Rajan rajallisuus

Olemme käyneet tutustumassa perhepäivähoitajaan parina päivänä. Tänään, toisena päivänä, kun saavuimme puistoon jonne hoitaja ja hänen muut lapsensa olivat jalkautuneet, poika jo ryntäsi hoitajaa kohti kädet levällään, silmät säkenöiden, syöksyi syliin - melkein! Viime hetkellä hän hämmentyi, jarrutti, meni kylki edellä, pisti sormet suuhun. Mutta sitten siitä puoliksi sylistä kuikuili ja virnuili, oli lähtevinään pois ja keinui hetken ees taas väljässä sylissä, joka ei halunnut olla tunkeileva, halusi antaa pojalle sen ajan minkä hän tarvitsee. Minusta tuo oli aika nopeaa toimintaa! Kerran tavattu ihminen. Poika ei ole missään vaiheessa kovin paljon vierastanut, se on aina ollut innoissaan kun tapaa ihmisiä ja tunnistanut nopeasti ja erehtymättömästi sellaiset henkilöt, jotka tavalla tai toisella ottavat hänestä vastuuta.

Mutta kaikkeen tähän olemme kyllä varmasti myös näyttäneet esimerkkiä, varmaan poika aistii että hänen vanhempansakin säkenöivät kun tapaamme ystäviä ja vieraita ihmisiä. Emme sitä paitsi koskaan pojan vauvana ollessa epäröineet antaa häntä vieraiden syleihin - nykyään hän tietysti itse päättää. Sekä minä että mies olemme semmoisia että meille on helppoa ja mieleistä lähestyä useimpia ihmisiä tilanteessa kuin tilanteessa. Semmoisen ystävyyden, jossa toiselle voi kertoa melkein kaiken, luominen on meille luullakseni yhtä hidasta ja haparoivaa kuin muillekin. :)

Minä tunnistan tietyn rajan, kuvittelen rajan, jonka yli päästän porukkaa kovin hitaasti. (Ei niin että siellä olisi väkijoukkoja tungeksimassa :)). Siinä kohti on jotain kipua, pelkoa että olen tungeksiva tai että joku tungeksii. Mulla ei ole ollut tarvetta tehdä tälle taipumukselle/rajalle/kivulle mitään. Jos se on asia joka mun tulee vielä kohdata niin se kyllä ilmaisee itsensä aikanaan.

Onhan noita hetkiä ollut, olen kokenut jotakuta kohtaan suurta ystävyyttä, tasapainoillut siinä rajalla että kuinka paljon voin lähestyä toista, kokeillut jäätä, saanut huomata että hänelle olen vain yksi ok tyyppi muiden joukossa, ei enempää. Joskus se tekee kipeää, vaikka näen että se on ihan hyvä niin. Itsekin "torjun" ihmisiä hienovaraisilla keinoilla, jos he pyrkivät lähemmäs, useammin, kuin minä voin sallia.

Mutta. Voin olla tosi läsnä ja rakastava ihmiselle, josta pidän, odottamatta häneltä mitään sen syvempää. Sillä onko sen syvempää?

Voin myös olla läsnä ja rakastava ihmiselle, josta en pidä tai jonka koen tunkeilevana tms. Silloin rakkaus vain saattaa ilmetä aika yllättävässä ja lujassa muodossa.

Eivät ystävät ole paremmuusjärjestyksessä (mihin se järjestys olisi kirjattuna?) eikä kukaan hengaile tietyllä fiksatulla etäisyydellä minusta, kaikki mikä voi liikkua ja muuttua, liikkuu ja muuttuu, ja suuri ihailu ja ystävyys jota koen jotakuta kohtaan on lopulta myös heijastusta. Multa ei puutu mitään mitä olisin toiselta hakemassa. Raja, no, katsellaan, mitä se on, onko sitä.