Katso vaikka

Työhuoneen ikkunasta, kaihdinten välistä näkyy vastapäisen kerrostalon seinä, talo on punatiiltä mutta valo niin vähäistä että se näyttää harmaanruskealta, muutama kalju lehmuksen ranka, kaistale ei minkään väristä taivasta.

Ihmettely alkoi vähitellen tänä syksynä iltojen pimetessä. Ihmettelin, kuten olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset valittavat säästä ja pimeydestä, kun ne ovat elämän perusehtoja, ainaisesti toistuvia täällä pohjoisessa. Niinkuin miehen Lapissa asunut mummo, joka vielä 90-vuotiaan kokemuksella jaksoi joka talvi päivitellä, että miten tätä lunta on niin paljon, ihan liikaa. Mutta pakko minun on ollut myöntää, että en minäkään ihan ristiriidatta elä pimeyden kanssa. Tänäkin syksynä asui sydämessä pieni hirvitys, että miten taas selviän kaikesta, miten jaksan hiipuvilla voimilla hoitaa kaiken mitä arki tuo. Tietenkin sitä tietää että selviää, ellei sitten kuole, mutta se mielen mataluus, kaksivuotiaan vaatimukset ja pelkän roskapussin viemisen työläys väsymyksen keskellä hirvittivät. Niin, en ole kuitenkaan ihan tiennyt, miten elää pimeyden kanssa, kun tämä maailmakin on semmoinen että se vaatii usein kovimmat suoritukset pimeimpään aikaan.

Toissa talvi, kun poika oli syntynyt syksyllä, oli raskas, yksinäinen, musta ja uneton. Jaksoin päivästä toiseen, syvästi masentumatta, siltä tuntuu, vain sen avulla että parhaani mukaan palasin nykyhetkeen kun kykenin, elin lyhyiden valon ja rakkauden välähdysten ja mustan huumorin voimalla. Siitä talvesta jäi jäljelle pimeän pelko. No, viime aikoina olen tajunnut, että oikeastaan se vaan paljasti mulle sen ristiriidan, joka mussa on kauan elänyt. En ole sitä myöntänyt itselleni silloin, kun olen nauranut valittajille ja yrittänyt jaksaa painaa pitkää päivää. No, nyt mä en enää voi kauheasti yrittää, koska mä en jaksa. Enkä jaksa kauheasti yrittää piristää itseäni erilaisin keinoin, se olisi ristiriidassa sen kanssa miltä musta tuntuu - kaipaan lepoa, rauhaa, en piristystä. Mutta miten levätä, kun on pakko tehdäkin asioita? Ihmeekseni olen kumminkin huomannut, että työni helpottuvat ja vähenevät vuoden loppua kohden, jotain on menossa ihan oikein, vaikka en ole mitenkään yrittänyt vähentää töitä.

Hiljentymisilloissakin on puhuttu pimeydestä. Moni on sanonut että läsnäolemalla, hiljentymällä pimeydestä voi jotenkin nauttia, asettua siihen. Olen kuunnellut ja nyökytellyt, että juu kyllä minä pimeyden hyväksyn mutten kuitenkaan ihan selkeästi tajunnut, mitä se voisi olla. Ehkä olen huomaamatta käsittänyt sen niin että olemalla läsnä nykyhetkessä voin jotenkin ohittaa pimeyden! Hahaa! Sepä olisikin. No, viime viikolla joku taas puhui aiheesta ja sanoi lopuksi vaan että pimeys on rauhallista, katso vaikka. Katso vaikka.

Joku vaan osoittaa jotain mikä on aina ollut mun edessä ja sitten mä yhtäkkiä katson. Ihan kuin ensimmäistä kertaa. Katson, katson taas tuota väritöntä taivasta ja tummia runkoja ja punatiilikerrostaloja, mä en ole koskaan tykännyt punatiilestä, itken taas valtoimenaan, niinkuin usein viime päivinä, helpotus on niin suuri, helpotuksen koski heittelee kiviä pois tieltä. Mä tunnen sen! Katso hämärää, katso pimeää! Älä katso pois, katso sitä. Anna silmien levätä, lepo, eikö se ollut juuri sitä mitä kaipasin? Tuossa se on, tässä. Voi luoja.

Ihmeellistä, ihmeellistä. Loppuu taas sanat. Lepo on tässä. Lepo ei olekaan tekemistä, ei se vaadi makaamista, sopivasti aseteltuja sohvatyynyjä, voin levätä kesken kaiken, vaikka minuutin välein, tuossa hämärässä. Silmät hakeutuvat kuin itsestään ulos. Tai milloin ei ole ikkunaa, johonkin hämärään nurkkaan. Tihku, parkkipaikan yllä lepäävä harmaa ei mikään, tuo ankeus tuolla josta olen etsinyt jotain, ehkä jotain vinkkiä, piristystä, se onkin kaikessa tapahtumattomuudessaan juuri oikein. Sanoisin sitä kauniiksi, se tuntuu siltä miltä kauneus tuntuu.