Viides päivä meneillään. Ensin esitän teille, hyvät blogini lukijat kysymyksen. Tai oikeastaan pyydän neuvoa tai vinkkiä, miten minun kannattaisi menetellä eräässä asiassa.
Tilanne on seuraava: Oma mummoni, jota olen vuosien ajan käynyt katsomassa lähes viikottain, ajoi minut pois keväällä. Tai oikeastaan hän ajoi pois poikani. Hän teki sen ikävästi, ymmärrän kyllä että joku vanhus ei jaksa pikkuvauvan seuraa, mutta tähän liittyi erilaisia epäsuoria vihjailuja tyyliin, että jos vauva tekee kakat kun olemme käymässä hänen luonaan, en oikeastaan saisi vaihtaa vaippaa ja pestä pojan peppua siellä vaan säästää homman kotiin (huh, mikä sotku siitäkin tulisi...). Lopputulos oli se, että käsitin että hän tahtoisi minun edelleen käyvän, mutta ei tahdo että tulen lapsen kanssa. Tunnen hänet aika hyvin ja luulen että oli mustasukkainen minusta, kun vauva vei huomiotani meidän kahvipöytäkeskusteluiltamme. Hän on aiemminkin tehnyt ihmisille vähän samantyylisiä juttuja. Myös minulle.
Minä suutuin. Olen tukenut häntä erilaisissa vaiheissa ja sairauksissa, mutta kun nyt olisin itse tarvinnut tukea (siis lähinnä aikuisen seuraa yksinäisinä päivinä ja viikkoina), hän vain heittäytyikin mustasukkaiseksi (vaikka oli siinä varmaan vanhuuden väsymystäkin seassa). En kuitenkaan ole sanonut mummolle paljon mitään (jostain vanhasta tottumuksesta, nykyään olen yleensä jo sentään aika suora), mutta olen käynyt siellä enää hyvin harvoin. Ei minua huvita tuon jälkeen käyttää vähäistä omaa aikaani hänen luonaan käymiseen. Eikä mieskään, hyvän tähden, pyydä minua vahtimaan lasta sillä aikaa kun hän käy tervehtimässä sukulaisiaan. Silti... mummo on jo vanha enkä tiedä kuinka kauan hän vielä elää. Sitäpaitsi asia vaivaa minua, suuttumus vaivaa minua. Minun olisi tavalla tai toisella tehtävä hänelle selväksi, ettei minua voi... käyttää. Tarkoitan että... en tiedä ymmärrättekö mitä tarkoitan käyttämisellä. Että toiset ihmiset eivät ole häntä varten tarkoitettuja huvituksia, vaan toisia ihmisiä. Mutta en todellakaan tahdo pitää hänelle mitään yleissaarnaa siitä miten lähimmäistä on kohdeltava! Tahdon vain tehdä selväksi, mitkä ovat omat rajani. Tai siis - millä ehdoilla voin tavata häntä (heh, kuulostaa lakipykälämäiseltä, en tarkoita sitä niin). Jos minua kohtaan käyttäytyy huonosti, niin terve. Olen huomannut vuosien varrella, että pärjäilen aika mukavasti ilman huonoja ihmissuhteita :).
Kuten selostuksesta varmaan paistaa, tiedän mitä minun tulisi tehdä, mutta en kuitenkaan ihan että miten. Herääkö jollakulla jotain ehdotusta, neuvoa, kommenttia tähän? Kiitos että voin kysyä!
No niin. Läsnäolon ulottuvuus on kyllä ollut vielä enemmän... läsnä kuin yleensä. Muistutus nousee silloin tällöin. Tilanteissa, joissa on kädet täynnä jotain hommaa, sitä on vaikeampi muistaa kuin rauhallisina hetkinä. Ja toisinaan minun on vain tyydyttävä siihen, että huomaan etten ole läsnä hiljaisuuden tai rakkauden ulottuvuuksille vaan jollekin muulle. En ole ehtinyt kirjoittamaan "raporttia" pariin päivään, enkä enää muista tilanteita selvästi. Muistan kyllä monta kertaa tunteneeni yllättävää hyvää oloa ja rauhaa kaiken keskellä. Bussissa istuminen on juhlaa, kuulla ja tuntea kaikki keskittymättä mihinkään. Vielä tämä päivä ja viikonloppu.
Suomen paviljonkiin Venetsian biennaalissa 2024
1 vuosi sitten
14 kommenttia:
Kaipa meidän olisi parasta vain hyväksyä muiden ihmisten "sellaisuus", toisin sanoen se, että he ovat sellaisia kuin ovat. Asettamalla ehtoja ja vaatimuksia voimme kenties hetkellisesti saada toiset mukautumaan odotuksiimme ja vaatimuksiimme, mutta johtaako se loppujen lopuksi mihinkään hyvään?
Kiitos Juhana kun kommentoit! Joo, mummo tosiaan on mikä on, eikä muuksi muutu minun sanomisistani. Tarkoitankin tehdä selväksi omat rajani.
Olen aikanaan tehnyt tämän usean ihmisen kanssa, yrittämättä muuttaa heitä. Olen vain kertonut, mitkä ovat minun rajani. Että en aio sietää tiettyjä asioita, toiset saavat toimia miten toimivat, mutta minä en ota enää vastaan tiettyjä juttuja. Yleensä se on toiminut niin, että kyseiset henkilöt ovat siinä kohdin muuttaneet käytöstään minua kohtaan, mutta voi tietenkin mennä niinkin että ihminen muuttuu (tavallaan minusta riippumatta), tai että hän ei kuule mitä sanon ja sitten emme voi olla enää tekemisissä. Useinhan tämä rajanveto on semmoista mitä tekee jatkuvasti ihan luonnostaan, ilmaisee toisille missä he eivät voi tulla pidemmälle, mutta joskus ei saa sanottua. Toinen (tiedostamattaan) aistii aran kohdan, tunkeutuu yhä pidemmälle, itse on koko ajan enemmän pulassa. Mutta parempi oikaista asiat edes myöhään.
Tässä kohti mä en vaan oikein tiedä mitä mun pitäisi sanoa tai tehdä. Mua ei huvita tavata häntä, tai sitten jos olen menossa tapaamaan, asia rupeaa pyörimään mielessä. Yleensä se on merkki siitä, että jotain pitäisi tehdä (sen sijaan että vaan ajattelee).
Anu, toinen juttu mitä ajattelin on se, että kirjoitukseesi sisältyy paljon olettamuksia (mm. mummon käyttäytymisen syistä). Tuli vaan mieleen, että joskus olettamukset voivat olla vääriä. Yksi vaihtoehto voisi olla esimerkiksi se, että voisit soittaa hänelle ja kysyä, mitä mieltä hän olisi siitä jos tulisit lapsen kanssa käymään? Sittenpähän hänellä olisi tilaisuus ottaa asiaan kantaa suoraan.
Mietin myös tuota rajojen vetämistä. Siis sitä, että pitääkö rajojen vetämisen olla varta vasten tehty statement. Onko se tarpeen?
Nimim. 'Muiden ongelmia on helpompi ratkoa kuin omia' ;-)
Joo, toi on hyvä idea kysyä suoraan, voinko tulla lapsen kanssa. Niin mun ei tarvitse ruveta käsittelemään hänen kanssaan jotain kauan sitten tapahtuneita juttuja, vaan voitaisiin olla ja toimia ja puhua asiasta ihan niinkuin nykyhetkessä :)
Viittasin aiemmin mun elämässä tapahtuneisiin "rajanvetoihin", sana onkin ehkä väärä, liian statement-mainen, nekin ovat yleensä tapahtuneet hetkessä, tilanteessa jossa aiemmin olin toiminut toisin mutta lopulta olen sanonut että en ota tuota vastaan, kiitos. Myös tähän nykyiseen tilanteeseen olen kaivannut selkiytymistä, mutta kun ei sitä voi tehdä menneisyyden suhteen, eikä tulevaisuuden!
Hupaisa juttu, ettei täysin suora kysymys tilanteen selkiyttäjänä tullut mieleeni. Hmmm... nyt alkaa muuten valjeta, taidan tietää miksi se ei tullut mieleeni. Joo kyllä tämä tästä selkenee.
Kiitos kommenteista ja vinkistä!
:-) Mukavaa syksyn jatkoa teille!
Piti tähän kommentoida, mutta olette Juhanan kanssa päässeet noin hyvään vauhtiin ja simppeliin ratkaisuunkin, ettei minun oikeastaan tarvitse kirjoittaa mitään :D
...Ja minä kun ryntäsin tänne pää täynnä ideoita :)
Olematon: Kiitos kommentista! :D
Hei vaan...lueskelen joskus blogiasi, mutta en muista olenko aiemmin kommentoinut mitään. Minulla on vähän samantyyppisiä kokemuksia oman mummini kanssa, hän myös rasittuu lapsivieraista, pelkää saavansa pöpöjä jne. Olen antanut hänelle oikeuden olla vanha ja väsynyt, siksi en puutu asiaan vaan väistän. Mielessäni kyllä olen vihainen ja pettynyt, ja olen asiasta puhunut loukkaantuneeseen sävyyn mm. äitini kanssa. Tarkoitan että sinulla on oikeus olla loukkaantunut ja oikeus käydä harvemmin. Ajattelen että jos jossain kohtaa mennään minun rajani ylitse, niin minulla on oikeus tuntea ja jossain kohtaa voin valita sen että sanon "tässä olen eri mieltä, lapsi on osa minua kakkavaippoineen". Juuri niinkuin Anu sanoit että ilmoitat missä rajasi kulkevat, mikä loukkaa sinua. Se on minusta äärimmäisen reilu tapa ihmissuhteissa. En oikein ymmärrä miksi pitäisi varoa konflikteja jos niistä ei pullistu mitään kolmatta maailmasotaa tms sukuriitaa. Kyllä vanhukseen voi suhtautua myös tasavertaisesti.
Meillä on mahdollisuus muuttaa suhtautumistamme maailmaan siten, että voimme säilyttää mielenrauhan. Se on mielestäni yksi henkisen tien keskeisiä ideoita.
Kyllä, Juhana. Mutta myös suora toiminta oikealla hetkellä auttaa säilyttämään mielenrauhan. Mulle se on ihan yhtä keskeistä (eikä yhtään sen helpompaa) kuin suhtautuminen - tai oikeastaan se on sitä samaa asiaa.
Siis ketut vapaiksi? ;-)
Riippuu varmaan ihmisestä ja hetkestä, jos kettujen vapauttaminen on sulle se juttu mikä pitää tehdä niin en käy arvostelemaan :P
Vapautan mieluummin kettutyttöjä. :-D
Villiina: Kiitos kommentista! MÄkin lueskelen sun blogiasi, en muista olenko kommentoinut :) Joo. Aika tutulta kieltämättä kuulostaa, myös tuo, että ei puhu henkilölle itselleen vaan jollekin kolmannelle osapuolelle! Joo, eihän mulla mitenkään olis aikaakaan käydä siellä enää joka viikko niinkuin aiemmin.
Mutta nyt sitten soitin mummolle ja juteltiin vähän ja sanoin että en taaskaan pääse useaan viikkoon viikonloppuna ja kysyin, voidaanko tulla pojan kanssa käymään joskus viikolla. Mummo harkitsi hetken asiaa ja myöntyi, ja sanoi sen ihan selkeän kuuloisesti. Joten kaikki hyvin.
Olen tässä kuulostellut itseäni ja huomannut, että itse asiassa taitaisin itsekin käydä siellä mielelläni toisinaan ilman lasta, koska meillä on ollut kivoja, pitkiä ja rauhallisia kahvipöytäkeskusteluita ja muuttuuhan se tilanne aika tavalla lapsen kanssa.
Ihanaa, että tilanne (mun päässä ja ulkomaailmassakin) on nyt selkiytymässä.
Kiitos vielä teille kaikille arvokkaista & hauskoista kommenteistanne!
Lähetä kommentti