Pakkasta. Kiitos!

On niin kylmä, että pihakoivun harakka näyttää varikselta, se on pörröttänyt höyhenpukunsa äärimmilleen. Jotain järjettömän kaunista ja seisauttavaa on tässä kovassa pakkasessa. Pihapiirin eläimet koettavat selviytyä näiden näiden päivien yli. Sinitiainen tekee vain kaikkensa löytääkseen tarvittavan eineen, ja kun mitään ei ole tehtävissä, se vain on olemassa oksallaan. Pulleana.

Minä sen sijaan olen viettänyt viime päivät (viikot?) melkoisessa kurimuksessa. Asia joka on saanut minut tolaltani kerta toisensa jälkeen on ihan arkipäiväinen, tylsä juttu, liittyy edellisen merkintääni. Tällaiset haasteet todella tulevat nurkan takaa ja pääsevät yllättämään; kun olen aivan varomaton, en ihan läsnä, se pääsee alkuun ja vauhtiin, ja sitten minulla onkin keinot lopussa, koska en ole vielä tarpeeksi älykäs, määrätietoinen. Onneksi, LUOJAN KIITOS, vaikka mielessäni tapahtuisi mitä, vaikka katon laudanväleistä pursuaisi kaksipäisiä liskoja, jokin minussa voi pysyä pakkasella, tarkkailla tilannetta. No, minä en nähnyt liskoja, mutta onko yhtään vähemmän mielisairasta viettää päiväkausia tunnelatauksessa, keskustellen mielessään jonkun ihmisen kanssa, keksien jälkikäteen nasevia argumentteja, jo etukäteen päättäen mitä toinen aikoo seuraavaksi tehdä ja olla jo valmis reagoimaan siihen? Jo se, että näin, millaista on olla, ah, ”yksin omien ajatustensa kanssa”, oli hyvin valaisevaa.

Näin ensi kertaa kirkkaasti, miten valheellinen olen puheissani ja teoissani silloin, kun pysyn samaistuneena ajatuksiini ja tunteisiini. Se kirpaisi; minunhan piti olla hyvin kasvatettu, rehellinen, aika vastuullinenkin. HAH! (Saako tähän vielä isompia kirjaimia?)

Kirjoitan menneessä aikamuodossa, sillä juuri nyt olen rauhallinen. Eilinen hiljentymisilta selkiytti minut. Heti, kun astuin sisään huoneeseen, joka oli täynnä hiljentyneitä, läsnäolevia ihmisiä, ja istahdin paikalleni, koko päiväkausia paisuttamani taikina lässähti, kaikki selkeni, tiesin yhtäkkiä täsmälleen mitä minun tulee tehdä. Minun ei varmaan tarvitse kuvailla, kuinka helpottavaa se oli. Miten vahva voima onkaan toisten ihmisten läsnäolo!

Voi olla, että tämä sama asia tulee haastamaan minut vielä useita kertoja, mutta ehkäpä olen taas nähnyt tarpeeksi sitä mitätöntä helvettiä ja saanut uutta jalasijaa rauhan puolelta, niin ettei minun tarvitse enää niin antaumuksella syöksyä siihen kuvioon.