Kuolema!

Joskus ajattelen kuolemaa kaipauksella. En ole koskaan ajatellut nopeuttaa kuoleman tulemista. Itsetuhoisessa käytöksessäkin hurjin hetkeni oli varmaan kun joskus vuosia sitten turbulenssin keskellä, vähän sekavassa mielentilassa, lähdin risteyksessä liikkeelle pyörällä samaan aikaan kuin risteykseen pysähtynyt auto joka puolestaan luuli että olin pysähtynyt siihen, ja sain ihan pienen tällin ja pyörän vanteet vääntyivät. Teknisesti se oli varmaan sen autoilijan vika (ehkä ratissa oli toinen henkilö turbulenssissa :), mutta tajusin heti että nyt mä en tavanomaisella tavalla suojellut itseäni. Sen jälkeen olin vähän aikaa korostetun varovainen kaikissa toimissani etten salaa itseltäni vahingoittaisi itseäni. Ja sietikin olla, huomasin että jouduin alinomaa vaaratilanteisiin. Aikanaan tilanne rauhottui, niinkuin tilanteilla on tapana.

Raskaina aikoina elämässä se tieto, että kuolema lopulta tulee, on tuntunut ihanalta. Ja on se muutenkin ihanaa, nytkin, vaikka elän juuri seesteistä aikaa. Että lopulta tää kaikki loppuu, ruumis ja mieli kuolevat, mun ei tarvitse ikuisesti jaksaa, kestää, kokea ja kokeilla kokeilemisen perään. Toisinaan on toisenlaista kuoleman kaipuuta, sitä että tämä itsen rakennelma kuolisi. Viime aikoina olen tajunnut että nää ovat tietysti sama asia, ruumiin kuolema on vaan semmoinen, heh, viimeinen vara, että huolimatta siitä miten mä elän tän elämän, vaikka kuinka itsepäisenä ja kärsimättömänä ja jännittyneenä niin lopulta saan kuitenkin vapautuksen, tai saan ehkä nähdä että olin koko ajan vapaa. Tai vähintään katoan kuolemassa, puff! Mähän en tiedä mitä "kuoleman jälkeen" tapahtuu, mulla ei ole siitä kokemusta. Pelkkä katoaminenkin jo tuntuu helpottavalta kärsimyksen perspektiivistä. Mutta hei - onhan mulla kokemusta! Ei tämän ruumiin kuolemasta, mutta kuolemisesta, onko se niin eri asia? Mä en tiedä, se on kysymys. Viime aikoina on ollut paljon kuolemaa. Ei se koko ajan olen niin dramaattista. Ei ilotulitteita. Tilaa, vähemmän kiinteyttä, vähemmän kiinnipitämistä, kuvitelmista irti päästämistä, läsnäolon kokemusta, vähemmän pikkumaisuutta, kykyä (ei omaani, vaan jostain ilmenevää) laskeutua vain todistamaan olemassaolon tapahtumia. Jännitystä, kyllä, itsepäisyyttä, jepjep, kärsimättömyyttä, yllin kyllin, mutta niiden hyväksyntää, tai pikemminkin vaan niiden näkemistä eikä mitään tarvetta tehdä niille mitään.

Hei, vielä kuukausi sitten rämmin uupumuksen suossa ja ihmettelin - mikä tän epätoivon merkitys voi olla? Ei mun ole tarvetta yrittää vastata tuohon, mutta tuo kysymys valkenee mun sisällä.

Äsken katsoin tän ja tajusin että tätä mä elän koko ajan, mun oli pakko itkeä ja nauraa:
Kill Me Mooji!