Mitä tilaan

Vedenkeitin kohisee, peittää muut äänet. Poika meni unille, mies on matkalla toisesta kaupungista kotiin ja minulla on ihan ohjelmoimaton hetki. Hiljaisuuden voi tuntea.

Keitetäänpä hyvät kaffet.

Taas kerran mun on myönnettävä, että yes sir, huolimatta kaikista vaivoistani, elämänparannusprojekteistani, luonteenvioistani, asioista jotka ovat rempallaan, ihmisistä jotka eivät toimi kuten toivoisin, kaikki on valmista ja kaikki on hyvin. Kirveltää myöntää, kirveltää luopua näistä aikaa vaativista kuvioista. Ääni päässä kimittää: et saa levätä, et ennen kuin, ennenkuin olet - onnellinen!

Hahhah.

Naapuri haravoi meidän pihaa. Hän kyllästyi siihen, että meiltä tuulee lehtiä heidän pihalleen. Syksyllä jäivät haravoinnit kesken, meillähän on paljon vanhoja puita ja lehteä tulee aivan tolkuttomasti. Nyt lumien sulettua olen aina sieltä täältä, töiltäni, varastanut hetken haravoinnille. Mutta en vaan kertakaikkiaan ehdi enkä jaksa enempää. Naapurin piha sen sijaan on moitteettoman siisti. Mutta eipä tässäkään ole ongelmaa. Hänen tarvitsee nyt haravoida. Minä juon nyt kahvia.

Haaveilen silti paremmin hoidetusta pihasta. Tai oikeastaan pihan hoitamisesta, se on ihanaa. Ehkä tänä keväänä ja kesänä se käy jo helpommin, nyt jo olen saanut tehtyä jotain hommia yhdessä pojan kanssa. Viime kesänä poika ei vielä viihtynyt montaakaan sekuntia ilman viihdytystä ja jatkuvaa vartiointia, että pysyy poissa vaikkapa kusiaispesästä tai ruusupensaasta tai ahmimasta kiviä ja orjantappuroita. Nyt hän jo mielellään tekee perässä sitä mitä me teemme, ja tuntuu sisäistäneen reviirin rajat vaikkei aitaa olekaan.

Punarinnat, suloiset pikkunokkaiset, osaavat asettua kaadetun vesakon tuntumaan niin että katoavat täydellisesti harmaiden runkojen ja ruosteenpunaisten leikkauskohtien säleikköön! Ja takapihan metsikössä oli aamulla suuri kivi, jota en ollut ennen huomannut. Katsoin kiikarilla, se oli rusakko, joka oli hakeutunut hyvin kulmikkaaseen, jähmettyneeseen olotilaan.

Tilaa, tilaa! Missä nuo fasaanitkin ovat onnistuneet pesimään? Oletteko nähneet fasaanin pesää? Niin no, toisaalta koko tuo kuivien lehtien ja heinien täplittämä rinne on yhtä fasaanin kylkeä. Fasaanit ovat suuria, tyhmiä, tyylikkäitä, niitä on kaikkialla! Maa on synnyttänyt ja ruokkinut nekin. Pystyttänyt nuo koppuraiset jalat! Ja nuo kyrmyniskaiset varikset, joiden pelkkä pää on suuri kuin taskunauris. Ihmeellistä. Mistä tämä aine tulee? Mistä, helvetti, tulee tuhat kiloa vaahteranlehtiä joka vuosi?

Asetan kaksi pitkulaista rakennuspalikkaa kulmittain. Poika katsoo niitä ja kiljaisee riemusta, työntää päänsä kulmaukseen, asettuu kyljelleen ja pistää sormet suuhun, puristaen karva-ankkaa sylissään. Sillä on siinä turvaisa paikka. Ensin on ei mitään, ja sitten tulee jotain mikä hieman rajaa sitä ei mitään, ja kas, ei mitään tulee käyttöön. Voilà!