Täysin ja kokonaan

Huomaan vahvan kaipauksen ja jonkin uuden määrätietoisuuden... siihen että voisin kokonaan luopua ajatusten virrasta. Palaan erilaisten tilanteiden keskellä hengitykseen ja tuntemukseen ruumissa. Ei se mulle helppoa ole edelleenkään, eikä tuota nopeaa palkintoa, mutta teen sen. Palaan eksyn palaan eksyn palaan eksyn palaan. Koen yhä selkeämmin että ajatusten virrassa tai kadonneena jonkin asian yrittämiseen ei ole hyvä olla, eikä tunnu todelliselta.

Se ei riitä että meditoin, se ei riitä että harrastan hiljentymistä, se ei ole riittäny enää pitkään aikaan. (Ja silti aina mennään sillä mitä on saatavilla ja se riittää!)

"Ei tunnu todelliselta". Miten niin? Kun ei ole kokemusta siitä mikä tuntuu todelliselta, ei voi edes sanoa noin. Muistan hyvin sen kun ei ole siitä kokemusta, paitsi satunnaisia vahvoja hetkiä, lahjoja kaikkeudelta, eihän niiden varaan voi rakentaa. Mutta kun rupeaa vuosien "työn" (hehe) tuloksena huomaamaan että minä aikomuksellani ja tietyllä määrätietoisuudella ja harjoittamisella ja antautumisella ja luopumisella, mitä se milloinkin vaatii, voin aina palata todellisuuteen...!

Katsoimme eilen elokuvan Revolutionary Road. Siinä amerikkalaista lähiöelämää viettävä pääpariskunta haaveili Pariisista. Kun Pariisiin muutto sitten peruuntui, kaikki romahti. Todellinen elämä olisi ollut siellä. (Sori juonipaljastus, mutta luulen että sinä kuitenkin näet ja kuulet jotain ihan muuta jos katsot elokuvan). Hetken aikaa elokuvan imussa tunsin itseni hyvin surulliseksi. Miksei kukaan ole kertonut ihmisille että elämä on aina tässä? Menkää toiselle puolelle maapalloa, kokekaa, eläkää rohkeasti, mutta missään muualla elämä ei ole kuin tässä! Vai.. onko minunkin elämäni sittenkin tavanomaista, keskiluokkaista, rakkaudetonta, ahdistavaa? Enkö ole tajunnut jotain? Pian elokuvan lumous alkoi hiipua ja sen tarjoamat ongelmat, vaihtoehdot ja ratkaisut rupesivat tuntumaan epätodellisilta. Ulkoa katsoen elämässäni ei ole mitään radikaalia. Kuljen tuossa pihatiellä maha pystyssä, isoissa kumppareissa jotka oli helppo pujottaa jalkaan, pudotan roskapussin ulkoroskikseen, kurkistan postilaatikkoon ja noteeraan että "ei mainoksia"-lappu pitäisi ripustaa uudestaan. Palatessani vilkaisen koivunlatvoja: onko naakkaparvi asemissaan? Mitä väliä sillä mitä teen? Jos teen tuon pienen retken ajatuksiini vaipuneena, suoritan vain elämää olematta paikalla, ja jos taas olen läsnä jokaisessa arkisessa teossa, voiko sen "radikaalimpaa" olla? Enkä nyt tarkoita että olen radikaali naapureihin verrattuna tms... ei hemmetti, aika radikaali juttu olla ajattelematta MITÄÄN ja vain ELÄÄ. Se on niin ihmeellistä että se täyttää mut riemulla. Elää täysillä jokaisen roskapussin kiikutuksen, jokaisen askelen! Eikä läsnäolo tietenkään oikeasti kaipaa mitään määreitä, ei seestyneisyyden eikä radikaaliuden. Mutta kun katselen tätä kaikkea, mussa on suuri kaipaus heittäytyä siihen KOKONAAN ja olla se. Jättää ajatukset taakseni.

Sitten mä heittäydyn, ah mikä hiljaisuus, ihmeellinen tunteva värähtelevä ruumis, voi mikä elävä todellisuus, ja kaipaus katoaa. Nämä tilat kestävät yhä pidempiä aikoja, ajattelija minussa on heikkenemässä. Sitten taas unohdan, unohdun jonnekin, ja kaipaus herää taas. Kiitos kaipaus!