perjantaina, marraskuuta 20, 2009

Nainen, mies.

Mies, nainen. Mies ja nainen. Mies. Nainen. Nainen, mies. Niin, eihän täällä muita olekaan, paitsi tietysti välimuotoja. Ja jossain ulottuvuudessa ei ole kahta, vain yksi.... tää asia on mielelle niin hankala käsittää että en sano enempää, hengitän vaan.

Olen viime aikoina tavannut aika hurjia naisia. Yli nelikymppiset (tai jotain, suunnilleen) naiset, jotka ovat jo pitkään harjoittaneet läsnäoloa, hiljentymistä, pelkistymistä, he ovat... vaikea keksiä mitään sanaa joka ei määrittelisi liikaa, parasta siis puhua vain mun omasta kokemuksesta. Mä näen, kuulen, aistin heissä sellaista voimaa ja rohkeutta jolla ei ole paljonkaan tekemistä noiden adjektiivien arkimerkityksen kanssa. Näen sitä, kun henkilö muuttuu vähemmän kiinteäksi, sellaiset asiat kuin odotukset, toiveet ja pelot menettävät merkitystään, ei ole enää mitään mistä pitää kiinni, ei halua eikä kykykään todistella mitään, ihmisestä tulee koko ajan vähemmän henkilö - ja enemmän todellinen. Se näyttää hetkittäin, mielen näkökulmasta, ihan hullulta. Mutta se on ihanaa. Ja kauheaa ja pelottavaa. Ja ihanaa. Ihanaa istua tällaisen naisen lähellä. Mä en ole varmaan joskus aiemmin edes pystynyt aistimaan tällaisia asioita, näkemään sitä kun joku todella muuttuu, tai pikemminkin vähenee, jotenkin katoaa ja silti on enemmän olemassa, vaarallisempana kuin koskaan :). Nyt mä näen sen, koska jollain tasolla se on koko ajan tapahtumassa mullekin, mä tulen vähän jäljessä, katselen ja aistin, ihaillen, ei iällä tietenkään lopulta ole merkitystä mutta ihan kuin käännyttäessä "keski-ikään" olisi jokin mahtava mahdollisuus, jos siihen on valmistautunut, mahdollisuus luopua... luopua niin monista naisen elämää raskauttavista paineista. Äh, latteasti sanottu. Luopua melkein kaikesta mistä voi luopua. Luovuttaa vaan. Ei se helppoa näytä olevan, mutta väistämätöntä, jos on elänyt niin että sille avautuu tilaisuus. Se jokin tapahtuu melkeinpä pakon edessä. Multa loppuu sanat tän aiheen kanssa! Joo, on mahdollista puhua luovuttamisesta, mutta se mitä aistin, että on tullut ja tulossa tilalle, sen tilalle mistä on luopunut, siihen tyhjyyteen, sitä mä en osaa kuvata, mutta mä tunnen sen luissani ja ytimissäni. Aavistuksia siitä, huminaa. Olen vaan kiitollinen että saan kohdata tällaisia naisia.

Ja miehet. Miesten kanssa mulla on viime aikoina ollut vähän erityyppisiä kohtaamisia. Itse asiassa en osaa tyypitellä näitä kohtaamisia mitenkään, niitä on niin monenlaisia, mutta merkityksellisiä. Oman puolison kanssa meillä on jännä tilanne. Ikään kuin kauhun tasapaino, mutta ei kauhun, ikään kuin me oltaisiin hiljaa, pidäteltäisiin vähän hengitystä, puoliksi peloissaan, toisaalta innoissaan ja valppaina, melkein rauhallisina siitä että kaikki kuitenkin tapahtuu ajallaa. Mitä on tapahtumassa? Kuka tuo toinen on? Odotuksia ja vaatimuksia on tippumassa pois, kysymyksiä, ihmettelyä nousemassa. Ja sitten toisaalta, ihan tavallista arkea, ihan hyvää, sotkuista, yllättävää, rasittavaa, hauskaa, monenlaista. Tulee vastaan muita miehiä, miehiä yhtä kaikki, sellaisia jotka katsovat levollisesti, iloisesti silmiin, silloin kun katsovat, ilman odotuksia, nautimme vaan siitä hetkestä kun olemme siinä ja puhelemme jostain, silmät, levolliset valppaat pehmeät pälyilemättömät, tai ujot mutta siitä huolimatta rohkeat, silmät ovat niin kauniita, komeita. Oikeasti tietysti se koko olemus, läsnäoleva pelkistyvä olemus. Silmissä on kohtaamisen paikka, yksi niistä. Miehet! Taidan rakastaa miestä.

11 kommenttia:

Lara kirjoitti...

:-)
Kiitos että olet mitä olet ja kirjoitat mitä kirjoitat, Anu.

Supu.
Se kuulostaa oikealta sanalta tähän.

Anu Välitalo kirjoitti...

Lara, kuinka ollakaan! ;)
Yhtä kaikki.
Hali liha!

Lara kirjoitti...

:D
Jup, yhtä ja samaa.

karhurannanesa kirjoitti...

vähemmän henkilö,
enemmän todellinen


hitto miten asian ytimeen

Heikki kirjoitti...

Tuossa sinun tekstissäsi on runollinen henkäys.
Minulla on kesken Martti Puohiniemen ja Göte Nymanin kirja "Mies. Arvot , roolit ja tunteet.". Todella kiinnostava. Katsovat esimerkiksi, että melekin kaikki, mitä miehet nykyään puuhaavat, takautuu ikivanhoihin rooleihin (esim. sotapäällikkö, metsästäjä ja käsityöläinen). Harmi, etteivät ole kirjoittaneet vastaavaa naisista.

Katri kirjoitti...

Mahtava teksti!

dharmalauri kirjoitti...

Kiitos.

Anu Välitalo kirjoitti...

Itse ja Katri: Terve vaan. Hauskaa kun käytte senkin hurjimukset (vaikka ette olekaan täsmälleen ottaen yli nelikymppisiä naisia) :)

Lauri, kiitos kiitos, ole hyvä. Löysit varmaankin edellisen merkinnän tunnustuksen. Tekee hyvää kiittää :)

Heikki, enpä ole törmännyt mainitsemaasi opukseen. Kuulostaa sellaiselta jonka voisi hankkia jollekulle miehelle joululahjaksi (ja sitten itsekin katsastaa). Täällä maailmassa on alunperin aika vähän mitään tähdellisiä hommia, jonkun pitää kerätä/metsästää, jonkun laittaa ruokaa (jos ei syödä suoraan puusta tai eläimen kyljestä), jonkun pitää huolta lapsista, jonkun rakentaa ja korjata, tehdä vaatteita, johtaa ja tarpeen tullen puolustaa. Ei ihme että kaikki tekeminen pohjautuu ikivanhoihin rooleihin, ne ovat niitä väistämättömiä. Jonkunhan pitää projectit manageroida!

Mitähän sotapäälliköitä meidän miehet ovat heiluessaan imurin varressa! Poika on jo oppinut että se on miesten hommaa.

karhurannanesa kirjoitti...

Siis väitätkö Anu etten käy yli nelikymppisestä naisesta. Oon ainakin puoliks niin viisas ku jokainen nelikymppinen nainen :D

Anu Välitalo kirjoitti...

Kääk. Yritin, Itse, mutta en keksiny tohon enää vitsikästä vastausta. Hämmennyin sun logiikan edessä. Voi vitsi.

Hei nyt mä hokasin, sehän naisen logiikkaa! Joo, kyl sä käyt nelikymppisestä naisesta!

Puoliks. :)

karhurannanesa kirjoitti...

Hahaa! Logiikkani on yhtä kestämätön kuin vain voi olla alle nelikymppisellä miehellä joka kuvittelee omaavansa puolet nelikymppisen naisen viisaudesta. Hahaa :D