maanantaina, marraskuuta 30, 2009

Vetinen raportti

Kävin kävelyllä... oliko se eilen? Täytyi olla, koska tänään olen lähinnä yrittänyt asentaa uudelle koneelleni työhuoneen skannerin ajuria, toistaiseksi onnistumatta, ja roikkunut facebookissa (yrittänyt? siis tehnyt sen minkä voin. Roikkunut? No, hitsi, ollut siellä, käynyt monta kertaa, turha ruveta vääntelemään!). Piha oli muuttunut hyllyväksi saviliejukoksi. Liukasta kuin liukumiina. Asfaltti kiilteli, luonnon valoa riitti hieman niin etten pudonnut Vantaanjokeen, joo, se olikin aivan hilkulla, ainainen uhkatekijä, sorsat harmajat teitä tuijotin uimarannassa. Lapsia suuressa hiekkakasassa - onko ideana että kesään mennessä lapset ja eläimet levittävät tuon kasan uudeksi beachiksi? Nerokasta. Oli hyvä hengittää. Lämmintä.

Mulla oli ehjät kumisaappaat! Pistelin niillä, hiiitaaaasti kaikkein märimmistä kohdista, tulvivista sadevesiurista joita oli kovertunut mutaisiin pöheiköihin, läträsin oikein, läl läl lääry, aah, ei kumpparit aina ole ehjiä! Märät korret kiertyivät, hiertyivät varsien ympärille. Miten ihmeellisesti lieju kupliikaan! Kuinka märäksi ja mustaksi voi ulkomaailman jokaikinen yksityiskohta käydä? Kuinka läpikotaisin vettyä? Kävellessäni takaisin Tuomarinkylän kartanolta sillan tienoilla alkoi sataa kaatamalla, paiskomalla, riettahasti! Arvelin että talvitakki pitää mut sisäisesti kuivana vielä ainakin sen kymmenen minuuttia joka kestää lompsia kotiin. Ja pitihän se. Tienpientaret kasvoivat tuoreita voikukan lehtiä, kas, kukkiiko pian leskenlehti! Outoa, päivitteli pieni ääni jossain hupun sisämaastossa, mutta en jaksanut kuunnella, polskuttelin menemään, vähissä väreissä, hiutuvassa valossa, sateen seinien läpi. Koti-ikkunassa paloi keltainen valo.

1 kommentti:

dharmalauri kirjoitti...

Riettahas sade! Ihanaa.