettävissä jos alunperinkin pysyisi nykyhetkessä ja tekisi hommat ajallaan :D). Tämä ei ole itseruoskintaa enkä kadu mitään, kunhan vaan teen huomioita.

No, entä tytär, joka ei ollut kurssilla, joka ei viitsinyt tehdä töitä ja antoi äidin hoitaa asiaa? Ikäänkuin vain kurssisuoritus merkitsisi jotain, eikä opittu asia? Juhlapukukin viittaa pelastautumiseen...

Tulee mieleen pari asiaa, joissa äitini yhä saattaa tulla hätiin koska en ole viitsinyt hoitaa hommia ajallaan. Ehkäpä ne asiat pitää nyt laittaa kuntoon eikä enää vaivata vanhaa äitikultaa. Äiti kyllä pelastaa, mutta se ei ole hyväksi mun elämälle, vaikka asiat sinänsä tulevatkin hoidetuiksi. Olen kuvitellut että ne ovat pikkuasioita, mutta juuri pikkuasioiden kautta sitä voi roikkua kiinni vanhassa. Ryhtiä, nainen!

Juuri nyt ei ole kuitenkaan mitään ongelmaa. Selkä on jännittynyt, ollut jo muutaman päivän ajan, tunnustelen miltä se tuntuu. Ulkona on henkeäsalpaavan kaunista, kuten usein siirtymäaikoina, kun vanha tekee kuolemaa nykyisyydelle.

PS. Katselin lähiseudun puutaloa, joka keväällä maalattiin hehkuvan vihertävän keltaiseksi, ihailin sitä väriä täälläkin. Tänään en ollut uskoa silmiäni: talo oli aivan umpivihreä. Oliko se maalattu uudelleen? Tuijotin aikani, kunnes tajusin, että vaahteran ja lehmuksen lämpimänkeltaisten lehvästöjen ympäröimänä korostui kellanvihreän vihreys, kun taas keväällä vihreiden ympäröimänä korostui keltaisuus. Ovat keksineet talon joka vaihtaa väriä vuodenaikojen mukaan!

ABC poika kävelee

Poika täytti tällä viikolla vuoden. Tänään oli sukulaisia kylässä. Syötiin ja melskattiin. Availtiin paketteja. Kaikki tahtoivat nähdä että osaako poika jo kävellä, mutta ei suostunut, konttaili vaan. Sukulaisten lähdettyä poika sitten rupesi kävelemään. Ei vieläkään jolkottamaan ympäriinsä mutta ennätyksellisen pitkiä matkoja sylistä syliin. Sillä on herttaisen hidas sytytys. Joskus kun vilkutan pojalle, se saattaa vilkuttaa takaisin kahden tunnin kuluttua. Poika on semmoinen... no, hymyileväinen ja hekottelee ja lörpöttelee kaikenlaista, jaba jaba jaba, tatta tatta tatta, ja sitten bravuuri titti, joka tarkoittaa lamppua. Se tykkää ratkoa pulmia, availla lukkoja ja painella nappuloita ihan loputtomiin. Liikkumishommissa se on aika harkitsevainen. Nousi pystyyn jo monta kuukautta sitten ja rupesi heti liikkumaan tukia myöten mutta ilman tukea ei vieläkään. Mutta tosi lähellä ollaan.

Pari linkkiä joista on ollut mulle suurta iloa: http://www.abc-of-yoga.com/ - tuolta löysin joogaliikkeitä, joita suositellaan migreeniin. Olen ruvennut tekemään niitä iltaisin. Ja seuraavalla sivulla neuvotut liikkeet pyyhkivät pois viimeisetkin rippeet mun taannoisesta unettomuudesta: http://www.naturaid.net/ajankohtaista.htm - sivun puolivälin jälkeen "4 liikettä unettomuuden selättämiseen". Ne on selostettu epäselvästi, mutta tein niitä parhaan ymmärrykseni mukaan joka ilta juuri ennen nukkumaanmenoa ehkä kolmen-neljän viikon ajan. Se oli tehokasta, rupesivat muutaman illan kuluessa vaikuttamaan todella rauhottavasti, ja aloin saada unta aika nopeasti. Nykyään mun ei tarvitse enää tehdä niitä, nukuttaa muutenkin. (Olenkohan laittanut jälkimmäisen linkin ennenkin? Jos olen niin That's me; toistan itseäni. Antaumuksella.)

Viime viikon läsnäolokokeilusta jäi kaipuu. Tajusin, vaikea selittää, että voisi olla aina läsnä. Ei sillä tavalla että pitäisi tai muuta sellaista, jotenkin vaan aistin sen mahdollisuuden. Tai oikeastaan... tajusin että ei ole mitään todellista syytä olla muuta kuin läsnä. Hyvältä, kutkuttavalta tuntuva kaipuu. Kaipuu, joka tietenkin katoaa aina, kun olen läsnä.

Kun otin asiakseni pitää läsnäolon ulottuvuutta mukana viikon ajan, näin taas, miten mieleni viettää paljon aikaa jossain muussa kuin nykyhetkessä. Mutta näin myös että usein, jos ja kun muistutus nousee, saatan hankalissakin tilanteissa palata nykyhetkeen. Ja sitten tietysti tunsin miten ihanaa ja ongelmatonta on olla ja olla ja olla nykyhetkessä - ja miten vaikea siinä on pysyä! Siinä on se kaipuun kohta, kun tietää että tänne voi tulla milloin vain, ja tietää että siinä se on, aina ja ikuisesti, mutta antaa itsensä liukua pois, kun ei vielä muuta osaa. Paitsi silloin kun osaa. Tässä, tässä, tässä. Mitä hyvänsä olen tekemässä. Istumassa, juoksemassa, yskimässä.

Se on elämässä kaikkein hurjinta; hurjempaa kuin koulusurmaajat ja hurrikaanit ja talouden laskusuhdanteet ja omat pienet mutta joskus niin musertavilta tuntuvat murheet, se että ei-mitään-ongelmaa sijaitsee silmänräpäystä lähempänä.

6. päivä

Olin kavereiden kanssa baarissa. Syksyisin jaksan tehdä semmoistakin. Join lasin viiniä, hengitin savukkeiden savua lämpölampuin lämmitetyllä terassilla. Puhetta elokuvista, fonteista, väreistä, facebookista, kaikesta semmoisesta mistä vain voi Coronan terassilla puhua.

Kun hiippailin kotiin puolenyön aikaan, huomasin taas unohtaneeni läsnäolon, tai en tiedä olinko ihan unohtanutkaan, mutta siihen vain on vaikea laskeutua kapakkaympäristössä. Keittiön pöydän ääressä yöpalalla mieleeni välähti, että hiljaisuus on, ikuisuus on, elämä on, ei se keskeydy siksi aikaa kun Anu unohtaa. Kuulostelin. Joo-o, siellä se on.

Oli hyvä kömpiä sänkyyn ja nukkua keskeytyksettä... aivan liian aikaiseen herätykseen :)

3., 4. ja 5.päivä ja Kysymys

Viides päivä meneillään. Ensin esitän teille, hyvät blogini lukijat kysymyksen. Tai oikeastaan pyydän neuvoa tai vinkkiä, miten minun kannattaisi menetellä eräässä asiassa.

Tilanne on seuraava: Oma mummoni, jota olen vuosien ajan käynyt katsomassa lähes viikottain, ajoi minut pois keväällä. Tai oikeastaan hän ajoi pois poikani. Hän teki sen ikävästi, ymmärrän kyllä että joku vanhus ei jaksa pikkuvauvan seuraa, mutta tähän liittyi erilaisia epäsuoria vihjailuja tyyliin, että jos vauva tekee kakat kun olemme käymässä hänen luonaan, en oikeastaan saisi vaihtaa vaippaa ja pestä pojan peppua siellä vaan säästää homman kotiin (huh, mikä sotku siitäkin tulisi...). Lopputulos oli se, että käsitin että hän tahtoisi minun edelleen käyvän, mutta ei tahdo että tulen lapsen kanssa. Tunnen hänet aika hyvin ja luulen että oli mustasukkainen minusta, kun vauva vei huomiotani meidän kahvipöytäkeskusteluiltamme. Hän on aiemminkin tehnyt ihmisille vähän samantyylisiä juttuja. Myös minulle.

Minä suutuin. Olen tukenut häntä erilaisissa vaiheissa ja sairauksissa, mutta kun nyt olisin itse tarvinnut tukea (siis lähinnä aikuisen seuraa yksinäisinä päivinä ja viikkoina), hän vain heittäytyikin mustasukkaiseksi (vaikka oli siinä varmaan vanhuuden väsymystäkin seassa). En kuitenkaan ole sanonut mummolle paljon mitään (jostain vanhasta tottumuksesta, nykyään olen yleensä jo sentään aika suora), mutta olen käynyt siellä enää hyvin harvoin. Ei minua huvita tuon jälkeen käyttää vähäistä omaa aikaani hänen luonaan käymiseen. Eikä mieskään, hyvän tähden, pyydä minua vahtimaan lasta sillä aikaa kun hän käy tervehtimässä sukulaisiaan. Silti... mummo on jo vanha enkä tiedä kuinka kauan hän vielä elää. Sitäpaitsi asia vaivaa minua, suuttumus vaivaa minua. Minun olisi tavalla tai toisella tehtävä hänelle selväksi, ettei minua voi... käyttää. Tarkoitan että... en tiedä ymmärrättekö mitä tarkoitan käyttämisellä. Että toiset ihmiset eivät ole häntä varten tarkoitettuja huvituksia, vaan toisia ihmisiä. Mutta en todellakaan tahdo pitää hänelle mitään yleissaarnaa siitä miten lähimmäistä on kohdeltava! Tahdon vain tehdä selväksi, mitkä ovat omat rajani. Tai siis - millä ehdoilla voin tavata häntä (heh, kuulostaa lakipykälämäiseltä, en tarkoita sitä niin). Jos minua kohtaan käyttäytyy huonosti, niin terve. Olen huomannut vuosien varrella, että pärjäilen aika mukavasti ilman huonoja ihmissuhteita :).

Kuten selostuksesta varmaan paistaa, tiedän mitä minun tulisi tehdä, mutta en kuitenkaan ihan että miten. Herääkö jollakulla jotain ehdotusta, neuvoa, kommenttia tähän? Kiitos että voin kysyä!

No niin. Läsnäolon ulottuvuus on kyllä ollut vielä enemmän... läsnä kuin yleensä. Muistutus nousee silloin tällöin. Tilanteissa, joissa on kädet täynnä jotain hommaa, sitä on vaikeampi muistaa kuin rauhallisina hetkinä. Ja toisinaan minun on vain tyydyttävä siihen, että huomaan etten ole läsnä hiljaisuuden tai rakkauden ulottuvuuksille vaan jollekin muulle. En ole ehtinyt kirjoittamaan "raporttia" pariin päivään, enkä enää muista tilanteita selvästi. Muistan kyllä monta kertaa tunteneeni yllättävää hyvää oloa ja rauhaa kaiken keskellä. Bussissa istuminen on juhlaa, kuulla ja tuntea kaikki keskittymättä mihinkään. Vielä tämä päivä ja viikonloppu.

2. päivä

Eilinen oli sen verran kiintoista kokemus että taidan jatkaa sitä loppuviikon. Unohdin eilen läsnäolon yhtenään, mutta toisaalta palasin siihen yhtenään. Pojan nukkuessa päiväuniaan hiljennyin ihan silmät kiinni istuen, ja se oli todella nautinnollista. Sitten kun olin lopettelemassa, totesin että lyhyeksi jääneen yön väsymys painaa ihanasti ja maastouduin vielä sohvalle upeaan seitsemänsadan kilogramman horrostilaan. Ahhh. Mutta opettaessa en sitten muistanut koko läsnäoloa lainkaan! Heh... Nautin opetustilanteesta tosi paljon, innostuin asioista ja ihmisistä enkä mennyt niihin halpoihin joihin minulla on taipumus mennä. Ihan lonkalta. No, niiltä main toiminta parhaiten lähteekin.

Panin merkille, millaisista ihmisistä pidän välittömästi ja vaistomaisesti. Sellaisista jotka ovat suunnilleen yhtä paljon introvertteja ja ekstrovertteja. Karikatyyri: Jotkut ammatiltaan näyttelijät näyttäytyvät (minulle) täysin ekstrovertteina, siis ulkoa ohjautuvina ja ulospäin suuntautuvina, ja vaikka he olisivat kuinka jänniä tyyppejä, en minä ymmärrä heitä. Arvostan ammattia ja myös sitä erikoista luonteenlaatua jota se vaatii, mutta en ymmärrä enkä pysy perässä. Jotkut, sanotaan vaikka... sarjakuvapiirtäjät (jälleen, sattuvasti, karikatyyri), taas oleilevat omissa maailmoissaan, elelevät hiljaiseloaan ja tekevät omaa juttuaan eivätkä tunnu edes huomaavan, että muut ihmiset pelaavat keskenään monimutkaisia pelejä, välittävät toistensa mielipiteistä ja huomioivat toisiaan monin hienovaraisin tavoin. Osin hyvinkin kunnioitettavia ominaisuuksia, minulle vähittäisen sulattelun paikka. Rakkaimpiin ystäviini kyllä kuuluu (tällä akselilla) hyvinkin erilaisia laatuja, mutta nopeasti ja vaistomaisesti pidän ihmisistä jotka säteilevät ulospäin, sisäisestä maailmastaan käsin. Yksi sellainen on sattumoisin ammatiltaan näyttelijä ja toinen sarjakuvapiirtäjä. :)

Tänään on siis päivä kaksi. Alkoi migreenillä, jonka taltutin välittömästi lääkkeellä ja levolla (annostelin pojan aamiaissämpylän sohvalta käsin ja imuroin sen jälkeenpäin eri puolilta kämppää). Olin ylpeä, että olin taas ajoissa - olen ehkä vasta nyt ihan kunnolla tajunnut että migreeni täytyy keskeyttää heti eikä kohta. Sen jälkeen onkin ollut yhtä juhlaa, ystävä tarjosi taannehtivasti synttärikaffet ja luovutti kortin jossa on piirroksia elämän hyvistä asioista: sieniä, kaakkua, juureksia, hylakermaa, mountain pose, blogi, kaksi vauvaa joilla on söpöt niskat, ja mysteeri. Se on pieni suhru, jonka vieressä lukee "mysteeri," kaikkien muiden kuvien keskellä. Siitä piti kuulemma tulla jotain muuta mutta se meni pieleen ja siitä tulikin sitten selittämätön. Mikäpä sen sopivampaa.

Päivä jolloin

Tänään on päivä jolloin minun on tarkoitus olla mahdollisimman läsnä kaikessa mitä teen ja mitä tapahtuu. Unohdan sen yhtä mittaa, ja sitten muistan taas. Illalla on kurssi jota pidän, opettaessa lipsun helposti erikoiseen ulottuvuuteen, joka on kyllä jossain määrin läsnäoloa (koska asioille on pakko olla läsnä jotta ne hoituisivat) mutta jotenkin... kapeaa sellaista. Hivenen jännittynyttä, vaikka hauskaa. Ja hieman kohtalonomaista - eräissä asioissa minulla on tunne, että ne vain tapahtuvat vyöryn kaltaisesti ja minä vikisen, vaikka pelkkä havahtuminen, seisahtuminen näyttäsi ne aivan toisenlaisina. Yksi tilanne on se kun joku puhelias ihminen vie tilaa muilta, silloin minun on toisinaan vaikea ottaa ohjat. Toinen asia on se kun huomaan, että emme ole aikataulussa, en aina osaa tehdä tarpeellisia valintoja, en osaa rajoittaa myöskään itseäni, jotta kaikki olennainen saataisiin hoidettua. Vaikka nämä asiat eivät ole kovin suuria tai hallitsevia, näen että ne ovat olemassa, silloin kun ovat.

Tänä iltana on siis aikomukseni olla mahdollisimman laajasti läsnä ja katsoa mitä tapahtuu. Eritoten aikomukseni on olla läsnä nyt. Sormet näppäimillä, kävivarsien sivuilla kihelmöivä aistimus, jalat ristissä pöydän alla, oikea pikkuvarvas vasten jotain kovaa mutta aavistuksen verran joustavaa esinettä, takamus tuolin lämpimässä. Silmien taustalla vähäinen kiristys, antaa olla, tältä se tuntuu. Näkökentän ympärillä tumma epätarkka kehikko, nenän hahmo, ripsien varjo, näkökentän rajat. Puinen työpöytä, papereita, kirjoja, iso metalliviivotin, kahvikuppi, tarkkaan katsoen koko näkymä koostuu pieninpienistä väreilevistä rakeista tai hippusista, vai - hajoaako se niiksi?

Läsnäolo on erityisen helppoa silloin, kun makoilee sohvalla tai lattialla ja jostain tunkee pieni höytyväinen pää kainaloon. Päässä on suu ja suussa kaksi sormea, ja käy tuhina kun pää etsii äidistä mahdollisimman pehmeää paikkaa jossa levähtää hetken. Silloin ajattelu lakkaa ilman mitään yritystä, silloin on harvinaisen miellyttävää olla läsnä ruumiin joka sopessa.

Takiainen

Aloitin taas pilateksen. Nyt on erinomainen olo, kerta kaikkiaan. Se tuntui juuri niin hyvältä kuin muistinkin ja vielä hitusen paremmalta. Oli ihanaa nähdä opettajaa, ja muitakin tuttuja vanhasta ryhmästä. Suosittelen pilatesta erityisesti jos on synnyttänyt tai aikoo synnyttää. Minä aloitin raskausajan alussa (sattumalta, en tiennyt raskaudesta ilmottautuessani) ja tein koko yhdeksän kuukauden ajan, ihan viimeisinä viikkoinakin tein vielä koko treenin pari kertaa viikossa. Synnytys kävikin siihen malliin että oli lantionpohjalihakset vissiin aika hyvässä kunnossa (kesti vain kaksi ja puoli tuntia kaikkinensa eikä kipulääkkeitä tarvinnut, jos ei kyllä olisi ehtinytkään). Niin, olen siis aiemmin treenannut ainoastaan raskaana ollessa. Nyt tuntui ihmeen helpolta vaikka oli vuoden tauko ja menin suoraan jatkoryhmään - vähemmän lastia kun lapsenkanniskelun voi ulkoistaa. Lantionpohjan lihakset ovat tietenkin venyneet, joten on mulla tekemistä.

Near death experience. Sekunnin verran luulin että se on viimeinen sekuntini. Rakennustelineiltä mun yläpuolelta kuului sen laatuinen narahdus että jotain todella raskasta tippuu kohta mun päälle. Sydämessä muljahti ja ehdin nostaa katseeni - mitään ei näkynyt, ei itse asiassa edes rakennustelineitä. Ne oli purettu pilatessalin ulkoseinästä jo vuosi sitten. Etsin sanaa ilmiölle, joka on vähän kuin etiäinen, mutta koskee vain mennyttä. Takiainen, sanoi pilatesope. Sillä on sana hallussa.

Rakkauden teoista ja teoksesta

Olen viime aikoina lueskellut David Deidan Finding God Through Sex. (No niin, nyt tulee hittejä kun tuo xsana on täällä, tervetulloo! Täällä puhutaan pikemminkin rakastelusta, in Finnish, kovin mehukkaita yksityiskohtia ei ole tarjolla, vilpilliset pahoitteluni.) Viimeksi kirjaa suositteli meille eräs ystävä grillipihdit kädessä kovin painokkaasti, ja sitä ennen muistaakseni blogiystävä Olematon taikka joku Olemattoman kommenttilaatikossa. (Olemattoman kommenttilaatikko?) No, pitihän se tilata.

Kirja alkoi heti vaikuttaa, olen tuntenut itseni taas läsnäolevammaksi, vähintäänkin helpommin läsnäoloon palautuvaksi näiden päivien aikana. Itse rakasteluun... no, olen esimerkiksi yllättänyt itseni ajatuksista kesken kaiken, ja lakannut ajattelemasta, sikäli kuin pystyn. Siihen on konstit (mikä milloinkin toimii, nyt mantramainen sanan toistaminen mielessä niin kauan että ajattelu unhottuu). Täyteen (tyhjään?) läsnäoloon palautuminen rakastellessa tekee hyvää. Ihmeitä, suorastaan. Kirjassa on valtavasti positiivista energiaa ja kauneutta. Se havahduttaa mut siihen, että olen täydessä vastuussa tästäkin asiasta elämässäni. Tajuan että olen tajuamattani lykännyt eräitä asioita mieheni kontolle. Ei mies toki osaton ole, mutta hän voi hoitaa vaan oman osansa. Kirjassa puhutaan naisen (ja miehenkin) turvallisuushakuisuudesta. En vaadi mieheltäni vakuuksia siitä että olemme varmana ikuisesti yhdessä, tai siis mielelläni olen mieheni kanssa edes vaikka kunnes kuolema meidät erottaa, mutta mitä hyötyä on ihmisen vannoa kun elämä pyörittelee meitä miten tahtoo? Eikä loppuikää edes ole olemassa, on vain nyt? Sen sijaan jotain muuta turvallisuuteen liittyvää huomaan pyytäneeni mieheltä. Suojelua, haavojen suojelua... jotain sen vivahteista, jotain mikä ei kuulu rakasteluun vaikka se onkin ehkä aikansa ollut tarpeen. Mutta ajat ja tarpeet muuttuvat.

Ja nyt mun on tarve vielä kerran palauttaa itseni tähän ja nyt. Tunnen laajuutta. Ja jotain hykerryttävän hyvää, kirkasta, kuin vaniljakastiketta mutta parempaa, on mun rintakehä täynnä. Se valuu pois, kaikkeuden mustikkapiirakan päälle,
eikä mitään piirakkavitsejä, kiitos.

Kiitos. Koskettakaa toisianne.

Sanoo syksyhenkilö

Hiljaista on ollut näillä tienoilla. Vapaahetket olen kuluttanut johonkin muuhun - töiden valmisteluun, sienien ja puolukoiden perkaamiseen, lukemiseen. Tai vaan olemiseen. Hoitovuorottelu ystävän kanssa on lähtenyt rullaamaan kivasti, mutta vie kyllä voimia.

Syksy saa, ja mun syysminä astuu kuvioihin. Mullahan on kaksi persoonaa, talvinen-kesäinen tyyppi joka on sisäänpäinkääntyvä ja vähän anarkistinen. Syksypersoona taas on rohkea, sosiaalinen, menevä ja hieman agressiivinen mutta sovinnainen henkilö. Se astuu kuvioihin näillä main, tunnen kuinka sen jellonamainen laatu läikehtii mussa. Se väistyy yleensä joskus joulun jälkeen. No, persoonat siis tulevat ja menevät, mutta jokin pysyy.

Niin. Agressio nostaa päätään, se on aina hämmentävää. Pinna tahtoo palaa pikkuasioista. En toki räiskytä emootioitani päin toisten naamaa mutta läheiset kyllä aistivat. Olen soveltanut eräänlaista mantran käyttöä: kun ryhdyn puuhaan, jossa tiedän hihojen palavan herkästi, toistelen mielessäni vaikkapa sanaa rauhallinen. Sen sanomiseen ei tule liittyä mitään tunnetta, se on vain tavuyhdistelmä jota toistan. Yksi sana riittää täyttämään mielen ahtaan tilan sen aikaa kun hoidan tehtäväni, vaikkapa puen erittäin menevää pikkukaveria joka onnistuu livistämään housuistaan joka välissä. Emootio pysyy poissa ja kipristelevät jalkaterätkin solahtavat helpommin lahkeiden lävitse.

Mies on työmatkalla. On jotenkin selkeää, kun pitää hetken aikaa hoitaa kaikki itse. Nyt kauppaan.

Muistutus

Mun pitää muistuttaa itseäni siitä, miksi aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Tai oikeastaan se muistutus nousee nyt, kun juuri luin vanhoja merkintöjäni. Rupesin ensin hieman moittimaan itseäni, että olen aiemmin kirjoittanut paremmin. Mutta se ei ole olennaista, vaan se miksi nyt kirjoitan tätä. Jotta asettuisin paikalleni, sisälleni, jotta kirjoittaisin olemisesta ja läsnäolosta käsin. Jotta olisin läsnä. Rakkauteen... rakkauteen ei voi suoraan päättää asettua, pitää ensin asettua läsnäoloon, silloin rakkaus saa tilaa. Tuo ei ole mikään perimmäinen totuus, se on mun kokemus siitä missä järjestyksessä asiat yleensä mulle aukeavat.

Pojan kanssa on nyt kivaa, hän hommailee omiaan ja käy välillä moikkaamassa. Puuhailemme hetken yhdessä, tutkimme hänen vielä palleroisen jalkansa eri osia ja sitten hänen tutkimusretkensä tuolinalusten, matonhapsujen, valkosipulinkuorien ja hämähäkkien mailla jatkuvat. (Tähän asti sain kirjoittaa ilman keskeytystä.) Onhan tämä helpompaa ja vaihtelevampaa kuin aiemmin.

Kotikin on paljon viihtyisämpi kuin ennen. Tilaa, avaruutta, järjestystä. Säilytystilaa: hyllyjä, lokeroita, uutuutena lajittelulaatikko poltettaville, biojätteelle, tölkeille, metallille ja lasille. Mies on nikkaroinut, se tykkää siitä, ja kysykää vaan tykkäänkö minä! Minusta se on aivan ihmeellistä. Ei mun lapsuuden perheessä paljon nikkaroitu, joskus kun olimme pieniä, isä otti esiin bläkkändekkerin, en muista mitä se sillä teki mutta se oli vaikuttava näky. Myöhemmin se oli lähinnä äiti joka säästäväisyydessään korjasi kaiken rikkimenneen kelloista pesukoneeseen, ei hänkään yleensä uutta rakentanut.

Nyt pitää viedä poika nukkumaan ja alkaa itse töihin. Kiitos kaikesta tästä hyvästä.

Palleroita

Tänään alkoi kiintoisa - miksi sitä nyt sanoisi, koe? Ihmiskoe, varmaan. Mulla oli ystävän puolitoistavuotias tän meidän 11-kuisen lisäksi hoidossa. Päivä meni yllättävän sujuvasti. Lounasaikaan oli melkoista hulinaa kun yksi heräsi päiväunilta rattaista, kaikkien piti syödä ja toisen piti mennä päiväunille rattaisiin suunnilleen samaan aikaan. Ja pissattamiset ja maidot ja pukemiset päälle. Jollain kumman tavalla kaikki lutviutui, niinkuin tietysti lukemattomilta monilapsisten perheiden äideiltä ja lastentarhatyöntekijöiltä lutviutuu. Mutta minä en ole koskaan ennen hoitanut kuin omaa lastani, sitäkin vasta alle vuoden.

Huomenna sitten toisinpäin, minä menen työhuoneelle ja ystävä katsoo lapsia. Ja sitten sama juttu joka viikko tästä eteenpäin. Jossain vaiheessa ehkä nostetaan vahtivuoroja 2 + 2 päivään viikossa. Minä saan suunniteltua opetukset ja tehtyä luvatut esitteet ja kuvitukset, toinen saa lopputyönsä valmiiksi. Mikä parasta, järjestely ei kuulu kansaneläkelaitokselle. Sitä paitsi ystäväni on ihan velho lasten kanssa, hyvä jättää lapsi hänen hoiviinsa.

Tuntuu vieläkin aivan ihmeelliseltä kun olo on kevyt ja helppo. Tai tarkemmin ottaen, tuntuu ihmeelliseltä, miten kevyt ja helppo on tavallinen olo. Kun ei väsytä eikä ahdista pitkin päivää.

Eilen illalla mua rupesi nukuttamaan armottomasti ihan ennen aikojaan. Mies sanoi, että mene hyvä ihminen nukkumaan. Minä siihen että turha mennä, en mä vielä voi saada unta. Menin sitten kuitenkin kokeeksi makaamaan sänkyyn... No, seuraavaksi poika herätti viideltä, ja ensimmäinen ajatus oli että voi, nyt en varmaan enää saa unta. Sitten en taas muista mitään ennen seitsemää. Tää on niin ylellistä! Tajuatteko, te kaikki jotka nukutte hyvin! Uni on hienoa ja kaunista ja ihmeellistä. Menkää ja kiittäkää!

Kiinni jäit

Koska luet tätä tekstiä, niin se tarkoittaa, että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat, kunhan vain teet sen. Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat. Ja kommentoida voi/saa/pitää/täytyy vaikkei omaa blogia olisikaan! =) Minut otti kiinni Olematon

Kuusamon anti

...oli semmoinen, että kuljeksin hillasuolla hämärtyvässä illassa ja huomasin, että haluaisin hirveästi löytää lisää hilloja, oikein semmoisen hirmuisen kultapesäkkeen, eikä hilloja näkynyt kuin yksi siellä ja toinen täällä ja mä halusin lisää. Mun hartiat oli jännittyneet niin etten pystynyt enää laskemaan niitä alas. Näiden päälle tuli pettymys itseen. Enkö nyt voisi samoilla tällä kauniilla tuoksuvalla suolla ihan vain ilokseni, kuten olin suunnitellut, ja taasko mä jännitän! Kantapäitäkin hiersi uudet kumpparit, voi räkä. Siinä mättäällä mulle sitten valkeni että ei se mitään, saa haluta, saa jännittää, saa hiertää. Ei se mitään. Saa olla tämmöinen. Tältä se tuntuu. Tältä se tuntuu.

Lueskelin vuokramökillämme uusinta Yoga Journalia ja siinä oli kelpo artikkeli anteeksi antamisesta. Että kaunat joita kannamme sisällämme raskauttavat omaa elämäämme ja aiheuttavat kipua. (Ja että vaikka on tarpeellista antaa anteeksi ja päästää irti menneistä, niin ihan loppujen lopuksi ei ole mitään anteeksi annettavaa koska me olemme lopulta yhtä.) Tajusin että ehkäpä jotkin kivut mun elämässä liittyvät, tosiaan, niihin menneisiin joista mun on vaikea päästää irti, juuri niihin jotka pyörivät mun mielessä. Ihan juuri niihin eikä johonkin abstraktiin tai johonkin mitä en uskalla muistaa tai... mitä hyvänsä. Niin, ajatella, joku on joskus tehnyt väärin mua kohtaan. Se on ihan liikuttavaa miten semmoisiin voikin takertua. Kun olen itsekin toiminut vaikka miten kolhosti ja itsekkäästi. Mutta se ei ole vain tahdon asia päästää irti, olisin mä sen jo tehnyt. Voisi antaa itselleenkin anteeksi ne... (sekavaksi menee, vaikka onkin totta, niin, voisi mennä jo nukkumaan, onneksi tämä huomio on kirjoitettu viimeisenä vaikka se onkin tässä keskellä kaikkea.)

Siinä oli kertomus äidistä, jonka parikymppinen poika oli tapettu ja surmaaja, toinen samanikäinen, oli tuomittu vankilaan. Murtunut äiti meni vankilaan tapaamaan surmaajaa aikeenaan kertoa hänelle kuinka vihaa tätä. Mutta kun hän näki pojan yksinään ja surkeana tapaamishuoneen nurkassa, hän äkkiä näkikin vain kärsivän ihmisen. Hän pyysi mielijohteesta saada halata tätä. Kun he halasivat, äiti kertoi, syvä anteeksianto tulvahti hänen lävitseen. No niin, sori, tämä oli tämmöinen sentimentaalinen itkuntiristyskertomus, ja mua taas itkettää, mutta eikö ole ihmeellistä, että anteeksi voi antaa ihan mitä tahansa. Eikä mulle tässä hullussa maailmassa ole tehty sen kummempaa kuin kellekään toiselle, mutta silti pidän kiinni... Niin kauan kuin pidän.

Mä en tiedä mitään muuta tapaa kuin olla hiljaa ja kuunnella ja hyväksyä se että kyllä, on hiljaisuutta ja tyhjyyttä ja tilaa mutta on myös kaunaa ja jännitystä ja haluamista ja pettymystä. Kuunnella ja kuunnella ja olla läsnä ja olla tuomitsematta. Siinä artikkelissa ehdotettiin tiettyjä rituaaleja avuksi anteeksi antamiseen. Mä olen kai vähän huono soveltamaan semmoisia konsteja. Mutta katsotaan nyt. Katsellaan.

Lähden

Kuusamoon viikoksi koko perheen ja lähisuvun voimalla. Iltaiset hiljentymiset jatkukoot siellä jossain. Kirjoittamaan en pääse.

Olen huomannut hiljentymisistä raportoinnin hankalaksi, se raportti pitäisi antaa pian hiljentymisen päätyttyä, aamulla ei enää muista, mitä siinä oikein tapahtui tai avautui. Mutta en tahdo avata tietokonetta niin myöhään... hmm... kynä+paperinpalanen tuolin vieressä voisi olla hyvä idea. Muistiinpanot voi sitten myöhemmin puhtaaksikirjoittaa koneelle.

Muistutus itselle: hanki istumiseen parempi tuoli. Nykyisessä ryhti lysähtää väkisin.

Siinä raportti

En muista eilisiltaisesta hiljentymisestä paljon mitään. Taisin olla aika väsynyt. Oli hyvä olla, sen sentään muistan, ja sen kun hoipuin punkan puolelle.

Olen taas ruvennut nukkumaan hyvin. Ihanaa.

Mies niittasi kirjahyllynsä joka suunnalta umpeen hienolla afrikkalaiskankaalla. Kuulemma jotta poika ei repisi kirjoja ja työkansioita.
- Miten sä itse aiot käyttää tota? Kysyin.
- Täytyy opetella luopumaan.

Epäortodoksista hiljentymistä

Olen nyt ottanut uudeksi tavaksi hiljentyä joka ilta juuri ennen nukkumaanmenoa, kymmenestä minuutista puoleen tuntiin. Tätä ennen olikin pitkä kausi että meditaatiohetket olivat satunnaisia. Rentoutusta ja lepäilyä olen kyllä harrastanut päivittäin.

Jos hiljennyn heti yhdeksän-puoli kymmenen aikaan, heti kun lapsi on nukahtanut, piristyn siitä enkä ehkä myöhemmin petiin mennessä saakaan unta. Sitä paitsi pojan nukkumaan mentyä pitää yleensä vähän siivota, ja on paljon parempi siivota ensin ja alkaa sitten tavalla tai toisella rauhottua yöunia varten. Saatan kyllä olla jo niin väsynyt että hiljentyminen on vähän sumuista. Mutta parempi, paljon parempi niin kuin ei ollenkaan. Ja se toimii monesti myös unilääkkeenä: lopetan kun alan pilkkiä ja siirryn suoraan petiin. Heh, ei ihan suoraan meditaatio-oppaista, mutta... se toimii. Tässä elämässä, tällä hetkellä.

Ehkä hommaan tulee tiettyä kurinalaisuutta, jos otan tavaksi raportoida näistä hiljentymisistä? Kun aloitin ehkä viikko sitten, pari kertaa meni niin että ruumiin kivut ja jäykkyys yhdistettynä levottomuuteen saivat mut vääntelehtimään koko istumisen ajan. Ajatukset tietysti laukkasivat myös, ruumiin ja mielen liikkumattomuus kun ovat yhteydessä toisiinsa. (Ei varmaan olisi huono idea tehdä muutamia rauhallisia, venyttäviä joogaliikkeitä ennen paikalleen hiljentymistä? Osaako joku vinkata vaikka netistä jotain sopivia liikesarjoja, en ole tehnyt hatha-tyyppistä joogaa kovin paljon? Koetin etsiä mutta en kai keksinyt sopivia hakutermejä...)

No, ilta illalta olen rauhottunut ja laskeutunut hiljaisuuteen vähän vähemmällä porulla. Usein se on mennyt niin että olen ensin levoton, sitten löydän muutamaksi hetkeksi hyvän, rauhallisen, liikkumattoman tilan jossa vain seurailen hengitystäni tai aistimusta eri puolilla ruumista. Lopulta alkaa nukuttaa, selkeys katoaa ja havahdun puoliunesta vain kömpiäkseni sänkyyn. Kuten sanoin, tää kuvio on nyt palvellut mua, kaikki mikä auttaa nukahtamaan on tosi arvokasta ja menee puhdasoppisuuden edelle. Tietenkään meditaation idea ei ole vaipuminen horrokseen. Mutta olen kyllä saanut myös ne sitä edeltävät rauhan ja tietoisuuden hetket ja ehkä se jo vähän vaikuttaa päiviinkin. Ainakin olen ollut hirmu iloinen ja nauttinut lapsen aiheuttamista jatkuvista pikku yllätyksistä - olen ylipäänsä huomannut itsessäni hitusen enemmän joustavuutta. Edelleen pikku kivut ja jännitykset hankaloittavat istumista. Olkapäässä on pistävä tunne, jonka olen liittänyt ainakin nukkuma-asentooni ja ehkä patjan tai tyynyn laatuun. Nukun kyljelläni, olen aina nukkunut ja nautin siitä, mutta ruumis, etenkin hartioiden seutu, menee siinä lyttyyn eikä täysin oikene päivän mittaan. Katsellaan tilannetta.

Eilen illalla mies huomasi, että olen hiljentymässä ja liittyi joksikin aikaa seuraani. Tuntui tosi hyvältä istua yhdessä. Toisten ihmisten kanssa hiljentyminen voimistaa läsnäoloa. Laskeuduin heti vähän syvempään ja rauhallisempaan paikkaan. Hiljentyminen rakkaan kanssa voimistaa rakkautta.

Kuulumisiin.

Katse taaksepäin

Kymmenen kuukautta ja risat tässä maailmassa. Lapsella on ensimmäinen korvatulehdus. Jotenkin liikuttavaa. Äsken se söi ensimmäistä kertaa itse lusikalla. Lusikka on muutaman päivän ollut pojalla käytössä, mutta nyt se onnistui saamaan sillä pari lusikallista suuhunsa. Siitä on tulossa, muuan muassa, länsimainen ihminen. Onneksi paljon, paljon muutakin.

Olen nyt ensimmäistä viikkoa miehen isäkuukauden ja yhteisten lomien jälkeen pojan kanssa kaksin kotona. Tää on jotenkin omituisen... helppoa. Helppoa ja mukavaa. Koko kesä on ollut enimmäkseen mukava. Nyt voin katsella taaksepäin ja todeta, että oli tavattoman raskas talvi ja kevät. Luin artikkelin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, ja siinä oli paljon tuttua. Tunsin sentään alusta asti rakkautta lasta kohtaan ja onneksi aina välissä oli mukavia hetkiä ja mukavia päiviä ja onneksi on ihana mies. Mutta toisinaan elämä oli yhtä... Mordoria, kuten Mitvit asian ilmaisee (hieno kirjoitus, ja erityisen hienoa että se on kirjoitettu). Kaikki näytti synkältä, kaikki menossa huonompaan suuntaan. Mulla oli ihana lapsi mutta itse olin pilalla. Usein tunsin olevani kuin lastu lainehilla, mitä tietysti toisessa, hyvässä mielessä olenkin, mutta nämä laineet ja tyrskyt olivat mielialoja jotka vaihtelivat, no, mielivaltaisesti, tietenkin. Hormoneilla ja vaikealla imetyksellä oli iso osansa, muuttuneella elämäntilanteella omansa eivätkä viime talven huikea pimeys ja unettomuudesta uupuneena vauvan kanssa neljän seinän sisällä kökkiminen helpottaneet asioita. Ja kun sitten lähti liikkeelle, väsyi entistä enemmän.

Mun on kyllä kiitettävä itseäni, että aika hienosti olen tästä kaikesta tähän saakka selvinnyt. Sen jälkeen kun tajusin tilanteen, olen hiljentynyt ja levännyt usein ja opetellut rentoutumaan. Stressitaso on kuin onkin askel askeleelta laskenut ja unenlaatu parantunut. Lääkkeillä on oma osansa, mutta tiedän kyllä että unta ei tule nuijallakaan jos on tarpeeksi kierroksilla.

Jos joskus saamme toisen lapsen, tiedän mistä mun pitää ennen kaikkea pitää huolta: levosta. Sama pätee myös töiden aloittamiseen ja mihin tahansa uusiin elämäntilanteisiin. Lepo ei tarkoita kahdeksan tunnin keskeytymättömiä yöunia (pikkulasten kanssa niistä ei kannata haaveilla), vaan päivittäistä hiljentymistä, lepäilyä, makoilua, rentoutumista. En aluksi pojan synnyttyä tajunnut tätä ja puuhasin kiivaasti kaikkea "omaa" lapsen päiväunien aikaan. Se oli tavallaan kivaa mutta ehdin mennä aikamoisille kierroksille ennenkuin oivalsin että mun tila ei ole enää normaali (elämä kun oli muutenkin niin mullistunut etten tiennyt millaista sen pitäisi olla). En nukkunut öisin enää lainkaan ja päiväsaikaan olin epätoivoinen. Niistä lukemista laskeutumiseen onkin sitten mennyt monta kuukautta. Tiedän että kahden lapsen kanssa päivittäistä lepoa voi olla vaikeampi järjestää, ja töitä tehdessä lepäilyä ei tahdo muistaa tai muka ehtiä, mutta se on vain tehtävä. Tiedän jo muista elämänkokemuksista että kun kerran hankkii herkkyyden johonkin asiaan, kuten nyt unettomuuteen, se uusiutuu helposti. Keho on oppinut sen.

Mutta ruumis oppii myös rentoutumaan ja hiljentymään. Tai pikemminkin se mieluusti palaa siihen mikä sille on luontaista. Kun elää jotakuinkin helppoja aikoja, kannattaa opetella rentouttamaan ruumiinsa ja hiljentämään mielensä. Mielen jo myllertäessä raivopäänä sitä on todella vaikeaa käskeä ensimmäistä kertaa vaikenemaan. Kuka tietää, ehkä juuri hiljentymisen takia kaiken mustuuden seassa oli iloisia hetkiä, absurdia hauskuutta, rakkauden avautumisia, oivalluksia? Sen ainakin tiedän, että oli monia hetkiä jolloin tajusin katselevani itseäni ja murhettani vähän etäämmältä, hetkiä jolloin lakkasin pakenemasta tuntemuksiani jatkuvaan ajatusten kehään, hetkiä jolloin katselin itse mörköä silmästä silmään ja se punastui ja katosi.

Tuosta vain

Pojan mielestä on älyttömän hauskaa katsella maailmaa nurinpäin, peppu pystyssä, jalkojen välistä. Musta on tietysti älyttömän hauskaa katsoa takaisin. Milloin mistäkin asennosta. Lapsen mielestä on ihmeellistä kun mä katoan sekunniksi verhon taa ja ilmestyn taas. Mustakin se on ihmeellistä. Että kadotaan ja ilmaannutaan. Tuosta vain. Ei tämä nyt niin pysyvää ole.

Sanon jotain kumminkin

Äkkiä tuli olo että voisin avata tietokoneen ja kirjoittaa pitkästä aikaa. Oli joku ideakin. Sitten kirjoitin laskuja ja maksoin laskuja. Se olo tyhjeni siihen. Taisi ajaa saman asian.

Ajoin pihanurmea, kun huomasin sieltä täältä heinikosta nousevan ihastuttavia vaalean lilan värisiä kukkia, jotka olivat avautumassa (isäni tunnisti kasvin myöhemmin joksikin malvaksi, ja juuri malvanvärinen se onkin). No, piha näytti jonkin aikaa siltä kuin siihen olisi iskenyt pahanlaatuinen pälvikaljuus. Nyt se on hieman tasoittunut ja malvat kukkivat korkeammissa nurmitupsuissa. Iltahämärissä päivänkakkarat ja siankärsämöt ovat epätodellisen itsevalaisevia. Takapihan kivimuuria vasten riiputtaa yksinäinen sormustinkukka viimeisiä myrkyllisiä kellojaan.

Sormustinkukan muisti eräs vanha rouva. Se on digitalis, siitä tehtiin sydänlääkettä. Kiitos, herra Alzheimer, että luovutit tämän tiedon.

Kesätilt

Olen tehnyt töitä enkä ole iltaisin viitsinyt enää palata tietokoneen äärelle. Nyt lastenkirja on jo aika pitkällä, teen kuvia urakalla. Osa on mielestäni valmiita, osa tehty osittain, jokunen on kokonaan tekemättä ja osa täytyy tehdä uudestaan. Aika jännä nähdä, saanko kirjan julkaistua jonakin päivänä. Musta siitä on tulossa aika hyvä.

Mulla ei oikein ole ollut mitään sanottavaa. Jättäydyn suosiolla lomalle. Jatkan Hiljaisen tienoon kirjoittamista sitten kun huvittaa. Luulisin että ainakin heinäkuu menee.

Nauttikaa kesästä, myös niistä asioista joita ette kesältä odottaisi. Niin minä aion tehdä, parhaani mukaan.

Luuv!