Hoitoon totuttelua

Vien pojan hoitoon, tänään jätän hänet sinne jo puoleksitoista tunniksi, pyöräilen alkajaisiksi Malmin torille. Aurinko ei ole vielä korkealla, toripöydille siivilöityy ja heijastuu epäsuoraa valoa. Valitsen juustokolmion ja mustan kahvin. Tekisi mieli jutella jonkun kanssa. Viereisessä kiikkerässä pöydässä tummaan pukuun pukeutunut mies, ehkä pohjoisafrikkalainen, ja kullanväriseen huiviin ja hameeseen pukeutunut kaunotar, ehkä edellisen vaimo, täyttävät kaavaketta. Mies kirjoittaa, pyyhkii, keskustelua, pään pyörittelyä. Kysyn, voinko auttaa. Kyllä, kyllä, kiitos, hankala lomake, he tekevät minulle tilaa pöydän ääreen. Mies puhuu melko hyvää suomea, asunut täällä kaksikymmentä vuotta, nainen englantia, hän on aiemmin asunut Amerikassa. Naisen pitäisi uusia oleskelulupansa. He ovat somaleita. Tavaamme lomaketta yhdessä, ihailen vaivihkaa naisen profiilia, se on kuningattaren. Lomakkeessa on epämääräisiä ilmauksia, en meinaa ymmärtää vaikka suomi on äidinkieleni, mihin tässäkin oikeastaan halutaan vastausta? Mutta on henkisesti helppoa täyttää toisten lomaketta, jos asia olisi minun, olisin jo ahdistunut ja keksinyt jotain muuta tekemistä. Monisivuisen kaavakkeen toisella sivulla huomaamme, että kaikki kysymykset ovat myös englanniksi. Ja nainen puhuu hyvää englantia. Meitä naurattaa. Lähden töihin.

Ei mulla varsinaisia töitä vielä ole, käyn piirtämässä omiani. Se tuntuu hyvältä. Piirrän uusiksi edellisenä päivänä hiilellä tekemäni kuvan, nyt siitä tulee jo paljon komeampi, mutta paperin muoto ei ehkä ole oikea. Huomenna kokeilen levämpää. On aika hieno sattuma, että perhepäivähoitaja asuu minuutin pyörämatkan päässä mun työhuoneesta.

Haen pojan, hän on pärjännyt hienosti, kerran vain suuttui kun ei saanut ottaa toisen lelua. Semmoinen hän on, saattaa raivostua hirmuisesti jos asiat eivät mene juuri niinkuin hän tahtoo. Sätkii, potkii, heittäytyy ja kiljuu niin että korvat soivat, ihan pienestä pitäen. Niin käy taas, kun viemme hänet käsien pesulle hetkellä jolloin hän olisi tahtonut leikkihuoneeseen. Mä en enää kauheasti edes huomaa näitä raivareita, otan vaan syliin ja pitelen lujasti, sanon että ei hätää, nyt vaan täytyy lähteä/antaa lelu/lopettaa kivien viskely kaivoon - mutta nyt, muiden, hieman sävyisämpien lasten läsnäollessa pojan käytös näyttää taas hurjalta. Kerron hoitajallekin että tää on siis ihan tavallista eikä johdu sinusta tai tilanteesta. Vaikka luulen, että hän on nähnyt ihan kaikenlaisia lapsia ja temperamentteja.

Ennen lähtöämme leikin poikani ja muiden hoitolasten kanssa. Olen tutustunut muihinkin, kolmeen pieneen tyttöön, näinä päivinä kun olemme totutelleet hoitoon. "Milloin sinun äiti tulee hakemaan sinut?" kysyy kiharapäinen kolmevuotias minulta. Yhtäkkiä he kaikki tuntuvat läheisiltä, miten helppoa lapsia onkaan rakastaa, välissä ei ole - sitä jotain, mikä estää sanomasta että rakastan jotakuta aikuista, jopa sellaista josta pidän kovasti, vaikka tiedän että samaa rakkautta kaikki on. Lasten kanssa sillä on tilaa ilmetä pidäkkeettömästi.

Kotimatkalla, kaupan pihassa, viritän ostoskasseja tangon molemmin puolin. Kaksi pikkutyttöä nojailee kaiteeseen. "Mut isän äidin äiti eli siis satavuotiaaks! Ihan älyttömän vanhaksi! Se kuoli sinä päivänä kun sillä oli ne satavuotisjuhlat, kun vieraat oli lähteny! Siis ihan älyttömän vanhana." Sama tyttö jatkaa juttua, toinen nuolee mehujäätä, kuuntelee. "Tiedäksä et Kiinassa, mä näin yhen ohjelman, tyttöjen jalat sidotaan ja sitten ootetaan jotain tosi monta vuotta ja lopuks ne siteet otetaan pois ja sitten niitten jalat on tämmöset (tyttö näyttää käsillään miten pienet jalat ovat, ja kippuraiset)." Minä olen saanut kypärän pojan päähän, sitten vielä turvaistuimen remmit. "Arvaa mitä, tänä kesänä mä sain virvelin koukun tähän!", tyttö osoittaa sormeaan tai kämmentään, en näe tarkkaan. "Mökillä, se meni tosta läpi, ja tuli tosta melkein ulos." Polkaisen pyörän liikkeelle, saavutan tasapainon kantamusten kanssa. Lapsuuden ihmeet tiivistettynä pariin minuuttiin.