perjantaina, marraskuuta 27, 2009

Ruumiselämän aamu

Tuoretta ruisleipää ja mustaa kahvia. Ahh. Kun työhuoneelle tultuani tajusin että leipä on vielä lämmin, tarjosin siitä kaikille muillekin täällä toimistolla - työhuoneeni on erään järjestön tiloissa. Mulle tuli siitä leivän jakautumisesta yhtäkkä tavattoman hyvä olo, varmaan parempi kuin niille jotka saivat vain leipää. Vaikka en voikaan tietää mitä kukakin sai. Mä en ole aikoihin jutellut täällä kenenkään kanssa ja yhtäkkiä ihmisiä oli siinä ympärillä, kahvikupit höyryten. Leipiä voidellen, siirtymässä omaan perjantaikokoukseensa, tohkeissaan lähestyvästä viikonlopusta, painoon saadusta henkilöstölehdestä, pikkujouluista, lapsen kaverisynttäreistä. Joku puhui käytävällä suomenruotsia puhelimeen ja kaksi kieltä sorisi yhtä aikaa. Lämpimiä, eläviä ihmisruumiita, värähteleviä olentoja joiden ihmisruumiilta oli juuri värjätty tukka sähäkän punaiseksi, jotka olivat tänä aamuna kaivaneet kaapista isänpäiväksi saadun kauniin villapaidan, jotka rakastavat mustan juoman kitkeryyttä ja hajua ja sitä rituaalia kun ruumiit istuvat korokkeen ympärille ja ääntelevät yhdessä ja kallistavat kitkerää nestettä sisäänsä.

Olin unohtanut että tänään on vähän aikaisempi aamu, mutta heräilimme pojan kanssa silti rauhassa, hihitellen. Poika rötkötti eteisen lattialla pitkin pituuttaan ja minä kiskoin haalaria hänen ylleen ja hän selitti omaa sujuvaa siansaksaansa jonne eksyy tuttuja sanoja sekaan. Ankka, eukka, hanska, peukalo paikoilleen. Näin ettei hänen pyrkimyksensä ollut vastustella, vaan tehdä tästäkin tilanteesta leikki, sitä paitsi mikä voisi olla hauskempaa kuin makailla eteisen lattialla, olla vaan oma ihana itsensä, sykkivä ja säkenöivä elävä ruumis. Lopulta olimme vain pari minuuttia myöhässä. Lasta katsellessa sitä ei ole vaikea tajuta: hän nauttii täysin siemauksin silkasta olemassaolemisesta. Miltä asiat tuntuvat, kuulostavat, näyttävät, maistuvat, ah, silkkaa nautintoa maata täysissä pukineissa eteisessä, kuumissaan, lumessa, liejussa. Miltä minä itse tunnun, minä jolla ei ole vielä taakkanaan monia muistoja eikä ajatuksia, tämä hilpeä vaaleanpunainen kiinteän ja kimmoisan tuntuinen haaroittuva hökötys jonka olen saanut leikkittäväkseni, miltä tunnun kun heittäydyn sanomalehden päälle ja kiemurtelen niin että kulttuurit ja ulkomaat vääntyvät rätisten suureksi kierteiseksi mytyksi.

3 kommenttia:

dharmalauri kirjoitti...

Ohhhhhhh!

Anu Välitalo kirjoitti...

Kääriydytkö juuri Talous- vai Kotimaa-osastoon? Vai peräti sarjakuviin :)

Katri kirjoitti...

eläköön! ihanaa elämää teillä :)