Hehe

Mulla oli illalla päänsärky. Semmoista ei ole sattunut aikoihin. Mentyäni petiin särky alkoi yltyä ja lopulta se oli niin kova että muistelin ettei synnyttäminen ole läheskään näin epämiellyttävää. En tietenkään pystynyt nukkumaan. Yöllä nousin ja päätin soittaa Kätilöopiston päivystykseen ja varmistaa... jotain. Ettei päänsärky ole oire jostakin, kun laskettu aika on jo ihan käsillä, pitääkö tarkkailla muita asioita, tms. Kaiketi soitin vain tehdäkseni jotain. Ystävällinen naisääni kyseli multa turvotukset ja pitkän listan muita oireita. Ei mitään. Lopuksi hän sanoi että yksittäinen päänsärky ei ole huolestuttava, sun pitää nyt syödä hyvin sekä juoda paljon vettä, ja ota Panadol. Jos ei näillä mene ohi niin käy aamulla terkkarilla. Sanoin että olen juonut paljon vettä. Juo lisää, sanoi nainen. Puhelun loputtua istahdin alas vesikannun kanssa, otin lääkkeen, vieläkö pitää juoda, huoh, no, kokeillaan. Join ison lasillisen. Hmm. Join toisen. Tämähän maistuu. Join kolmannen. Ihan kuin olo helpottaisi. Join neljännen. Joo, paljon parempi olo! Join vielä lisää, menin sänkyyn ja simahdin heti. Vessassa ramppaamisten väleissä nukuin loistavasti :).

Tänä aamuna jatkoin juomalla puoli litraa noin niinkuin herätykseksi, ennen aamupalaa.

Kum-mal-li-nen tää raskaana- ja viimeisilläänolotila kun se pistää ruumiin niin tuntemattomaan moodiin että ei tuollaistakaan huomaa. Että on ihan järkyttävä nestehukka. Tietysti olen kohdannut saman lukemattomissa muissakin asioissa; kun katson peiliin, saataan olla ihan erilaisessa asennossa kuin tunsin olevani. Kaikissa jaksamiseen ja tekemiseen ja hengittämiseen ja syömiseen liittyvissä tilanteissa pitää olla hirmu valpas eikä luottaa pelkkään kokemukseen (eikä etenkään edellisen raskauden kokemuksiin) vaan siihen mitä juuri tällä hetkellä tapahtuu ja miltä tuntuu, eikä sekään usein auta vaan mennään metsään ja kantapään kautta opitaan, ja sitten kun on oppinut jotain niin tulee uusi vaihe ja kaikki muuttuukin taas.

Taas uusi päivä, ikäänkuin lahjana. Päivä aikaa hoitaa vielä roikkuvia asioita. Eilen kävin kirjastoissa ja lyhensin uudet verhot ja ripustin ne (niin, verhot, roikkuva asia...) Tänään taidan käydä työpöydän kimppuun ja lajitella papereita. Toivottakaa vaan mulle voimia ja älyä levätä, kovin montaa asiaa ei jaksa päivässä tehdä :)

Täysin ja kokonaan

Huomaan vahvan kaipauksen ja jonkin uuden määrätietoisuuden... siihen että voisin kokonaan luopua ajatusten virrasta. Palaan erilaisten tilanteiden keskellä hengitykseen ja tuntemukseen ruumissa. Ei se mulle helppoa ole edelleenkään, eikä tuota nopeaa palkintoa, mutta teen sen. Palaan eksyn palaan eksyn palaan eksyn palaan. Koen yhä selkeämmin että ajatusten virrassa tai kadonneena jonkin asian yrittämiseen ei ole hyvä olla, eikä tunnu todelliselta.

Se ei riitä että meditoin, se ei riitä että harrastan hiljentymistä, se ei ole riittäny enää pitkään aikaan. (Ja silti aina mennään sillä mitä on saatavilla ja se riittää!)

"Ei tunnu todelliselta". Miten niin? Kun ei ole kokemusta siitä mikä tuntuu todelliselta, ei voi edes sanoa noin. Muistan hyvin sen kun ei ole siitä kokemusta, paitsi satunnaisia vahvoja hetkiä, lahjoja kaikkeudelta, eihän niiden varaan voi rakentaa. Mutta kun rupeaa vuosien "työn" (hehe) tuloksena huomaamaan että minä aikomuksellani ja tietyllä määrätietoisuudella ja harjoittamisella ja antautumisella ja luopumisella, mitä se milloinkin vaatii, voin aina palata todellisuuteen...!

Katsoimme eilen elokuvan Revolutionary Road. Siinä amerikkalaista lähiöelämää viettävä pääpariskunta haaveili Pariisista. Kun Pariisiin muutto sitten peruuntui, kaikki romahti. Todellinen elämä olisi ollut siellä. (Sori juonipaljastus, mutta luulen että sinä kuitenkin näet ja kuulet jotain ihan muuta jos katsot elokuvan). Hetken aikaa elokuvan imussa tunsin itseni hyvin surulliseksi. Miksei kukaan ole kertonut ihmisille että elämä on aina tässä? Menkää toiselle puolelle maapalloa, kokekaa, eläkää rohkeasti, mutta missään muualla elämä ei ole kuin tässä! Vai.. onko minunkin elämäni sittenkin tavanomaista, keskiluokkaista, rakkaudetonta, ahdistavaa? Enkö ole tajunnut jotain? Pian elokuvan lumous alkoi hiipua ja sen tarjoamat ongelmat, vaihtoehdot ja ratkaisut rupesivat tuntumaan epätodellisilta. Ulkoa katsoen elämässäni ei ole mitään radikaalia. Kuljen tuossa pihatiellä maha pystyssä, isoissa kumppareissa jotka oli helppo pujottaa jalkaan, pudotan roskapussin ulkoroskikseen, kurkistan postilaatikkoon ja noteeraan että "ei mainoksia"-lappu pitäisi ripustaa uudestaan. Palatessani vilkaisen koivunlatvoja: onko naakkaparvi asemissaan? Mitä väliä sillä mitä teen? Jos teen tuon pienen retken ajatuksiini vaipuneena, suoritan vain elämää olematta paikalla, ja jos taas olen läsnä jokaisessa arkisessa teossa, voiko sen "radikaalimpaa" olla? Enkä nyt tarkoita että olen radikaali naapureihin verrattuna tms... ei hemmetti, aika radikaali juttu olla ajattelematta MITÄÄN ja vain ELÄÄ. Se on niin ihmeellistä että se täyttää mut riemulla. Elää täysillä jokaisen roskapussin kiikutuksen, jokaisen askelen! Eikä läsnäolo tietenkään oikeasti kaipaa mitään määreitä, ei seestyneisyyden eikä radikaaliuden. Mutta kun katselen tätä kaikkea, mussa on suuri kaipaus heittäytyä siihen KOKONAAN ja olla se. Jättää ajatukset taakseni.

Sitten mä heittäydyn, ah mikä hiljaisuus, ihmeellinen tunteva värähtelevä ruumis, voi mikä elävä todellisuus, ja kaipaus katoaa. Nämä tilat kestävät yhä pidempiä aikoja, ajattelija minussa on heikkenemässä. Sitten taas unohdan, unohdun jonnekin, ja kaipaus herää taas. Kiitos kaipaus!

Meinasin kirjoittaa mutta en tiedä... tarviiko mun.
Ei vissiin.

Rakkautta, rakkautta vaan

Hyvää huomentaaamupäivää.

Linnut laulavat, tintit, tii tii tii, hyvin sinnikkäästi. Laulussa ei ole vielä täyden, puhkeavan kevään huikeaa huumaa. Keittiön pesuallas röyhtäilee, pulputtaa, yrittää vetää, mutta ei se kovin hyvin siinä onnistu. Mulla oli mieliteko uppoutua johonkin harrypottermaiseen viisaaseen satumaailmaan. Mutta nyt ei ole saatavilla nyt sellaista kirjaa (vaikka ystävältä tulikin aika kutkuttavia suosituksia, ehkä käynkin kirjastossa tänään...) ja sitä paisti istahdettuani tähän rauhassa koneen äärelle kahvikupposen kanssa mut valtasi hirmu hyvä ja levollinen olo. Rakkaus kuplii. En kaipaa mitään. Avasin Facebookin ja se avasi mun tietoisuuteen kaikki ystävät, ystävyyden, teidät kaikki. Kumma juttu, että Facebook kaikessa sarvipäisyydessään useinkin palvelee mua näin. Ihmeellistä, huudan! IHIME JUTTU!

Syntymä lähestyy. Kuten se on koko ajan lähestynyt. Kuten kuolemakin aina lähestyy... kaikki on lähellä!

Kiitos

Juttelin tutun kanssa facebookin keskusteluikkunassa suositeltavista kahviloista, päivän auringosta, sattumuksista, mahavauvasta. Yhtäkkiä rakkaus avautui siinä välillämme tai meissä tai meinä... ja se toinenkin huomasi sen, sanoikin. Sitten keskusteluikkuna sulkeutui mutta rakkaus ei. Tässä se kuplii, hiljaa.

Kuinka ihmeellistä, ihanaa, että todellisuus onkin tällainen, että rakkaus ei pyydä, vaadi, odota, kiinnity mihinkään! Että se on kaikessa ja kaikkialla. Ihmeellistä, tietäisipä se pikkutyttö joka kulki hidastellen koulusta kotiin ja tuijotti puita tuimasti vastausta vaatien ja tunsi, varmaan ikuisesti, että tässä olemassaolossa on jotain joka häntä välttää, jokin hirveän suuri asia jota kierrämme mutta joka aina pakenee meitä.

No nyt se tyttö tietää.

Tätä tää on

Mies tuli yks ilta keittiön ovensuuhun jossa olin syömässä iltapalaa ja sanoi: tätä tää elämä on. Mennään nukkumaan, käydään töissä, syödään aamupalaa, kolataan pihaa...

Mä kuuntelin ja sanoin että niin, tätä tää elämä on. Mutta elämä on myös... ja sitten en osannut jatkaa. Mies sanoi, että joo, olet oikeassa, ja meni pois.

Kohta se tuli makuuhuoneen vaatekaapilta ja pussas mua ja sanoi: kiitos elämä että olet järjestellyt mun sukat.

Huomenta

Olipa hiiidas alku päivälle! Mutta tässä istun, sorvin ääressä, ja kirjoitan lyhyesti tai ainakin suoraan&korjailematta. Heräsin kuudelta siihen että poika kömpi viereeni. Olin varmaan nukkunut oudossa asennossa kun selässä oli kipua. Makoilun aikani tuhisevan tyypin vieressä mutta uni ei tullut. Lopulta nousin juomaan teetä ja syömään jukurttia ja marjoja. Olo oli tukkoinen ja uupunut. Sitten aloitin hitaan joogailun. Kipu ja jäykkyys hellittivät vähitellen. Alkoi väsyttää armottomasti. Onneksi poika jatkoi unia sängyssämme, joten kellahdin sohvalle.

Olin talomme pihalla oman isäni kanssa. Teimme lumitöitä ja juttelimme. Oli pimeää ja taivas oli tähtikirkas. Äkkiä hätkähdin, että mitäs minä täällä ulkona teen, poika on yksin kotona nukkumassa, voi jos hän on herännyt ja säikähtää... menin sisälle mutta siellä oli hiljaista. Mikä helpotus. Miten saatoin unohtaa? Sitten heräsin sohvalta siihen että mies tuli uimahallista ja poika heräsi oven kolahdukseen. Vääntäydyin ylös, virkistäytyneenä. Kello oli yhdeksän. Tässähän voisi keittää kahvit ja ryhtyä töihin.

Ollaan siis kaikki kotona vähän kipeinä. Teen silti töitä koska haluan tehdä työt pois alta ehtiäkseni valmistella paikkoja vauvaa varten ja vähän lepäillä ja käydä kahvilla kaupungilla keskipäivällä. Lähtö synnärille voi tietenkin tulla milloin tahansa. Laskettu aika on kuukauden päästä.

Yksin kotona, tai ei aivan yksin :)

Miehet ovat jonkun 8-vuotissynttäreillä, minä yksin kotona. Näitä tilanteita ei varmaan tule olemaan kovin tiheään seuraavien kuukausien / vuosien aikana. :)

Tai mistä sitä mitään tietää.

Puhuin ystävän kanssa, ihmettelimme molemmat sitä kuinka vahva on nykyään tarve vetäytyä, hiljentyä, olla vain oman hengityksen, tietoisen liikkeen, sydämenlyöntien kanssa. Ja miten aikaa siihen on oikeastaan yhä helpompi löytää ihan vain siksi että... no sitä on vaan pakko järjestyä, se järjestyy, se on välttämätöntä sille ettei mene huonoon kierteeseen ja huonoon oloon ja kuntoon. Yhä aihemmin sitä hoksaa jos voimat ovat ehtymässä ja sitten vain, en tiedä mistä se aika aina löytyy, jostain raosta, hetkiä, tiloja, tilaisuuksia, olemattomuuksia, pieniä ja suuria tyhjyyksiä on tämä olemassaolo täynnänsä kun niitä vain rupeaa huomaamaan. Ja niissä voi jäädä yhä useammin viipymään kaiken hässäkän keskellä.

Kun lapsi syntyy, elämä tulee varmasti olemaan hyvin täyttä, mutta jotenkin tiedän että kun pysyy valppaana, tai yhä uudelleen palaa valppauteen, tyhjiä hetkiä ja tiloja löytyy. Nyt jo olen useiden kuukausien ajan tehnyt sitä että jos olo menee tukkoiseksi ja onnettomaksi, mutta en pääse minnekään tuulettumaan, istahdan niille sijoilleni, hengitän siinä, otan asennon, asanan, viivyn, toisenkin, poika leikkii ympärillä, päristää autoa selkääni pitkin, touhuaa jotain, keskeyttää mut, tai ei oikeastaan, mua ei oikeastaan ole häirinnyt se häiriö, ehkä mitään ei keskeydy. Kaiken keskellä on vapaus, tila joka ei ole kenenkään oma. Tila johon jännitykset sulavat ja jossa mielen vaatimukset ja jankutukset muutuvat ohuiksi ja voimattomiksi. Siitä tilasta käsin on helppo olla siinä samassa läsnä lapselle, ja sitten taas vetäytyä, siinä samassa. Näköjään lapset tottuvat kaikenlaiseen. Mulla on Malla Rautaparran Jokanaisen joogakirja, hän siinä kertoo kasvattaneensa neljä lasta ja kaikki ne vuodet jooganneensa kotona kaiken keskellä. Oli vain yksi sääntö: joogaamista ei saanut häiritä, mutta mukaan sai liittyä. No, meidän pojalta ei voi eikä tarvitse vielä vaatia että hän muistaisi aina olla "häiritsemättä", mutta vähitellen senkin voi tuoda mukaan. Ja ehkä hän myös liittyy mukaan. Jos tahtoo.

Yhtäkkiä muistan että olen kirjoittanut tästä jo aiemminkin. Milloin?
Mistä mä en olisi kirjoittanut jo aiemminkin?

Kuinka helpottava ajatus, että mä en kipeimmin tarvitse omaa aikaa vaan tätä tilaa joka ei ole kenenkään oma.

Olen harrastanut, ja harrastan vieläkin joogaa, pilatesta, meditaatiota, kokeillut kaikenlaista muutakin, ja kaikesta on jäänyt työkaluja käyttöön. Oikeastaan en tiedä mitä se on mitä mä iltaisin teen, kutsun sitä vain yksinkertaisuuden vuoksi joogaksi. Mutta ei se nimeä kaipaa. Hiljaisuutta, tietoista liikettä, liikkeen seuraamista, hengitystä, kuuntelua, pehmenemistä, suoristumista, olemista, tyhjentymistä. Ja mitä tahansa siinä tilassa ilmeneekään!

Hiiri kävi tuossa keittiön ja olohuoneen kynnyksellä. Kaiketi rohkaistuneena talon hiljaisuudesta. Ruumissa kävi samanaikaisesti pieni inhon värähdys ja sitten semmoinen "oho, onpa se suloinen". Vaikka joutuukin nyt tappolistalle :)

Elämä muistuttaa, päivittää merkillisillä tavoilla joita se ei selitä. Törmäsin kaupungilla erääseen "hiljentymiskaveriin". Tai -ystävään, juu, vaikken häntä hyvin tunnekaan. Outoa miten nykyään törmään näihin ihmisiin aivan jatkuvasti, ja aina jotenkin sattuvalla hetkellä, kuin muistutuksena jostain. Ei-mistään. Niin ja kuulin eilen saaneeni perinnön - lapsuudenkodin lähes 100-vuotiaaksi elänyt naapuri oli testamentissaan jättänyt mulle maalaustarvikkeensa. En ollut tavannut häntä varmaan 15 vuoteen, joten ällistyin aika tavalla. Ja sitten harmaa pikku jyrsijä ilmaantuu hämäristä tuijottamaan mua, viikset väristen valppaudesta, ja väräyttää mussa jänniä sointuja.

Ja nyt tulee miehet.

Voimia ja tiloja

Mua hallinnut tietty tyyneys on alkanut väistyilemään, väsymys koettaa ottaa valtaansa, usein en jaksaisi enää mitään, itkettää, suututtaa, synkkiä odotuksia tulvahtelee mieleen. Jos nyt suoraan sanotaan, ja miksei sanottaisi, koska se mistä seuraavaksi puhun on vain ajatuksia ja emootioita, joten siitä vaan, niin en kyllä yhtään osaa iloita siitä että tässä ollaan ihan pian jäämässä lasten kanssa kotiin, mökkiin, erite-elämään, on ollut ihanaa käydä töissä. Ihanaa että on ollut muutakin, ei ole haitannut kodin sotkut, ei puolison menot, ei oma vaativuuteni. Nyt nuo asiat taas hyökivät päälle, toisinaan voimalla, ja tunnen niistä myös syyllisyyttä. Ihmeellistä miten vahva, vetoava tää kuvio on. Miten kovasti haluaisin nää kaikki tunteet pois ja miten vähän ne mua tottelevat. Tai ehkä ne tottelevatkin, koska en haluaisi luopua näistä tunteista, ehkä senkin takia ne tulevat ja menevät ja tulevat taas. Hah! Nyt te olette pieni sykkyrä mun sydämessä, enkä yritä mitään. Siitä saatte ei-mitään!

Huomioita: kun päästän itseni itkemään suuttumuksesta ja itsesäälistä, tyrskimään ääneen vielä tämän ja tuon ja senkin ajatuksen, se energia vie mua jonnekin, alas, jokin tarttuu mua koivesta ja vetää lieskoihin, ei kai helvetti muuta ole kuin se paikka. Itkun jälkeen olen tuomittu mykkään jumitukseen, mulla ei ole kertakaikkiaan voimia kuin olla vaan, en pysty sanomaan mitään koska sanat ovat myrkyllisiä. Voin vain odottaa, että voimat hiljalleen palautuisivat. Onneksi mies on jaksanut, ei ole ottanut itseensä, viitsinut vartoa ja vartioida kuin lajitoveri haavoittunutta kumppania, että saan kerättyä voimia. Sen jälkeen on arka, uupunut olo, kuin olisin polttanut itseni auringossa.

Toisaalta: toinen, helpompi tie on se että jätän itkun väliin ja hiljennyn heti. Sekin vaatii usein toiselta ymmärrystä, mutta kyllähän tuo mies näitä juttuja ymmärtää, ainakin jos pystyn kommunikoimaan tilanteen yhtään ymmärrettävästi. Jaa, no, joskus se tajuaa vaikken pystyisikään, taikka sitten ei tajua mutta käyttää vain miehistä kykyään antaa tilaa toiselle, mitä hyvänsä onkaan meneillään. Minä sitten hiljaa hengittelen sitä hyrskyä joka on ottamaisillaan mut valtaansa, jonka pyrkimys olisi vetää mut ensin sätkeisiin kuin nuken ja sitten liikkumattomuuteen. Hengittelen vaan, ajattelen niin vähän kuin voin, kuuntelen miten se ja muut voimat liikkuvat ruumissa. Mä olen tehnyt tän monta kertaa viime aikoina, jäänyt vain kesken kaiken kuuntelemaan sitä, se on ensin vähän kivuliasta mutta se kannattaa. Siitä tulee läpi jotenkin selkiytyneenä, jopa... levänneenä. Mutta tietyllä tapaa kiinnostavaa on se että en meinaa muistaa että olen toiminut näin, mieli ei tahdo rekisteröidä tätä ei-tapahtumaa lainkaan. Ihan kuin se ei haluaisi tunnustaa sitä elämänkokemukseksi, se haluaisi vain vatvoa niitä kertoja jolloin olen "sortunut".

Olen vähän iloinen siitä että huomaan sen, että ruumis useinkin tekee sen mitä täytyy, se hiljenee tai toimii, täällä vaan on joku tai jokin joka koettaa hämätä mua näkemään toisin, tai en tiedä, ehkei se edes koeta mitään, on vain touhukas ja pieni ja höpsö.

Hei mies

Katsotaanpa yhtä asiaa. Se tuntuu (iki)vanhalta mutta katsotaan sitä nyt. Nyt vaan. Jotain täytyy kuitenkin kertoa ensin... ehkä se avaa jotain?

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä näin unta jossa olin lapsuudenkodissani erään nykyisen ystäväni kanssa. Oli yö tai myöhäinen ilta, ja kuulimme äkkiä alakerrasta ääniä. Ystäväni lähti luottavaisena kävelemään portaita alas, katsomaan mitä siellä on, minä seisoin ylätasanteella peloissani. Kumarruin ja näin kaiteiden välistä että eteisen varjoissa seisoi liikkumaton mieshahmo jalat ja kädet harallaan, valmiudessa, hänen päänsä rajautui pois. Näin kun ystäväni laskeutui kulman takaa häntä kohti pahaa-aavistamattomana. Rupesin huutamaan, mutta kurkustani ei tullut kunnolla ääntä, huusin niin kovaa kuin pystyin, hirveää, ystäväni ei kuunnellut, minä huusin, miksi ääneni ei toimi kunnolla, vedin henkeä, halusin huutaa niin että tuo mies säikähtäisi ja lähtisi pois, huusin, kovempaa... kunnes mun mies ravisteli mut hereille. Huoh. Ääneni kaikui vielä huoneessa, poikakin oli havahtunut, itki vähän. Kuinka helpottavaa olla hereillä.

Taas näitä painajaisia. Ovatko ne aina samanlaisia, maailman tappiin saakka, muuttuuko mikään? Niitä on harvoin mutta ne toistavat jokseenkin samaa kaavaa. No... tässä oli kuitenkin mukana tuo ystävä joka ei pelännyt. Hm. Sain herätä ennen kuin mies hyökkäsi, mun rakas mies suojeli mua :)

Kyllä mä tiedän mistä niissä on kyse siltä osin kuin ne kumpuavat mun henkilökohtaisesta menneisyydestä. Mutta se tietäminen ei auta. Mulle ei ole tapahtunut mitään tän maailman näkökulmasta poikkeuksellisen kamalaa, isä oli sellainen ja tuollainen, ja äiti, mitäpä kuvioita kertaamaan, mä olen aikanani tehnyt sitä paljon eikä se kertaaminen lopettanut noita unia. Niissä on jotain loputtoman tuntuista, ne nousevat osittain kollektiivisesta psyykestä. Luulen ma, tää on mun aavistus. Eikä sitä lähdettä ehdytä mikään määrä muistojen käsittelyä ja kertaamista.

Jotenkin seuraava päivä pyyhki unen mielestä vaikka se oli niin voimakas. Eihän siitä muuta tulkintaa tarvitse tehdä kuin että ole valppaana, huomaa mitä sinulle tapahtuu. Olet tyttö huutanut aika kovaa jotta tajuaisit olla valppaana. Haloo! Se on sen viesti, ainakin se jos ei muuta.

Illalla oli sitten hiljentymisilta. Siellä oli mukana monia miehiä, hienoja miehiä joista pidän kovasti. Sattumalta istuin kahden miehen välissä, tunsin olevani - en tiedä onko turvassa oikea sana, ehkä sitäkin, ainakin juuri oikeassa paikassa, ja tunsin että siinä oli vaihtoa, rajojen hälvenemistä, en osaa nimetä, jotain mikä tapahtuu ihan itsestään. Mutta aina kun oli "tavallinen" sosiaalinen tilanne, puheltiin teekupin äärellä, ei mikään tuntunut tapahtuvan itsestään, olin säikky. En uskaltanut katsoa miestä silmiin, en ottaa tilaa tai aikaa, en jäädä pidemmäksi aikaa juttelemaan. Tai jos jonkun kanssa jäin niin olin hieman kauhuissani. Vaikka vain hieman.

Hm, mitä jos lausuisi, kesken kaiken, että oho, pelottaa? Sanoisi ääneen sen ilmeisimmän eikä yrittäisi keksiä jotain sanottavaa.

Ei tietenkään ollut uusi kokemus olla peloissaan miehen seurassa. En mä välttämättä mene hiljaiseksi vaan heittäydyn puheliaaksi, riehakkaaksi, tai jotain. Välttelen katsetta, vaihdan aihetta. Usein katselen tapojani hellyydellä, kappas, Anu ujostelee. Ei siinä mitään pahaa ole, ja monesti siinä onkin jotain ihan muuta kuin tuo pelko, ujostelu voi olla sellaista hyvää hämmennystä. Mutta nyt mä katson sitä pelkoa.
Näen että en käyttäydy väärin, missään ei ole vikaa, mä vaan... sitä. Pelkoa.

Se tuntuu tässä nytkin. Rinnassa. Vähän. Mitä se on? Lievää puristusta. Ei muuta.

Saman tien avautuu, että tosiaan, sille ei tarvitse tehdä mitään. Mun ei tarvitse oivaltaa pelon sisällöstä mitään uutta. Se vaan on siinä, se on mitä se on. Silloin kun on.

Haloo!

Painajaisetkin saavat olla. Ei ne ole vaarallisia. Viimeistään kuollessani yleensä herään.

Olla valppaana. Läsnä. Kun voin. Kaikki mikä tapahtuu ja ilmenee on ok.

Mies... on ok. Hehe. Oisko enemmän?

Mä rakastan miestä. Joskus vähän kuristaa & puristaa. Ettäs tiedät. Senkin mies.

Ei-köntys köntystää

Menin eilen illalla pilatekseen. Kun saavuin aulaan jossa ihmiset odottelivat saliin pääsyä, eräs mies laukaisi, huumorilla tietty: "Sieltä se köntys raahustaa! Miten sä jaksat vielä tulla tänne?" Aluksi en edes tajunnut kenelle se puhuu. Sitten kun ihmiset kääntyivät katsomaa mua, olin hetken suu auki ja sanoin vaan että onhan mulla tässä vielä pari kuukautta ja menin vaihtamaan vaatteita. En loukkaantunut yhtään koska, no, en mä tunne itseäni köntykseksi joka raahustaa (paitsi joinakin yksittäisinä hetkinä). Ei se minusta puhunut :) Tiedän vallan hyvin miltä saatan jonkun silmään näyttää mahoineni mutta kun... ei se vaan mitenkään määritä mua. Sinänsä tuntuu hyvältä tulla huomioiduksi raskaana olevana naisena, jos joku hymyilee, tarjoaa tyynyn, kysyy voiko auttaa, kyselee lasketusta päivästä ja niin edelleen. Mutta se ei olekaan määrittelyä.

Peilistä tuo maha kyllä näyttää hirmu isolta. Mutta peilin näkymät unohtuu äkkiä ainakin silloin kun on läsnä ruumiissaan. Tai läsnä toisen ihmisen kanssa.

Mun mies rakas ei ole koskaan puolella sanallakaan ilmaissut että pitäisi raskaana olevaa naista jotenkin epäviehättävänä. Ihan päin vastoin. Tuntuu että sen mielestä on se kivaa ja kaunista, kun onhan se yksi aika perinaisellinen olotila. Tyyni ja hehkuva. Ja viime aikoina rakastelu on ollut muutenkin antoisaa ja yllättävää, se tuo muhun jotain naisellista voimaa, joten tuollaiset sanat jotka eilen kuulin, eivät tartu muhun. Paitsi - niiden takana, äänensävyssä piilevä... jokin, ehkä hellyys :)

Kuulkaa

Ei mitään erityistä. Kuplivaa iloa, epäilyksiä, rauhaa siitä että kaikki tapahtuu aikanaan. Rauhaa ja epäilyksiä siitä että voiko olla... voiko olla että kaikki tapahtuu aikanaan? Naurattaa.

Luin Lasten Raamattua jonka sukuun tullut pappi lahjoitti pojalle. Hauskat kuvitukset, vähän pöljät. Heprealaiset saivat joka päivä autiomaassa vaeltaessaan sen päivän annoksen mannaa, mutta ei koskaan enempää, jos sitä säilöi niin se alkoi pilaantua. Ja toisinaan saatiin viiriäispaistia.

Ja kenelleköhän Mooses oli viemässä viestiä Jumalalta, hänen piti kuitenkin kertoa että Minä Olen lähetti viestin.

Olen olen. Huomenna on hiljentymisilta jonne pääsen. Ihanaa.

Mies oli väsynyt ja vähän surkea, juttelimme. Hänellä on eräs tarina jota hän kertoo itsestään ja menneisyydestään, ulkopuolisena se on helppo nähdä ja sanoa että kulta se on tarina. Ja hän tietää sen itsekin aivan hyvin. Sitten tulin katsahtaneeksi lähemmäs, huomasin että kertaan itsestäni tarinaa, sitä "pojan vauva-aika oli elämäni raskainta aikaa". Ihan varmaan olen kirjoittanut tuon lauseen tännekin, useampia kertoja. Ja tietysti tarinalla on jatko-osa, jonka ensi-ilta on parin kuukauden päässä (viimeistään). Tänä aamuna koetin katsoa noita "aikoja", mitä ne olivat tai ovat, kuinka monta kiloa ne painavat, ja koko rakennelma alkoi näyttää kovin huteralta. Läpinäkyvältä. Läpituulevalta.

Kuulkaa! Rakkaus!

Sus siunakkoon

Tässä sitä ollaan, selvitty on, kaikki on ihan tavallista, paitsi että mies on maan toisella reunalla, vaikka itse asiassa sekin on ihan tavallista. Lunta tuli hirmuisesti mutta naapuri ja ystävä tekivät lumityöt, ne ovat hoituneet, ihmeellistä. Yksi ystävä jonka piti tulla jelppimään saikin vatsataudin mutta sitten tuli toinen ja kolmas.

Nyt pelottaa vain torstainen opetuskeikka. On se pelkoa, lievää sellaista, mutta se saa nukkumaan hieman levottomasti. Se on viimeinen opetuspäivä mun elämässä, juu, koska sitten on edessä enää kuvitushommia ja maaliskuun alkupuolelta lähtien määrättömän pituinen hoitovapaa. (Siis "vapaa".) En ole miettinyt milloin palailen töihin, en kykene katsomaan niin kauas, epätodelliseen.

Opettamiseen liittyy yhä vain se tuntemus, joka on kyllä lientynyt huomattavasti muutaman vuoden aikana, että olen menossa susilauman keskelle. Ja sudet eivät tietenkään ole niitä opiskelijoita vaan omia pelkojani, jotka louskuttavat ja karkailevat kinttuihin. Siellähän pörräävät. Hoh hoijaa. En voi tehdä asialle mitään.

Joo. Mutta tervetuloa sudet. Katsotaan teitä vasta kun tulette. Turha tässä muuta.

Poika on ihana. Rakkaus avautuu niin helposti kun häntä katsoo. Poika sanoo usein kiitos, hän jopa kuulostaa hyvin kiitolliselta.
Hengittäminen on ihanaa, ja vesi.
Kahvi on hyvää, uiminen, ruisleipä, kala, lumi, ystävät. Ja pienet ystävät jotka tekevät lumitöitä ja havaitsevat haamuja meidän pihassa ja päällekakkaavan, kenties jättiläsmäisen hiiren makuuhuoneessa. Hiljaisuus on hyvää, siihen avautuu lähes aina mahdollisuus vaikka eläisi minkä hässäkän keskellä.
Sudet mahtuu hiljaisuuteen, kauniit sudet.
Jokin juuri hellitti sydämessä, jokin jota en ollut huomannut ennen kuin se hellitti.

Pelle pelokas

No nyt se sitten tapahtuu. Mies lähtee viikoksi Keniaan. Kuten niin monesti ennenkin. Nyt olen käynyt mielessäni läpi lento-onnettomuudet, kaoottisen liikenteen, tartuntataudit ja sitten, huu, on vielä poliittisia ym vaaroja joita en tajuakaan miettiä. Ja nälänhätääkin siellä on, kaiketi niissä hienoissa isoissa hotelleissa kumminkin on jotain ruokaa tarjolla? :p Muistan että viimeksikin olin loppuraskaudesta tosi herkillä. Kävimme Pohjois-Norjassa eräällä putouksella. Mies lähti kiipeilemään kallioille. Mun sydän meni rusinan kokoiseksi sykkyräksi. En voinut katsoa, peitin silmäni, istuin kauhuni kanssa märällä kivellä ja itkin kunnes hän tuli alas, tietysti aivan ihmeissään. Siinä vaiheessa olin jo ehtinyt hyväksyä että jään yksinhuoltajaksi.

Lauri kirjoittaa niin kauniisti auttajista sekä täällä päivämaailmassa että psyykessä... kiitos siitä. En ole vielä kaikissa paikoissa tottunut luottamaan siihen että apu tulee. Tai että ansaitsisin apua. Se mahdollisuus kyllä nousee mun mieleen, että ehkä tästäkin selvitään. Luottamuksen, rakkauden hippusia. Mutta mieli on sellainen, se selittää kiireesti että juuri tämä on kyllä niin vaikea paikka että ei tästä millään kosmisilla poppaskonsteilla luistella! Eniten, tällä hetkellä, kammoan fyysistä kipua, vaivaa, nääntymystä, yksinäisyyttä, uupumuksen rajoilla hoippumista, kun se on, no, jotenkin aika lähellä koko ajan :). Raskaus ei tästä enää helpotu ennen kuin loppuu, ja eka vuosi vauvan kanssa, no, pojan syntymän jälkeiset kuukaudet olivat sekä psyykkisesti että fyysisesti elämäni rankin jakso. Osa minusta on sitä mieltä että olen taas sukeltamassa putkeen josta tulen ulos mökkihöpertyneenä, onnettomana, fyysisesti romuna ja ennen aikojani vanhentuneena.

[Edit: luin tän jälkikäteen ja tuo edellisen lauseen "taas" paistaa sieltä isona, tahattomana & koomisena... tuommoinenhan minä nykyään :D ]

No, siinäpä noita pelkoja. Hetken ajattelin ruveta käymään niitä läpi, kumoamaan tai kääntelemään, asettamaan suhteellisiksi jne mutta huomaan ettei se ole tässä pointtina että mitä minä pelkään. Jee! Mun ei lainkaan tarvitse käsitellä niitä!

"Ja elämä itse ei jätä minua yksin. Minulla on auttajia ja suojelijoita kaikilla kosmoksen ulottuvuuksilla – nyt ja ikuisesti. Aina kun tämän unohdan, saan yrittää taapertaa pitkänmatkan vaellustani yksin, kunnes huomaan sen kivuliasuuden, kuten myös sen, että se ei ole pakollista ja voin jälleen olla tarpeeksi kuulolla huomatakseni näkyvien ja näkymättömien auttajieni ikuisen läsnäolon." Kiitos vielä näistä sanoista.

Yön seikkailut

Valvoin yöllä ja murehdin. Olen tulossa kipeäksi ja mies on lauantaina lähdössä viikon työmatkalle. Mietin kauhuissani miten selviäisin pojan kanssa, kuumeisena ja ison mahan kanssa. Olen ilman flunssaakin jo aika reporanka iltaisin. Mistä saisin tarpeeksi apua... olenhan mä sopinut vaikka mitä apua, mutta osa avusta on pienten lasten äitejä lapsineen, voivatko tulla tänne tartutettavaksi, ovat itse pian samassa jamassa. Pieni pelko puristi vatsaa, olin vihainen miehelle että hän lähtee nyt, ja oli vaikea hengittää, mulla on ilmeisesti keuhkoja painavan vauvan, pölyn ja hivuttelevan pöpön takia ollut jo useita päiviä hengitysvaikeuksia. Päätin nousta sängystä, murehtimasta asioita joille en voi juuri sillä hetkellä mitään.

Juu, nytpä teenkin sen minkä voin! Laitoin lämmintä vettä ja suolaa nenäkannuun ja rupesin puhdistamaan röörejä. Välittömänä seurauksena - kunnon nenäverenvuoto. Ahh.

No, nenän tyrehdyttyä, aamuneljän kunniaksi, istahdin hiljentymispenkille (sellainen matala, simppeli, mutta nerokas puupenkki jossa on tosi hyvä istua, vipassana-penkiksikin sitä sanotaan) jotta saisin mieleni vähän tyyntymään. Oli pimeää, jännitykset alkoivat laskeutua, hengittäminenkin helpottui... kunnes tajusin että nyt on jotain vialla. Korvat huusivat voimistuvaa hälyytysääntä, siis tinnittivät niin että volyymi oli jo kivulias. Kas vaan, olen pyörtymäisilläni. Näön hämärtymistä ei vaan huomannut kun oli muutenkin hämärää. Raahauduin takaisin sänkyyn. Levottomat ajatukset vainosivat mua loppuyön, torkahtelin katkonaisesti.

Aamulla havahduin siihen että äitini soitti ja sanoi että he ovat isäni kanssa tulossa Helsinkiin hoitamaan jotain hommia ja juu, voivat auttaa mua viikonlopun yli jos on tarve :)

Satunnaisia nuotteja

Joo.

Ravintola Greenstarin rauniot olivat vaikuttava näky. Niin iso rakennus hapettunut hetkessä muutamaksi mustaksi tikuksi. En ollut ainoa joka päätti ajaa sitä kautta. Ja sunnuntaikävelijätkin olivat suunnitelleet reittiinsä uuden paikallisen nähtävyyden mukaan.

Mitään todellista ei voi uhata. Saati menettää. Se kolahti tänään. Se on tietysti motto Poikkeavan tavallista elämää -blogista, Ihmeiden oppikurssia en ole itse koskaan jaksanut lukea, ihan liikaa sivuja. Mä haluan läsnäoloni heti :P

Meidän piti lähteä ihanalle, rentouttavalle kylpylälomalle Eestiin viikonlopuksi eräiden ystävien kanssa, mutta poika sairastui, joten sen sijaan olemme viettäneet ihanaa, rentouttavaa viikonloppua kotona. Joo, jotenkin hirmu hyvää ja rauhallista ja rakkaudellista.

Tein pitsaa. Pohjasta tuli kamalan paksu, ei lainkaan italialalaistyyppinen kuten oli tarkoitus. "Venäläisiä emme ole, ruotsalaisiksi emme voi tulla, olkaamme siis suomalaisia", sanoi mies tyytyväisenä ja upotti hampaansa taikinaan. Nyt on yksi kaverikin täällä syömässä. Ei häntäkään haittaa. Miesten leppoisa jutustelu kuulosta mukavalta tuolla keittiössä.

Haitilta kotoisin oleva ystävä tupsahti kylään yksi ilta. Silloin mulla sattui olemaan iso kattilallinen hyvää juureskeittoa jossa oli ytyä epäsuomalaiseenkin makuun. Tuona iltana hänen äitinsä oli vielä kadoksissa, löytyi sittemmin elävänä, mutta kaikki läheiset ovat menettäneet, no, kaiketi kaiken. Nukkuvat puun alla. In life, anything can happen, totesimme, se tuntui hyvin todelta, en teeskennellyt tietäväni miltä hänestä tuntuu mutta luissani tiedän että se pätee lopulta meihin kaikkiin, vaikka juuri nyt elämä täällä pohjoisen maan pääkaupungin pohjoisosassa tuntuukin tyyneltä, kamara vakaalta.

Kattovalo himmee ja kirkastuu riippuen siitä missä vaiheessa pesukoneen ohjelma on. Poika käy nojailemassa, pyyhkii räkää mun isoon mahakumpuun. Tuosta lapsesta on kyllä hirveästi iloa.

Väsyttää. Perinpohjin levännyt, uinut, pilatoinut, syönyt, halaillut, rakastanut olo.

Kuuntelin radio Dayta josta tuli lapsikuoron laulama laulu jossa odotettiin Jeesuksen uutta tulemista millä hetkellä hyvänsä. Oletteko naiset tulleet ajatelleeksi, että jos on juuri rakastellut ja menee uimahalliin uimaan, joku toinen nainen voisi tulla siitä raskaaksi? Mä olen. Joku ihan liian nuori tyttö vaikka. Mutta siitä voi tulla uusi Jeesus.

Ajatuksia

Valvoin aamuyöllä ja levoton, kaunainen ja pelokas ajatus toisensa perään testasi mua. Miten joku on muka kohdellut mua väärin, miten en selviä jostain tulevasta tehtävästä. Jostain aina nousi lause: ei kiitos, tämä elämä tahtoo olla rakkaus.

Niin että tulkaa vaan, ajatukset, katsotaan kuka voittaa! Tulkaa! Mä näen että tässä on joku outo logiikka että te tulette juuri nyt. Tai siis ei, ei juuri nyt, nyt on ihan rauhallista, enkä minä tiedä onko mitään tulossa, tai mitä ihmettä on tulossa.

Näin se alkaa :)

Tänään aamiaispöydässä, päristäen suutaan ja kuljettaen vähän autonmuotoiseksi puremaansa ruisleivänpalaa: "Moottoi koija. Ei auto. Ei auto."
Siis moottori-koira. Ei auto!

Viime viikonlopulla: "Äiti, isi ja O. (pojan nimi) akattaa toisiaan."

Kiitos

Oltiin eilen hiljentymis- ja diadipäivässä, jonka sain mieheltä joululahjaksi.

Oli hyvä, tyyni päivä, joskin myös tapahtui jotain merkillistä jota en osaa enkä tahdokaan kummemmin sanallistaa.

Äiti hoiti poikaa meillä kotona.

Ja sitten päivän lopuksi sain eräältä ystävältä valtavan korkean, jykevän punaisen kynttilän "koska olin aiheuttanut hänelle esteettisiä elämyksiä". En tiedä mitä hän sillä tarkoitti, mutta kynttilä on melkoinen. Hehee :)

Se palaa tuossa meidän aamupalapöydässä. Aukeaa kukaksi. Jos sen jättäisi palamaan, se sammuisi viikon päästä.

Täsmällinen selvitys

Ei taaskaan mitään asiaa. Katsotaan mitä tapahtuu kun istahtaa tähän. Tapahtuuko mitään. Tunto sormenpäissä, varpaissa, ruumiin keskellä, syvyyksissä. Joku pieni potkii mua, ketä, ei niin erillinen mistään. Mikään.

Muistelin juuri junassa ystävälle aikoja jolloin olen ollut tietyllä tapaa erityisen onnellinen. Niitä aikoja yhdistää se että en ole oikeastaan huomannut mitään. Erityistä onnea tai onnettomuutta. Elänyt vaan, tehnyt työni, levännyt leponi. Jälkikäteen huomaa olleensa onnellinen. Ei niin että jotain olisi menetetty siinä että ei huomaa. Onni on juuri siinä itsetietoisuuden puuttumisessa tai vähäisyydessä.

Taidan elää sentapaista aikaa.