Tunnustuksia

Edellisen merkinnän pulmaan löytyi tuttu vastaus: kun et muuta voi, joogaa. Kyllä aina löytää 10 minuuttia sieltä ja toisen täältä. Se auttaa kaikkeen, jos ei heti, niin kohta. Ja toinen vastaus löytyi nukkuma-asennosta, jonkun vinkistä muistin että viime raskaudenkin aikana virittelin tyynyjä selän taa siten että voin nukkua n. 45 asteen kulmassa, en suoraan kyljelläni mutta en selällänikään. Silloin maha ei paina mutta selkä lepää laajalla pinta-alalla eikä paino/jännitys keskity sinne lapojen väliin.

Muutama päivä sitten olin vielä ihan ihmeissäni, että eihän tämä ole todellista, mitään ratkaisua ei ole! Joka aamu vain herään pahempaan oloon! No, ei se tosiaan ollutkaan todellista, ja tällä kertaa kyllä tiesin sen sisimmässäni, että jos mä en nyt heti tiedä ratkaisua niin ei se mitään merkkaa. Jos vain olen valppaana niin jokin ratkaisu tulee luokseni. Eikä tässä nyt niin ihmeitä tarvittu, kuuntelin vaan ruumistani ja toisten vinkkejä. Kiitos niistä.

Sain W.:lta tunnustuksen, kiitos W.! Mä luen säännöllisesti melko harvoja blogeja joten en ehkä keksi seitsemää, jokunen jolle sen muuten antaisin on jo saanut tunnustuksen monta kertaa, ja pari lempiblogeistani on ollut hiljaa jo kuukausia... mutta tässä ne tunnustukset tulevat, tässä hetkessä, täydestä sydämestä:

Juhanan Aamiainen ruohikolla - tää blogi on mm. auttanut mua löytämään terveellisemmän ruokavalion, saanut meidän perheen (ja muutaman mun vaikutuspiirissä olevan ystävän ja sukulaisen) syömään tarpeeksi D-vitamiinia, ja osaltaan auttanut mua migreenin parantumisessa. :) Kiitos!
Laurin päiväkirja - polveilevia mutta silti hyvin selkeitä katseita elämän hyvään ja määrittelemättömään. Erityisen kaunis merkintä.
Itse blogista Olen mitä olen - timanttisia ja säälimättömiä tiivistyksiä. :)
Niklaksen valokuvablogi Taivasalla - kotikontujen häikäisevää kauneutta.

Kappas, miehiä! Ehkä lopetan tähän tällä kertaa, se tuntuu jotenkin sopivalta ja kuvaavalta mun elämässä juuri tällä hetkellä. :) Huomenna listassa olisi ehkä ollut monta naiskirjoitajaa.

Ja sitten tunnustukseen kuuluvat seitsemän asiaa joita lukijat eivät tienneet minusta (ehkä mä voin tähän laittaa vain neljä kun jaoin tunnustuksiakin vain neljä? :) Katsotaan.)
1. Olen 170 cm pitkä - hahaa, ketä yllättää! Mutta ette tienneet!
2. Isoisäni oli aikanaan kuuluisa mies
3. Mulla oli pienestä pitäen vahvat silmälasit mutta kävin laserleikkauksessa v. 2004 (hm, en muista maininneeni mutta en ole varma...)
4. Ideat vähissä. No, pelastin kerran mummoni joka oli saanut kohtauksen. Mutta tulin kylään myöhässä, hän sai odottaa lattialla, ja mua hirvitti kyllä koska olin myöhässä siksi että itse asiassa olin meinannut kokonaan unohtaa mennä...
5. Nelivuotiaana sanoin että haluan isona olla äiti, vain äiti. Mutta toisella kertaa kysyttäessä (taide)maalari. Kohtalaisen hyvin tiedetty.

Noni! Nyt pitää lopettaa ja sulkea kone ja mennä pötkölleen. Flunssassa täälläkin.

Akuutti kysymys

Pulma on seuraava: Olen viimeisen viikon kahden ajan herännyt aamuisin päänsärkyyn. Ensin ihan lievään, sitten vähitellen vähän kovempaan. Se on mennyt ohi syömällä aamupalaa ja vähän venyttelemällä. Eilen särky oli jo hieman kovempi eikä mennyt ohi koko päivänä. Huomaan että tää liittyy nukkuma-asentoon: nukun yleensä suurimman osan yöstä kyljelläni, mutta nyt tää asento aiheuttaa sen kivun. Testailin sitä eilen illalla vähän perusteellisemmin ja huomasin ainakin, että yläselkään, lapojen väliin, selkärangan ympärille syntyy siinä asennossa voimakkaan tuntuinen jännitys, joka säteilee ylöspäin. Korjailin asentoa ja tyynyjä mutta se ei juuri muuttanut asiaa. Aiemmin kun oli samantapaisia ongelmia, käytin tempur-"kulmatyynyä" mutta se ei silloin ainakaan ratkaissut asiaa. Sittemmin olen kokenut hyvänä pari tyynyä jotka muokkailen pään ja niskan alle sopivaan asentoon. Mutta nyt en löydä hyvää asentoa.

Tällä kertaa kipu voipi liittyä muuttuneseen kehon painopisteeseen, tuo maha kun alkaa olla jo ihan hyvän kokoinen. Viime yön nukuin sitten selälläni, ja heräsin hyvinvoivana. Se varsinainen pulma: mä en todennäköisesti pysty enää kovin pitkään nukkumaan selälläni kun maha kasvaa entisestään. Mahallaan en tietenkään voi nukkua, enkä ole sitä koskaan osannut, eikä mun niskakaan kestä sitä asentoa. Joten mitä tehdä?

Tähän nivoutuu myös se että en ole pystynyt käymään pilateksessa säännöllisesti kahta kertaa viikossa kun aina joku on ollut kipeänä tai on tullut muu este. Nyt olen hankkinut pilates-dvd:n ja ihanan Joka naisen joogakirjan ja aikomukseni on taas tehdä vielä enemmän kotona. Vaikka täällä on kyllä kaikkea muuta kuin ihanne-olosuhteet niihin puuhiin! Postimerkin kokoisella alueella lelujen ympäröimällä alueella saa pousailla! :)

Silti tuntuu että tarvitsen nyt hyviä vinkkejä ja ehkä jotain ammattilaisen apua... jos mieleenne tulee hyviä nimiä, ei oikeastaan väliä onko hieroja naprapaatti fysioterapeutti vai mikä, kun vaan olisi asiansa hyvin osaava ihminen jolla on hyvä intuitio. Mä olen käynyt niin paljon kaikenlaisissa jutuissa joista ei ole ollut mitään hyötyä... nyt on ehkä sikäli helpompi tilanne kuin ennen, että tää ei ole kroonistunutta kipua, tähän saattaa joku pienikin juttu (yhdistettynä säännölliseen oikeanlaiseen liikuntaan) auttaa. Niin että laittakaa kommenttia tai postia jos tulee jotain mieleen. Kiitos kun luit.

Naapurit haastaa

Eilen aamulla istuimme aamiaispöydässä, kun naapurin mies ilmaantui moottorisahan kanssa keittiön ikkunasta avautuvaan pikku metsikköön. Meinasin saada sydärin, niin sanotusti. Ei mennyt monta sekuntia kun mies oli kaatanut yhden nuoren haavan ja oli jo pilkkomassa sitä kun mies ehti mukaan.

Oli naapuri siitä aiemmin jo puhunut, että oli vuokraemäntämme kanssa miettinyt jonkinlaista harvennusta. Mä en voi käsittää harventamista, miksi metsiä pitää harventaa? Ymmärrän että ihan talon vierustalla ei kannata olla puita, kun ne rapauttavat rakennusta, ja että jossain on kiva olla aukea kohta, jossa voi vaikka pelata jalkapalloa. Ymmärrän senkin, että jonkun näkymän tieltä joskus raivataan pieni aukko. Mutta metsäinen rinne, jo pitkään luonnontilassa, joka sopivasti estää sen että saisimme katsella suoraan sen takana olevan taloyhtiön asukkaiden olohuoneisiin? Kysymyksiä, joihin en tule saamaan vastausta. En sellaista, jossa olisi mielestäni mitään järkeä. Huomasin, että tunsin itseni uhatuksia. En tiedä miksi aina samaistun puihin, kun puita kaadetaan, musta tuntuu kuin minuun kajottaisiin, kuin minun elintilani kävisi vähiin, happi alkaisi loppua. Kyllä mä toisaalta tunnen myös sen hyvän ja hurman joka on puutöissä, puiden kaatamisessa, runkojen pilkkomisessa, tuoreen puun tuoksussa, halkojen hakkaamisessa, risujen raivaamisessa, siinä on myös jotain ihan luonnollista hyvää.

No, mun mies sai sovittua niin että hakkuut koskivat sitten lähinnä yhtä vanhaa miehen ruumiin paksuista vaahteranoksaa joka ulottui talomme harjan yli, sekä tontin reunalla paria haapaa jotka kallistuvat naapurin puolelle ja joista toinen ilmeisesti olikin jo vähän laho.

Naapurin mies itse katsoi tietenkin olevansa hyvällä asialla ja auttavansa meidän 90-vuotiasta vuokraemäntää, jolla toki on sananvalta tontin asioihin, ja naapuri oli siis puhunut asiasta jo aiemmin mun miehen kanssa, mutta mulle asia ei ollut mitenkään selvä enkä oikeastaan tiennyt, mitä hän tarkalleen aikoo.

Vuokraemäntä kävi pihalla katselemassa miesten hommia ja totesi, että toiset naapurit olivat toivoneet rinteessä kasvavaa vanhaa vaahteraa kaadettavaksi, kun se tuottaa heidän pihalleen niin paljon "roskaa". Roskaa! Mulla oli pala kurkussa. Vanha tuttu ajatuskuvio hiipi väkisin päähän: ihmiset ovat hulluja, hulluja! Mä haluan pois, mutta ei ole mitään paikkaa mihin mennä. Koko maailma on kansoitettu tällä hulluudella, viimeistä neliömetriä myöten...

Mä en ole mitenkään erityisen kiintynyt tähän mökkiin, tykkään asua tässä, naapurit ovat pääsäätöisesti mukavia, mutta voisin asua muuallakin. Se mitä mä rakastan on se että joka puolella on puita, vanhoja, arvokkaita, hengittäviä puita, ja kun katson ulos ikkunasta voin hengittää niiden kanssa. Ero siihen kun asuin Sörnäisissä on hyvin fyysinen ja konkreettinen: pystyn iltaisin, töistä tultuani, rentoutumaan ja rauhoittumaan aivan eri tavalla kuin aiemmin, kun ikkunoista näkyy muuta kuin peltikattojen, piippujen, ikkunoiden neliömäisiä muotoja. Puiden lehvästössä ei ole mitään tarkoitusta, informaatiota eikä häiriötä.

Tiedän ettei mun sisimpäni ole lopulta riippuvainen mistään, mussa on kaikki se kauneus ja häiriöttömyys jota koskematon luonto peilaa. Mutta minussa on myös kaikki häiriö, olenhan kaiken sisältävä, ja jos ulkoinen peilaa lähinnä niitä häiriöitä, ei mun ole niin helppo pysyä häiriöttömässä tilassa. Siksi... on hyvä jos voi olla hyvin selkeä ulkoisen suhteen, oli se sitten ihminen tai muu olosuhde tai tilanne, ja olla valmis luopumaan kaikesta mikä tuottaa liikaa häiriötä.

Naapurin mies on taas tuolla meidän pihalla, hakkaa nyt kaadettuja runkoja haloiksi, vanhan emännän polttopuiksi, kiitos siitä hänelle. Mussa meinaa herätä häiriö, ja sellainen tunne että asiat luisuvat hallinnasta, vaikka näen ettei hän ole enää omin päin kaatamassa mitään. Kun sanon kiitos, häiriö vaimenee.

Huu

Päätin, tai huomasin, että tänään en mene töihin. Join tässä pojan hoitoon viemisen jälkeen rauhalliset kahvit ja lähden kävelylle Haltialaan. Wanhassa Pehtoorissa on lounaaksi makaroonilaatikkoa tai sienikeittoa.

Olen ollut viime aikoina niin paljon sisätiloissa, että tuntuu kuin jokin aisti olisi vähän turtunut. Kauneusaisti. Omassa mökissä ja työhuoneella hiipparoidessa ei kohtaa kovin henkeäsalpaavia näkymiä, vaikka tietysti mikä tahansa voi olla kaunista ja vaikuttavaa. Mutta kuten sanottu, kun pyörii koko ajan samoissa nurkissa, turtuu helposti. Ehkä siinä on sitäkin... varon lähtemästä analyysiin... että myös itsen sisälle jää pyörimään asioita joihin ei ole enää helppo saada uutta näkökulmaa.

Musta tuntuu että olen lähdössä seikkailuun.

Asioiden kanssa olemista

Poika ei olisi aamulla tahtonut lähteä hoitoon. Hänellä on semmoinen vaihe ettei hän halua lähteä minnekään, hän haluaa aina vaan jatkaa sitä mitä on milloinkin tekemässä. Pistää kampoihin koko pitkulaisen laihan olemuksensa voimalla, muuttuu purppuranpunaiseksi kaareksi. No, minä sulloin häntä kalsareihin ja puuroa häneen ärtymyksen voimalla, en tiedä mistä se tänä aamuna tuli, sitä vaan oli. En voinut sille mitään, se aina hiipi jostain. Tyydyin kertomaan itselleni noin kolmekymmentä kertaa eri tilanteissa: ärtymystä, ärtymystä, ärtymystä. Ärtymystä, ärtymystä. Se tuntui pysyvän jossain näkymättömissä aisoissa tuolla jatkuvalla muistutuksella. Lopulta oltiin autossa ja olo oli selkeä. Kas, ärtymystä.

Asioiden nimeäminen on mulle kuin (vaihtuva) taikasana. Mun ei tarvitse yrittää mitään eikä muuttaa mitään eikä moittia itseäni mistään. Kerron vaan itselleni, että jännitystä. Ärtymystä. Pelkoa. Kuvotusta. Jännitystä. Kun olen valpas, huomaan näitä tiloja häilähtelevän, vähäisinä mutta kuitenkin voimia vievinä, hyvin usein, ne muuttavat muotoaan, muuntuvat. Usein nimeäminen muuntaa ne joksikin muuksi jolla ei ole nimeä, se on rauhaa tai helpostusta (hehe, kiva kirjoitusvihre) tai ei mitään. Toisinaan tunnetila tai tuntemus jatkuu nimeämisestä huolimatta, mutta se ei pääse ikäänkuin niskan päälle, ja mä olen jo oppinut että jos pysyn kyllin tietoisena, niin kyllä se jonain päivänä, jonain vuonna kuitenkin muuntuu. Joksikin. Keräkaaliksi!

Ruumiin jännityksiä olen jo pitkään havainnoinut, ja tietysti kirjoittanutkin niistä monesti. Siitä on tullut arkinen tapa, sata kertaa päivässä pudotan pois sen jännityksen jonka voin, tai sitten vain nimeän sen, jos en voi luopua. Tajusin eilen töistä palatessa, että nää konstit ovat tullut vähän helpommaksi, hitusen automaattisemmaksi. En enää kärvistele (ainakaan usein) sitä että jännitystä on. Joskus siitä on helppo luopua. Jos luovututtaa. Toisaalta... en yritä luopua. Helpotuksen tunne hyökyi päälle; se mitä mä teen ja olen, se riittää, asiat muuttuvat. Ja vaikka eivät muuntuisikaan, mä itse en pidä niitä enää niin... tähdellisinä.

Tietokoneen äärellä istuessani saatan vaipua merkilliseen, turtuneeseen tilaan, en muista venytellä, voin istua kolme tuntia paikallani kunnes huomaan että hirveä pissahätä. Mutta musta tuntuu että sekin asia on muuntumassa, ei mulla mitään todisteita ole (paitsi että juuri äsken venyttelin, hähää!) mutta siltä vaan tuntuu.

Hm

Vietin useita päiviä mahataudissa. Ai että oli auvoisaa! Se sattui olemaan semmoinen tauti että se äityi kipeäksi vain jos olin liikkeellä. Makoilin kolme päivää mukavasti sohvalla ja luin Pullmanin Kultainen kompassi -trilogian yhteen soittoon. Mitä nyt välillä pojalle vähän Puuha-Peteä. Hetkittäin ihmettelin että saako mulla nyt olla näin ylellistä, eikö mun pitäisi enemmän osallistua kotihommiin, kokeilin tehdä jotain ja kohta palasin kaksinkerroin sohvalle. Join kahvia, lihalientä, aah, söin banaania, suklaata, muutamia oliiveja, vähän riisiä. Kaikki maistui jumalaiselta nälkäisenä. Mulla on sellainen outo piirre että tunnen sairaana ollessa yleensä kovaa nälkää ja söisin vaikka kuinka, myös silloin kun se ei tee hyvää. Isänpäivä oli hankala kun silloin oli herkkuja tarjolla enkä osannut vastustaa, ja siksi tauti varmaan vähän pitkittyikin. Joskus mun mahataudit jäävät päälle kun en älyä lakata antamasta pöpöille ravintoa.

Otin viime viikolla nyt lopulta sitten sen sikarokotteen. (Jos mahatauti ei olisi alkanut jo ennen sitä, epäilisin nyt ehkä että se aiheutui siitä rokotteesta... ja ihan samat sanat sanoi flunssan sairastanut isäni :)) Jouduin kyllä käymään rokotukseen menemisestä aikamoisen sisäisen (ja useita ulkoisia) keskustelun. Mä en usko näissä asioissa oikein ketään. En virallista tietoa, en median pelottelua, en lääkäreitä, en näitä rokotteen vastaista kampanjoita jotka myös ovat saaneet pelottelun ja omituisen vihjailun muotoja. Se johtuu kai mun henkilökohtaisesta historiasta... molemmat vanhempani ovat lääkäreitä ja mä olen kasvanut, oikein läpeensä marinoitunut lääke-tieteellisessä (tavuviiva tahallinen) maailmankuvassa jossa joka vaivaan on kemiallinen ratkaisu. Lääkkeet eivät ole kuitenkaan ratkaisseet oikein mitään mun terveydellisiä vaivoja, vaikka tietysti helpottivat vaikkapa astmakohtauksia. Koin lapsena ja vielä vähän vanhempanakin loukkaavana sen että kun mulla on hätä tai kurja olo, vanhemmat eivät ikään kuin kestäneet sitä vaan tahtovat heti poistaa sen lääkkeellä. No, he tekivät sen mitä uskoivat parhaaksi, tiedän sen, ja toisinaan tietenkin aiheellisesti. Minut se tie (joka oli tietysti ihan minun vastuullani siinä vaiheessa) vei esimerkiksi niin tiiviiseen särkylääkkeiden käyttöön että se todennäköisesti pahensi mun migreenejä aika tavalla. Sen jälkeen kun lopetin ne kokonaan viime keväänä ja migreenit hellittivät (useista eri syistä), en ole tarvinnut särkylääkkeitä enää mihinkään. Mä en siis "usko" lääkkeisiin koska mulla niihin liittyy se kokemus että ei ikään kuin kestetä toisen (tai omaa) vaivaa ja halutaan sen oman sisäisen tunteen takia vain jokin nopea ratkaisu... toki voin yhä käyttää lääkkeitä tarpeen tullen ja saada niistä apua, mä vaan en sen lisäksi vielä usko niihin. Mutta itse rokotteeseen. Minua on ihmetyttänyt kuinka siihen liitetään sujuvasti kaiken maailman vaivoja jotka ovat ehdottomasti seuranneet rokotteen sivuvaikutuksena. Netti pursuaa infoa josta ainakin mun on ihan mahdotonta erotella mikä on totta ja mikä ei. Mä tiedän kyllä että aistiva, herkkä ihminen voi joskus vaan tietää ja tuntea asiat omassa kehossaan, ja kunnioitan sitä, mutta ei muiden juttuja kannata uskoa. Ei edes omia juttujaan. Kuunnella voi. En saarnaa tässä muille (vai onkohan tässä sitäkin mukana?), selkiytän vaan asiaa itselleni... ehkä. Ehkä mä saarnaan, no, tältä se sitten kuulostaa, oletko saarnan tarpeessa? Huoh. En usko että tästä kyseisestä rokotteesta (tai rokotteista ylipäänsä) tiedettäisiin vieläkään kaikki tarpeellinen. Mä puntaroin aikani tuntemiani etuja ja haittoja raskauden kannalta ja lopulta menin ja otin sen piikin. Miksi mä sitten vielä vaahtoan? Niin, ehkä se onkin vähän turhaa, ehkä mun pitääkin nyt lopettaa, ehkä asia on loppuunkäsitelty tän naisen kohdalla. Tän kappaleen voisi vaikka pyyhkiä pois mutta jääköön tähän. Kirjoitettu mikä kirjoitettu. Näköjään tuohon kohtaan sohaiseminen herättää vieläkin yllin kyllin ajatuksia :).

Joo, tiedän että rokotteet on vähän eri asia kuin muut lääkkeet, monessakin mielessä.

"Kirjoitan läsnäolosta ja hiljaisuudesta käsin, parhaani mukaan" - tällaista tää on. Parhaani mukaan. Tunnen juuri nyt kropassani vähän muutakin kuin läsnäoloa :). Mutta sitäkin, joo, hiljaisuuttakin kyllä. Yhteen työasiaan pitäisi hyvin pian tulla ratkaisu, pitäs olla jo, eikä se ratkaisu ole vieläkään syntynyt. En oikein tiedä miten edetä. Tai no joo, tiedänpäs. Olla ja kuunnella kunnes oikea toiminta nousee.

Isäni sanoi muuten nyt vanhemmilla päivillään että "ylivoimaisesti suurin osa lääkkeistä on tarkoitettu pitämään sairastunut tyytyväisenä sillä aikaa kun tauti paranee itsestään". :)

Kysymyksiä, osa xxx

"Jostain on aina hyvä aloittaa, joka päivä. Olisiko läsnäolo elämän hyvälle sisälläni liikaa vaadittu? Voisinko sitoutua vaikkapa siihen, etten nouse sängystä ennen kuin löydän yhteyden ongelmattomaan elämään sisälläni, tai kiitollisuuteen jostain, jota saan tai olen saanut? Voisinko sitoutua viestittämään tämän jollekin ihmiselle elämässäni ensimmäisenä tekona joka aamu. Vastaanottajalla ei ole väliä, kissa kelpaa yhtä hyvin kuin koira. Jopa facebook kelpaa hätätapauksessa."

Se oli Laurin päiväkirjasta muutama päivä sitten, mutta minä sanon sen nyt, minä kysyn tätä nyt, vaikken vaivaudu edes sanomaan omin sanoin. :) Olen viettänyt pitkän viikonlopun Laurin ja Iinan retriitissä, hetken terällä, ihmetellen mitä tapahtuu seuraavaksi, kuunnellen hiljaisuutta, kuunnellen sellaista ihmisten puhetta joka nousee elämän totuudesta eli siitä mikä on kunkin tosi kokemus tai joskus vain tosi aavistus. Olen syönyt ja juonut niin hyvin, yksinkertaista ruokaa tilan omista aineksista ja katsellut kuinka kipuja ja ajatuksia nousee ja haihtuu. Palannut kerta toisensa, kärvistely nuivistelun jälkeen läsnäoloon. Ja mummo, rakas äitini, piti sillä välin niin hyvää huolta pojasta, että kun palasimme, poika vaan syöksyi iloissaan meitä halaamaan ja pussailemaan eikä ole protestoinut yhtään.

Nainen! Mies! Mä en ymmärrä meitä, teitä, mutta tämä koreografia on tosi ihmeellinen. Mikä meitä vetää toistemme puoleen? Hehee, älä vastaa, en vastaa, kuuntelen. Se soi.

Täyshoito

Kohta pääsen nukkumaan. On uuvuttanut koko ajan iltapäivästä lähtien. Janottaa ja kolottaa ja huulet halkeilevat. En uskoakseni ole kipeäksi tulossa vaan tää on sitä että viimeistään torstai-iltaisin alan olla saanut työviikosta tarpeekseni. Mutta ei se mitään. Huomenna tulee mun äiti jo aamulla. Poika ei mene hoitopaikkaan vaan jää meidän kanssa. Iltapäivällä minä ja mies lähdemme ajelemaan kohti viikonlopun retriittiä ja poika jää mummonsa ja vaarinsa hoiviin.

Voisinpa tehdä vastaisuudessa nelipäiväistä työviikkoa. Voisinko? En tiedä. Opetusten kanssa helpottaa loppuvuodeksi, kun siirrytään mulle ennestään tutumpaan aihepiiriin. Toisaalta on muuta tekemistä, jota en ole tähän mennessä ehtinyt tehdä. Mutta voisinko? Tai lyhyempää työpäivää? Voisinko luottaa että asiat tapahtuisivat silti?

Mutta retriittiin. Se on luomutilalla Keski-Suomessa. Savusauna, hiljentymistä, puhetta kasvokkain, täyshoito. Täyshoito! Lampaita, peltoa, vanha koira pitkässä juoksuhihnassa.

Luen mitä olen kirjoittanut ja ihmettelen hetken - mitä ovat nämä kaikki ihmiset ja eläimet ja asiat joita kerron ja luettelen? En tiedä niistä mitään. Ketään ei näy, eikä mitään niistä. Makaan sohvalla, mulla on fyysisesti huono olo. Sanoo kuka? Jokin lepää ja jossain on epämääräisiä, lievästi epämiellyttäviä tuntemuksia ja sitten jotain muuta aistimusta jolle ei ole nyt sanoja.

Hyvää.

Kuolema!

Joskus ajattelen kuolemaa kaipauksella. En ole koskaan ajatellut nopeuttaa kuoleman tulemista. Itsetuhoisessa käytöksessäkin hurjin hetkeni oli varmaan kun joskus vuosia sitten turbulenssin keskellä, vähän sekavassa mielentilassa, lähdin risteyksessä liikkeelle pyörällä samaan aikaan kuin risteykseen pysähtynyt auto joka puolestaan luuli että olin pysähtynyt siihen, ja sain ihan pienen tällin ja pyörän vanteet vääntyivät. Teknisesti se oli varmaan sen autoilijan vika (ehkä ratissa oli toinen henkilö turbulenssissa :), mutta tajusin heti että nyt mä en tavanomaisella tavalla suojellut itseäni. Sen jälkeen olin vähän aikaa korostetun varovainen kaikissa toimissani etten salaa itseltäni vahingoittaisi itseäni. Ja sietikin olla, huomasin että jouduin alinomaa vaaratilanteisiin. Aikanaan tilanne rauhottui, niinkuin tilanteilla on tapana.

Raskaina aikoina elämässä se tieto, että kuolema lopulta tulee, on tuntunut ihanalta. Ja on se muutenkin ihanaa, nytkin, vaikka elän juuri seesteistä aikaa. Että lopulta tää kaikki loppuu, ruumis ja mieli kuolevat, mun ei tarvitse ikuisesti jaksaa, kestää, kokea ja kokeilla kokeilemisen perään. Toisinaan on toisenlaista kuoleman kaipuuta, sitä että tämä itsen rakennelma kuolisi. Viime aikoina olen tajunnut että nää ovat tietysti sama asia, ruumiin kuolema on vaan semmoinen, heh, viimeinen vara, että huolimatta siitä miten mä elän tän elämän, vaikka kuinka itsepäisenä ja kärsimättömänä ja jännittyneenä niin lopulta saan kuitenkin vapautuksen, tai saan ehkä nähdä että olin koko ajan vapaa. Tai vähintään katoan kuolemassa, puff! Mähän en tiedä mitä "kuoleman jälkeen" tapahtuu, mulla ei ole siitä kokemusta. Pelkkä katoaminenkin jo tuntuu helpottavalta kärsimyksen perspektiivistä. Mutta hei - onhan mulla kokemusta! Ei tämän ruumiin kuolemasta, mutta kuolemisesta, onko se niin eri asia? Mä en tiedä, se on kysymys. Viime aikoina on ollut paljon kuolemaa. Ei se koko ajan olen niin dramaattista. Ei ilotulitteita. Tilaa, vähemmän kiinteyttä, vähemmän kiinnipitämistä, kuvitelmista irti päästämistä, läsnäolon kokemusta, vähemmän pikkumaisuutta, kykyä (ei omaani, vaan jostain ilmenevää) laskeutua vain todistamaan olemassaolon tapahtumia. Jännitystä, kyllä, itsepäisyyttä, jepjep, kärsimättömyyttä, yllin kyllin, mutta niiden hyväksyntää, tai pikemminkin vaan niiden näkemistä eikä mitään tarvetta tehdä niille mitään.

Hei, vielä kuukausi sitten rämmin uupumuksen suossa ja ihmettelin - mikä tän epätoivon merkitys voi olla? Ei mun ole tarvetta yrittää vastata tuohon, mutta tuo kysymys valkenee mun sisällä.

Äsken katsoin tän ja tajusin että tätä mä elän koko ajan, mun oli pakko itkeä ja nauraa:
Kill Me Mooji!

Kysymys

Kun on kysymyksiä, ole kysymys
Kun tahdot vastauksia, kysy hiljaisuudelta:
kuka tahtoo?
Se vastaa hiljaisuudella

Help... poa

Kaikki tuntuu sujuvan omalla painollaan, sitä vielä korostaa juuri nyt että opiskelijoilla on syyslomaviikko ja voin suunnitella asioita rauhassa. Voin lopulta saattaa alkuun myös yhden muun duunin, graafisen ilmeen suunnittelua.

Äsken soitti verottaja ja kyseli tiukkaan sävyyn että mitä nämä ja nämä tulonhankkimiskulut mun viime vuoden veroilmoituksessa oikein ovat. Hetkeksi välähti jostain melkein syyllinen olo, olen rehtorin puhuttelussa, nyt varmaan puhun itseni jotenkin pussiin. Vähitellen tajusin, että mahtavaa, tää ihminen aikoo selvittää nää asiat mun kanssa tässä puhelimessa parin minuutin aikana, eikä mun siis tarvitse tehdä kirjallista lisäselvitystä. Lisäksi hän antoi neuvoja, mitä ja miten kuluja kannattaa jatkossa hieman eritellä (veroilmoitus on asia josta mun on vaikea sisäistää että sitä tutkii joku ihan tavallinen ihminen ja yrittää ymmärtää - mä aina luulen että pitää kirjoittaa täsmälleen ja vain niin kuin jossain on määrätty, eikä esim kertoa vapaamuotoisesti, mikä helpottaisi noiden ihmisten hommaa, joiden täytyy yrittää ymmärtää asioita satojen eri ammattien kannalta). Lopuksi kiitin lämpimästi vinkeistä ja sujuvasta asioiden hoidosta ja hänkin äityi hetkeksi aivan tavalliseksi ja inhimilliseksi.

Näitä kokemuksia on ollut paljon viime aikoina; jokin hektinen, painostava tai innostuneen kiihtynyt keskustelu kääntyy äkkiä ihan toiseksi, kun kesken kaiken huomaan että eihän mua uhata, eihän tässä ole minusta kyse, eihän mun tarvitsekaan todistaa mitään kellekään. Heitin pilateksessa ilmoille kommentin että tää käsinojapunnertaminen taitaa olla miehille helpompaa kuin naisille. Yhtäkkiä moni ihminen ryhmässä, ohjaaja mukaanlukien, nousi (mun mielestä) jotenkin takajaloilleen, ärsyyntyi, ei se ole sukupuolesta kiinni, se on yksilöllistä, lihasten se ja se ja harjoittelun määrä, ja niin edelleen. Kuuntelin hämmentyneenä, miksi olette vihaisia, pitääkö naisen yrittää päteä punnerruksissakin, kunnes tajusin että eipä se mulle kuulu, en edes tiedä oletteko vihaisia, enkä mä tiedä tästä asiasta paljonkaan, eikä asia varsinkaan uhkaa mua mitenkään. Kuuntelin, kasvot pehmenivät. Sanoin että mun lausahdus perustui vaan sekalaisiin havaintoihin tuttavapiiristä, ja mua itseäni ei yhtään haittaa että mä en pääse punnertamaan kovin alas. Vähitellen muutkin, ehkä joku muukin pehmeni ihan oma-alotteisesti, tai ehkä eivät koviksia olleet olleetkaan, sortuivat huumoriin, todettiin vitsillä että on vaan epistä jos joku voi punnertaa harjoittelematta. Tai hyvä hälle!

Sepä oli pitkällinen selostus pienestä asiasta. Näköjään on iso helpotus kun voi luopua jostain ihan pienestä. Mistä siinä luopuu? Kuvitelmasta. Piff!

Ystäväni, jolla on kolme lasta, joista kaksi pikkuvauvoja, muutti viikonloppuna ja minä ja mies autoimme, kykyjemme mukaan ja vuoroillamme pakkaamisessa, kantamisessa ja muuttoporukan ruokkimisessa (vuoroillamme, kun poikaa ei kannattanut ottaa sinne mukaan). Lisäksi kävin itse pilateksessa ja ostoksilla tuolla Malmin kirpputorilla ja vierailimmepa vielä ystävien luona lauantai-iltana. Mies joutui tekemään opiskeluhommia ja sain hoitaa poikaa paljon itsekseni. Kaiken tämän lisäksi olin ja olen koko ajan tulossa kipeäksi, kurkku kipeä ja ääni lähdössä. Mutta nyt on vaan niin helppoa. Väsymyskin on helppoa. Makaan sohvalla, tunnustelen onko kuume nousemassa, ihanaa maata, poika tulee näyttämään uutta kuorma-autoaan (euro viiskyt sieltä ihanalta kirpparilta), sommittelemme eri asuja ja ilmeitä puiselle kohokuvanallelle mun mahan päällä, välillä saan nousta ähkien viemään poikaa pöntölle tai rämpiä katsomaan että mitä se nyt juonii makuuhuoneen hiljaisuudessa. Kiinnostavaa havaita, miten yhtä suuri väsymys kuukausi sitten ja nyt tuntuu aivan erilaiselta. Tai ehkä mä olin silloin vielä väsyneempi, vaikea sanoa, mutta nyt väsymykseen ei liity mitään mielialoja.

Ihmeellistä miten raskaus tuo tullessaan (aika hurjan alun jälkeen) taas tämmöisen viilipyttymäisen olotilan. Se on lahja! Kiitti! En enää edes pysty olemaan huolissani siitä tulevaisuudesta kun meillä on kaksi ja puolivuotias sekä pikkuvauva, ja katkonaisia unia ja missään ei pääse käymään ja kotityöt... ajatus katkeaa, varmaan kaikki järjestyy sitten jotenkin, pitää sitten keksiä jotain että jaksaa, joo. Hyvä idea, keksitään sitten aina jotain! Keitän teetä, vihreää, punaista, kuppitolkulla, hunajaa, kipeää kurkkua hivelevää, ai kahvikin jo maistuu, pulla, mm. Taidan olla lihonut, voivoi, kun ei jaksa huolestuttaa.

Järjestymiskysymyksiä

Meille tuli uusi astianpesukone, tai siis käytetty, kaksi kertaa isompi kuin vanha. Kone maksoi 80 euroa ja asennus maksoi vanhan koneen + aterian kahdelle (asentajalle ja sen vaimolle). Me luultiin että tästä tulee 500-700 euroa kun koko tiskipöytä pitää irrottaa, putket laittaa uusiksi ja niin edelleen, ja että homma kestää muutaman päivän ja keittiö on silloin ihan sekaisin ja pitää kulkea vessan minilavuaarissa tiskaamassa. Viivyttelimme siis asian kanssa useita kuukausia kun ei tuntunut löytyvän semmoista sopivaa hetkeä.

Yhtäkkiä ilmaantui tuttu sähkömies (tai siis tuttu mies paljastui sähkömieheksi :), joka lupasi tehdä homman mun miehen kanssa jos saa sen meidän vanhan masiinan, sitten ilmaantui halpa laite huuto.netistä ja oivallus, ettei mitään tarvitse irrottaa eikä laittaa uusiksi kunhan vähän sahailee pois esteitä siitä tiskipöydän alta. Miehiltä meni ehkä tunti. He olivat koko ajan äimistyneitä miten työskennellessäkin kaikki sujui ja loksahteli paikoilleen kuin itsestään ("kun tää on yleensä semmosta hirveetä ähellystä ja säätöä"). Lopuksi vielä oli semmoinen homma että meidän vanha kone antoi sähköiskuja, koska siinä kohti ei ollut kunnon maadoitusta, ja saman piti tietysti koskea myös uutta. No, miehet siinä lopuksi jotta jotta ryhdytäänpä maadoittamaan, ja mittasivat vielä uudesta koneesta sen vuotavan sähkövirran. Eikä sitä ollut! Uusi kone on isompi ja ottaa yläosastaan kauttaaltaan metalliseen tiskialtaaseen, jolloin tämä maadoitushomma hoitui myös itsestään. (Kysykää vaan multa tarkemmin että miten ja miksi - musta se meni niin että IHME tapahtui :).

Välillä on säätöä ja ähellystä. Niinkuin eilen aamulla kun koetin ehtiä viemään itkevän lapsen tuntia normaalia aiemmin hoitoon ja ehtiä ajoissa opettamaan. Ehdinkin, minuutin ajoissa, tosin olin suunnitellut olevani paikalla varttia ennen jotta ehdin tehdä valmistelut ja rauhottua hetken. Kaikki kuitenkin järjestyi. Mutta kaikki ei tosiaankaan TUNTUNUT siltä kun koko ajan tuli hidasteita, lapsi parka oli väsynyt eikä lainkaan yhteistyöhaluinen, vaikka kuinka lempeästi koetti toimia. Sitten on näitä hetkiä kun kaikki osaset tanssahtelevat paikoilleen, ja on mukavaa olla semmoisessa mukana.

Ehkä tässä ei ole mitään opetusta. Toteamus vain, että välillä on semmoista, välillä on tämmöistä, tämä on muutosten maailma. Nauti kun voit. Kaikki on tähänkin mennessä lopulta järjestynyt ja tulee samaan tapaan jatkossakin järjestymään. Viimeistään kuolema kuittaa järjestyshäiriöt.

Opettaessa sattui seuraava juttu. Aamuryhmässä on muutamia tyyppejä jotka jatkuvasti höpöttävät omiaan mun luennon päälle, ja mä tuppaan puhumaan kovempaa, sitten hekin puhuvat vähän kovempaa ja joskus meteli luokassa yltyy aika kovaksikin. Tää on mulle vähän erikoista koska aiemmin opiskelijat ovat olleet jo valmiiksi aihepiiristä kiinnostuneita. Eilen aamulla huomasin että mua harmittaa mennä sinne, kun aavistin että sama homma on taas edessä eivätkä ne ihmiset osaa vaieta kuin hetkeksi mun huomautukseen jälkeen. Halvatun teinit! Aikuisia ihmisiä, mutta jotain kovin teinimäistä siinä meiningissä on. En väitä että mun luennot olisivat aina olleet sujuvimpia mahdollisia, ja niitä on ehkä ollut liikaa sille ryhmälle, mutta silti-! Eilen mulla ei ollut edes kovin pitkää luentoa, mutta jotain mun oli sanottava päivän aiheesta koska se oli samalla alustus tuntitehtävään. No, aloitin luennon ja pulina alkoi myös. Sitten muhun iski jostain tuttu olo että tää ei kerta kaikkiaan enää jatku näin, ihan sama mitä tästä seuraa mutta mä en enää huuda, eivätkä nuo ihmiset pulise. Avasin suuni. En enää muista tarkalleen mitä sanoin mutta sävy oli vissiin se olennainen koska äkkiä kaikki kuuntelivat. Sen muistan että sanoin että me ei olla täällä siksi että mulla olisi duunia. Että tää järjestely ei enää sovi. Jotain. Olin tosi vihainen mutta sanoin että koetan pysyä rauhallisena. Lopun aikaa oli hiljaista, asianomaiset näyttivät noloilta, kaikki kuuntelivat. Ja kun he tulivat myöhemmin näyttämään mulle omia töitään, olivat kovin yhteistyöhaluisia.

Muutenkin porukassa on tapahtunut muutosta. Siellä on ollut useita tyyppejä jotka ovat takapulpetissa puuhailleet omiaaan, eivät ole häiriköineet mutta eivät osallistuneetkaan, musta on vaikuttanut että aihepiiri ei voisi heitä vähempää kiinnostaa. Sitten yhdellä kertaa nää samat tyypit olikin siirtyneet eturiviin ja rupesivat kommentoimaan ja kyselemään, ja kiinnostumaan että mitä muilla oli sanottavaa vaikkapa heidän tekemistään töistä. On siellä edelleen vastahankaa mutta... se on semmoista kuin pitääkin, omia näkemyksiä jotka sanotaan ääneen ja joista voidaan keskustella. Ja tarpeen tullen suoria vastalauseita :)

Olen pojan sairastamisen takia ehtinyt tekemään vain välttämättömän, eli hoitamaan opetushommat joten kuten, piste. Kuvaideoita on syntynyt ja kovasti huvittaisi päästä niitä testailemaan. Musta tuntuu että tääkin asia on vaan järjestelykysymys, mutta se järjestely ei vaan ole vielä tullut mun luo.

Pieni suuri aalto

Kumma juttu, mutta edellisen merkinnän lista toi ryhdin tuntua mun elämään. En mä ole toistaiseksi mitään noista tehnyt, en ole hakenut kitaraa, koskenut kässäriin enkä ottanut hiiltä kauniiseen käteen. Olemme miehen kanssa yrittäneet vain selviytyä töistämme ja vuoron perään hoitaneet kipeätä poikaa kotona. Iltaisin olemme istuneet yhdessä olohuoneessa, jutelleet, sommitelleet palikoista autoteitä pojan päristeltäväksi, eksyneet hetkeksi nettiin ja kommentoineet jotain päivänpölisevää juttua, laittaneet pirtelöä, lähettäneet yhden pienen työmeilin ja makailleet sitten sohvalla kasassa. Ryhdikästä!? :D

On ollut selkeämpi olo siitä mikä tekee mulle hyvää. En ole roikkunut siellä Facebookissa enkä ylipäänsä roikkunut, tai jos olenkin niin se ei ole tuntunut siltä. Listan asiat ovat aina palautuneet mieleen, ja olen todennut että en voi tehdä niille mitään mutta en kyllä viitsi tehdä mitään häiritsevääkään.

Jokin uusi ulottuuvuus epähenkilökohtaisuudesta on avautumassa. Ei mun useinkaan ole helppo tietoisesti rentoutua, tulla läsnäolevaksi tms silloin kun mä huomaan arjen keskellä että nyt jännään ihan turhaan. Tiskatessa jännitän vaikkapa leuoissa ja mahassa, että mitä se poika nyt tekee siellä makuuhuoneessa sillä aikaa tai että näitähän kippojahan on vielä vuori ja mun pitäisi jo mennä nukkumaan. Sen sijaan että vaatisin itseäni rentoutumaan, olen löytänyt toisen jutun. Tiskatessa sanon, ääneti, että pyörivää liikettä tapahtuu. Nostamista. Kas, märkyyden tunne. Kuuluu... loisketta? Siirtämistä, laskemista. Kun rupean sanallistamaan tapahtumista, rentoudun. Tai jännittäminen lakkaa haittaamasta. En tiedä. Koetan olla sanoin lokeroimatta tapahtumista kovin tarkkaan. Havainnoin vaan. En sano näitä asioita itselleni. En vaadi mitään itseltäni. Itse asiassa ei ole ketään, ei itseä, mutta jotain mille, näköjään, voi antaa myös nimilapun tiskaaminen, tapahtuu. Vaikuttaa tapahtuvan.

Keveys.

Hauskaa, että näin valaistumatonkin olento voi tuosta vain liueta osaksi kaikkeutta! :D

Mä en tiedä miksi, tai ehkä tiedän paljonkin, tietämättömyyden ja tietämisen vaikutelmia tapahtuu, mutta tää kuva on nyt puhutellut kovasti (klikkaa jos haluat katsella isompana). Olen katsellut paljon Hokusain kuvia netistä, kun ne ovat niin kauniita, ja lyömättömiä sommittelun opetuksessa. Mutta palaan aina tuohon yhteen, ikoniseen, sata kertaa nähtyyn kuvaan. Katsokaapa sitä nurinpäin. Tyhjä taivas on myös aallon muotoinen. Aalto ja näkymätön aalto loksahtavat täydellisesti yhteen.

Editoimaton Lista

Heippa. Tiedän, toisten listat tai unet eivät välttämättä ole mielenkiintoisia, mutta kuitenkin, mulla heräsi impulssi kirjoittaa lista asioista joita tahtoisin tehdä. Ei kaukana tulevaisuudessa vaan tässä arjessa. Näitä ei ole monta. Mulla on tiettyjä lahjakkuuksia ja olen elämäni varrella jonkin verran harjoittanut joitakin taitoja, joten miksi en käyttäisi niitä? Helposti ylenkatson näitä, ajattelen että on tärkeämpääkin, olla läsnä, ja sitten ns. maallisten (tuo ei ole ollenkaan oikea sana mutta en tähän hetkeen keksi muutakaan, heh) ideoitteni toteuttaminen jää puolitiehen, ikäänkuin se olisi läsnäolemiselle jotenkin vastakkaista. Eikä tämä ylenkatse tai tekemättä jättäminen tietenkään tee mua yhtään läsnäolevammaksi. :)

Piirtää tiettyjä kuvia. Väline on tällä haavaa lyijykynä tai hiili, mutta yhtä hyvin niitä voisi sanoa maalauksiksi, minun mielestäni. Mulla on kelpo "idea", joka ei ole mikään yhtenäinen idea, vaan kokonainen kuvallinen maailma, josta voin ammentaa vaikka kuinka. Kuvia, jollaisia olen tehnyt jo vuosia silloin tällöin, mutta "teknisesti" ja sommittelullisesti ne eivät kehity niin hyviksi kuin ne voisivat, koska en ole paneutunut tekemiseen pitkäksi aikaa kerrallaan. No, ne ovat aika isotöisiä ja isokokoisia ja niiden tekeminen vaatii tilaa ja hiljaisuutta, joten niitä mun täytyy tehdä työhuoneella, ei kotona. Kävin eilen Susan Gottbergin pikku näyttelyssä galleria Forsblomin alakerrassa, ihania meditatiivisia kuvia, joissa koin jotain sukulaisuutta, vaikka niistä tietysti paistaa vuosien paneutuneisuus ja kehittely. Se innoitti. Ei mun tarvitsisi edes tehdä kovin pitkää aikaa päivässä, kunhan tekisin jatkuvasti. Mulla ei ole sinänsä taiteellisia kunnianhimoja, että tahtoisin tulla tunnustetuksi kuvataiteilijaksi tms, tahtoisin vain tosissani katsoa, minne tämä kuvamaailma johtaa. Nykyään näen paljon selvemmin kuin ennen, mistä näissä kuvissa on lopulta kyse, mutta se näkeminen ei mitenkään tyhjennä sen kuvamaailman arvoituksellisuutta. Hei, sovitaan, että kun mä saan jotain taas valmiiksi, laitan tänne pieniä kuvia niistä, ok? :) Pitää vaan nipistää joka työpäivästä pikkuisen aikaa tekemiselle. Jättää pois jotain netissä ja fb:ssa roikkumista ja myös luottaa että opiskelijani selviävät, vaikka mulla ei olisi joka viikko tarjota heille uutta 10-sivuista esitystä sommittelun keinoista.

Toinen: tehdä valmiiksi se lasten runo-kuvakirja, tai ainakin demo siitä ja lähettää kustantajille. Siihen tarvitsen vain lyhyehkön, tiiviin ajanjakson. Ehkä joulukuussa, kun kurssit ovat loppuneet? Mä en osaa enää edes kuvitella, että se menisi kaupaksi, mutta miksen kokeilisi?

Kolmas: tahtoisin palauttaa mieleeni muutaman kitarasoinnun ja oppia vähän säestämään, kun lauleskelen lapsen kanssa. Mulla on jo yksi käytetty kitara tiedossa, odottaa vain lunastusta ja kotiin hakemista. Kivaa!

Mistä aikaa näihin? Rentouttavia asioita en tahdo jättää pois tai vähentää, en lapsen ja miehen kanssa oleilua. En tahdo virittää arkea tuottoisaksi tai tehokkaaksi. Mutta mitä mä sitten teen päivittäin semmoista josta voisi huoletta tinkiä? No, Facebookista voin siis tinkiä heti! Se on kivaa, ihan oikeasti, mutta ei mitenkään tarpeellista eikä varsinkaan välttämätöntä. Siellä roikkumisesta tulee levoton olo. Usein kun tulen töihin, jos en oikein tiedä mistä aloittaa, roikun netissä. Sekalaista lehtien lukemista harrastan iltaisin silloin tällöin, silloinkin olisi tilaisuus tehdä jotain edellä mainituista, vaikka tätä kitaran harjoittelua.

Halaus, elämä hyvää onpi.

Tiedotus: tsunami, pään kokoisia rakeita & pallosalama

Joku on saattanut tämän jo päätelläkin, heh, naiset ainakin, laskeskella seikkoja yhteen: mä olen siis raskaana. Eilen asia varmistui sikäli, että kyseessä ei ole tuulenhattara vaan siellä on aika tavalla ihmisen muotoinen olio jolla sykkii rinnassa, kädet ja jalat viuhtovat ja suu käy, nektaria nieleskelee. Huhtikuun alkuun on nyt laitettu eräpäivä.

Vahinko tämä ei ollut mutta olen silti elänyt melkoisia kriisiaikoja. Hulluko olen! Vieläkö rankemmaksi täytyy elämän käydä? Vuosiksi, vuosiksi eteenpäin! Miten mä selviän? Tämäkö se oli mun elämäntehtävä, ei sen näin pitänyt mennä... enhän mä ole ollenkaan äitityyppiä. Ja niin edespäin. Ai niin, hittiajatus vielä: maailmanloppu tulee kuitenkin 2o12, mä en ehdi sitä ennen enää mitään muuta kuin vaihtaa vaippoja, hyvitellä mustasukkaista esikoista ja riutua pohjattomassa unenpuutteessa ja synnytyksen jälkeisessä masennuksessa joka tietenkin taas iskee.

Ensimmäisen raskauden aikaisesta viilipyttyydestä ei ole toistaiseksi ollut tietoa. Päinvastoin, tuntuu kuin kaikki luonnonvoimat mua riepottelisivat. Ehkä se tästä lutviutuu? Tartun siihen oljenkorteen, että asioilla on tapana. Totta puhuen, tässä viimeisen viikon aikana on ollut jo vähän helpompaa. Eilinen ultra, joka oli kyllä ihan liikuttava kokemus, vain toi tän asian kovin konkreettiseksi.

Katson tätä juttua

On kovasti hommia mutta on myös tarve selkiyttää itselleni jotain.

Mua kosketti ja jotenkin järkyttikin Marikin viimeaikaiset kirjotukset opetushommista. Tuttua, niin tuttua. Paitsi että mä sentään vedän vaan yhtä kurssia, tosin kolmelle eri porukalle, osittain uusi aihe, oppimateriaalit kokoamatta, käytössä myös mulle uusi verkko-oppimisympäristö. Marikki, se miten meinasit suoriutua on juuri oikein, opiskelijat itse tekemään ja vaikka opettamaan toisiaan! Se on PALJON parempi. Se on oikeasti hyvä juttu. Se on älykästä.

Mä olen nyt luennoinut luennoimasta päästyäni eikä se toimi. Jotkut jaksavat kuunnella ja innostua kerrasta toiseen kun ovat valmiiksi niin kiinnostuneita, imevät vain tietoa ja ottavat heti käyttöön, mutta osa on heitteillä kun he eivät ole saaneet tarpeeksi omakohtaista kosketusta asiaan. Nyt mä näen sen. Eilisen jälkeen, kun "jouduin" puhumaan ääneni käheäksi kun osa jengistä ei pystynyt olemaan hiljaa, olen valmis kääntämään kelkkaa ja pääsemään itsekin vähemmällä. Joo, on ihan hyvä että mulla on nyt näistä aiheista paljon matskua, sommittelu on tällä haavaa aiheena, mä voin kirjoittaa siitä vaikka kirjan, jonka halukkaat voivat lukea, mutta en mä voi sitä tulevaa kirjaa lukea ääneen tuolla tunneilla. Näin mulle helposti käy kun opetettava aihe on uusi (sommittelen tietty työkseni mutta on ihan eri asia opettaa sitä). Lievässä epävarmuudessani päätän kaataa oppilaiden kaaleihin heti kaiken tiedon jonka itse olen ehtinyt haalimaan. Hehee! Toimiiko? Hehee!

Mulla ei ole varsinaista opettaja-identiteettiä, tai ei oikeastaan mitään vahvaa ammatti-identiteettiä, minä teen parhaani täällä maailmassa, ei sitä tiedä vaikka jonain päivänä kasvattaisin kaaleja, en luokassa vaan pellolla. Taide, sommittelu, kuvallinen ilmaisu, rakkaita asioita ovat, opettaminenkin osana niitä. Mutta se mitä olin sanomassa, että opettamiselle, silloin kun sitä tapahtuu, uhraan kyllä kohtuuttomasti energiaa. Opettaminen on tietysti ns. tärkeää, mutta opiskelijoita ei tosiaan hyödytä se että nukun huonosti edeltävänä yönä tai valmistan pitkiä luentoja joita vain puolet jaksaa kuunnella ja nekin puolet hyötyisivät enemmän jostain hands on -hommasta. Näh, mutta en jaksa torua itseäni enempää, uusien asioiden tekeminen on näköjään aika jännää.

Nyt mä pääsen siihen asiaan jota mun tarvis katsoa: mua on viime viikkoina kalvanut epämääräinen tyytymättömyys itseeni. Voinko tehdä jotain, voisinko olla parempi ihminen, parempi opettaja, parempi graafinen suunnittelija, tai äiti tai ystävä, nyt? En voi. Mikään mitä teen tai en tee ei paranna tai heikennä nykyhetkeä mitenkään. Olenko jotenkin huono, eikö nykyhetki pysy pystyssä vuokseni? Tämä hetki on täydellinen, TÄYDELLINEN, se nauraa ja halaa tai tappaa kuullessaan moisia kysymyksiä, vaikkei oikeasti hätkähdä mistään. Mä olen vapaa, vapaa nukkumaan tai valvomaan, mä olen nykyhetki.

Kuka puhuu

Lepohetki. Sohva upottaa ja pesukone hyräilee. Söin jääkaapista viikon keräilyerät, ateriasta tuli herkullinen, riittoisa, perunamuusia, parsakaalia, vuohenjuustoa, sienisalaattia, raastetta, ja vielä pieni kulho hernekeittoa. Taisin syödä hiukan yli tarpeeni.

Myöhemmin iltapäivällä ystävä tarjoaa synttärikahvit ja kakut, viikko sitten jäikin juhlistamatta. 35, mukava luku. Punavihreä. Illalla mies tulee kotiin.

Tässä olen enkä muuta voi. Olen, olematta olen, jotain on. Tunnustelen näitä sanoja. Ne eivät avaudu helposti, simppelit. Siitä huolimatta tämä oleminen on.

Milloin ehtisin puolukkaan? Sieneen? Ehtisinkö vielä? Täysiä ovat päivät.

Haluaisin vapautuksen. Kuulostaa hassulta. Haluaisin vapautuksen itsestäni. Tässä se kuitenkin häilyy, skannailee, yrittää, virittää. Ai missä? Kuka?

Kaipaan vahvistumista. Hassua sekin. Että se sisäinen vahvistuisi. Mutta ei se kai voi vahvistua? Se, mikä on jo kaikki? Ovelia halut ja kaipuut, niissä on melkein aina totuuden siemen mutta ne tahtovat johdatella poispäin totuudesta. Pitääkseen ittensä miehinä, tarpeellisina :)

Kaipaan seikkailua. Hei, mitä sitten jos kaipaankin? Ehkäpä lähden jonnekin, seikkailulle, omalle pienelle retkelle. Tässä lähiviikkoina. Siihen saakka, seikkailen näillä tutummilla mailla ja teillä. Pori on jo esittänyt kutsun, luentokutsun, mutta en tiedä voinko vastata siihen, liikaa työtä, ehkä. Vapaamuotoisempi saisi seikkailu olla.

Sydämessä, joo, sydämen kohdille se juuri sijoittuu, on kaiherrus. Se on lopulta sitä, että näen elämässäni yrittämistä ja huolehtimista, jonka tiedän turhaksi (mitä on turha?), mutta en voi kuin elää sen kanssa niin kauan kuin sitä riittää. Voin vaan kohdata sen, niinkuin eilen tapahtui muutamia kertoja, olla hiljaa, vailla ajatuksia, sen energian kanssa kunnes se muuntuu. Ja kun en voi kohdata, joudun kärsimään. Hitto. :)

Kärsimättömyys.

Huomasin juuri yhtäläisyyden emootion kohtaamisen ja erään asennon välillä. Joogan loppuliikkeissä on näitä ylösalaisin-asentoja, joista olen viime aikoina tehnyt hyvin lempeää versiota, jossa makaan selälläni ja nostan kädet ja jalat ylös kohti kattoa ja lepään siinä. Usein tunnen kuinka energia rupeaa virtaamaan, ikäänkuin hapettomiin syvänteisiin laskeutuisi jostain uusi pulssi hapekasta vettä. Tätä virtausta kestää aikansa, vesi liikehtii, nousee ja laskee, kuplii, kunnes asettuu uuteen eloisamman tuntuiseen tasapainotilaan. Samantapaista on emootion kohtaaminen.

Emootioita, tunteita nousee niin kauan kuin nousee, kuolemaan se viimeistään loppuu, jokainen emootion ilmaantuminen on tilaisuus sulattaa, muuntaa jotain vanhaa. Niin, ovatko nousevat emootiot siis turhia? Kiitos siis että saan tehdä sitä työtä, v*mäistä hommaa toisinaan, varsinkin siihen ryhtyminen, mutta jonkunhan se on tehtävä. :)

Help on ihan jees

Nukuin 10 tunnin yöunet kun nukahdin poikaa nukuttaessa. En muista milloin...! Viime aikoina on jäänyt poikkeuksetta alle kahdeksan tunnin eikä se oikeen riitä. Mutta ei sitä vaan ole ollut enempää tarjolla. Olen sitten herännyt vaikka kuudelta enkä saanut enää unta. Kiitos, hyvä kaunis pitkä yöuni, niin pitkä että ehdin juoda aamukahvitkin unessani!

No, tänään tuntuu että olen oikeasti voimissani pitkästä, pitkästä aikaa. Jälleen yskivän lapsen kanssa kotona, huomenna luento, taikurin hatusta se on vetäistävä. Yleensä asiat lutviutuvat. Jotenkin. Vaikka vähän jänskättää.

Meillä on astianpesukone joka on kelvoton, raivostuttava! Ei pese puhtaaksi, enemmän harmia siitä on kuin apua. Mutta nyt kun olemme tämän viikon kahden pojan kanssa, olen pessyt vajaita koneellisia ja nyt pesutulos onkin moitteeton. Olen ihan liikuttunut ja onnellinen. Kiitos, pesukone! Ihana, kimmeltävä astia!

Toinen (kolmas? Viides?) onnellinen asia on se että on lopultakin löytynyt yksi semmoinen ihminen ja ystävä, jonka kanssa voidaan välillä vuorotella lapsenhoidossa ja muissakin asioissa, jos on iltatöitä ja menoja ja semmoisia, tai jos meidän on tarve miehen kanssa tehdä jotain kahdestaan! Tää ihminen elää kaksin oman pienen poikansa kanssa ja ottaa toisen lapsen siihen avosylin vastaan. Eikä haittaa jos voin tulla hakemaan lapsen vasta vähän yli hänen lapsensa nukkumaanmenoajan tai jos hän oli ajatellut jotain menoa, voipi järjestää hommat. Ja sama toisinpäin, hänen poikansa on tervetullut meille millon vaan, ja muidenkin lapset, kysykää vaan ihan rohkeasti, hitto vie, asioita voidaan järjestää. Ei kaikkien tarvitse jaksaa yksin! Haloo!! Täytyy myöntää että olen ollut aika vihainen kun olen etsinyt apua erinäisiin kiperiin tilanteisiin ja kun rohkeus kysyä on lopulta löytynyt, vastaus on ollut siellä ei, ja täällä ei nyt voi, meillä on sitä ja tätä ja tuolla väsyttää. Tai sitten sanotaan että ilmoittelemme, ja sitten ei kuulu mitään. Kerta toisensa jälkeen tämmöistä. No, TIEDÄN että ihmisillä on kaikkea, meilläkin on, enkä sano tätä ketään yksittäistä tuomiten, tuomitseminen on tuomarien hommaa, mä en voi tietää toisten elämästä, ja olen itse ollut itsekeskeinen luupää suuren osan elämästäni, mikä onkin ehkä tietty avain tähän koko juttuun, mutta niin, näin: Tää kokemus ettei saa apua (vaikka, tsadaa, kaikki on yleensä lopulta järjestynyt ihan hyvin, erilailla vaan kun olin kaavaillut) on ollut mulle raskas ja nyt on ihanaa, ihanaa kun on ihminen jonka kanssa näistä asioista voi kommunikoida ihan suoraan ja selkeästi ja ymmärtäen, ja joka auttaa mielellään ja pyytää apua.

Halauksen verran

Poika on taas kipeä. Nukkuu vaan. Hyvä niin. Taitaa peruuntua mun iltatyökeikka, kun mies on työmatkalla enkä viitsi/voi viedä kipeätä lasta sovittuun hoitopaikkaan.

Olen nyt joogannut ahkerammin kuin (koskaan?) ennen. Joka ilta jotain, ja muutaman kerran viikossa yli tunnin sessio illalla. Jos jää useana iltana väliin tai vähille, kuten usein silloin kun on enemmän pilatesta enkä ehdi, niin mielialat rupeavat heittelemään. Ja ruumis uupumaan ja sementoitumaan. Pilates on ihana laji ja se on parantanut mussa vaikka mitä, mutta kovin meditatiivista se ei tunneilla ole. Mun omat joogasessiot ovat kylläkin suloinen sekoitus venytyksiä, joogaliikkeitä, pilatesta ja mitä keho kulloinkin keksii, mutta hyvin hitaassa tempossa, tunnustelevan hengityksen mukaan, välirentoutuksineen.

Tuntuu, että nyt on PAKKO joogata, tai käy hullusti. Kumma kyllä, joogalla ei ole ainoastaan korjaava vaikutus, vaan välillä kun oloni on aivan loistava ja avoin, varsinkin mieli poikkeuksellisen tyyni ja sellainen negatiivisuus, joka on mulle oikeen tyypillistä, jossain, tiessään. Ja kaikki sujuu kuin tanssi, ja jos ei suju, ei se mitään. Mä en oikeen edes keksi mitään elämänaluetta johon tää "jooga" (sana tuntuu yhtäkkiä luokittelevalta, se on meditatiivista liikettä ja hengitystä ja olemista, vaikka sitähän jooga on) ei vaikuttaisi myönteisesti. Uni, ruuansulatus, rentous, mieliala, asioiden sujuminen, toisten ihmisten kanssa oleminen, vastustuskyky...

Olen pelännyt sitä että mies lähtee reissuun nyt kun mulla on niin haastavat ajat. Lähti lauantaina. Tähän saakka on ollut kivaa ja rauhallista ja ihanaa ja huimaa! Eilen kävin pojan kanssa Harakan saaressa ystävän näyttelynlopettajaisissa, ja päivä oli ihmeellinen. (Nyt makuuhuoneesta kuuluu merkillistä räpinää, täytynee lopettaa! Halaus.)

Kuka?

Raskaita aikoja! Päässä pyörii kovasti kaikenlaista negatiivista. Välillä huuhtoudun siihen mukaan ja tunnen oloni epätoivoiseksi / surulliseksi / vihaiseksi. Väsymys lietsoo.

Kävimme eilen Rautatientorilla ilmastoaiheisessa Ihmistulva -tapahtumassa. Itketti. Milloin mistäkin syystä, toisinaan silkasta kauneudesta, kun Don Johnson Big Band soitti sitä "see the people go hide in the trenches / See the people sleep on the park benches..." (Private Intentions on kai biisin nimi, en tiedä mistä kaikesta se kertoo mutta sävel on ihana).

Tulin hyvin surulliseksi kun yhtäkkiä mieleeni piirtyivät jonkin muinaisen (tai vaikka nykypäivän afrikkalaisen) kylän iltanuotiot, joiden äärelle keräännyttiin rummuttamaan ja laulamaan. Tunsin olevani niin yksin kaikkien vastuitteni kanssa, väsymykseni kanssa, tässä älyttömässä maailmassa jolla on niin kova kiire kohti helvettiä. Otin yhdestä kojusta vihreän pinssin jossa luki "Kaiken maailman tuska". :D

Oikeastaan koen, että tällaiset ajat ovat... agressiivisten ajatusten jonkinlaisia invaasioita. Ajatukset hyökkäävät, jollain tapaa ne tulvivat jostain mun "ulkopuolelta" (se on tietenkin vain näkökulma), ne tahtoo sotia, mun tehtävä on yksinkertaisesti parhaani mukaan pitäytyä irti taisteluista. Ei helppoa! Varsinkin kun tietoisena pysyminen on tietyllä tavalla uuvuttavaa, eikä kaksivuotiaan kanssa ole useinkaan mahdollista levätä silloin kun tuntisi tarvetta. (Vaikka taistelun tuoksina se vasta uuvuttaakin! Siitä maksaa viuluja vielä seuraavana päivänäkin.)

Pohjimmiltaan tämä on tietysti jotain muuta. Ajatukset vain käyttävät tiettyä pintaan noussutta herkkyyttä hyväkseen. Se herkkyys, auki oleminen, vereslihalla oleminen, mitä se onkaan, se on vaan jotain mikä tapahtuu, vailla negatiivisia tai positiivisia varauksia. Mutta minä koetan vetäytyä, suojautua, puolustusasemiin - toisinaan vedän jopa aseet esiin.

Tiedän että "teen" myös sitä auki olemista välillä, nyt lähinnä silloin kun olen yksin. Joogatessa, vaikkapa. Ja joogaamisen jälkeen olen pitkään levollisempi, koko seuraavan päivän, kaksi mahdollisesti.

Tunnen itseni ja taipumukseni sen verran hyvin että tiedän, että jos nyt en jaksaisi pitää yllä iltajoogailuja, niin voisin mennä aika kurjaan jamaan. Lähinnä kyse on siitä että järjestän joogalle aikaa, ja siinä kohti mulla on sentään hyvin määrätietoinen olo. Myös mies tietää että se on mulle tärkeää, ja hänelle, muuten meidän kaikkien elämä vaikeutuu.

Jostain syystä juuri näinä aikoina on ihan olennaista pitää keho liikkeessä, hiljaisessa, rauhallisessa, hengityksen mukaan kulkevassa liikkeessä, ei riitä vain että istun ja hiljennyn. Silloin jämähdän, sakkaudun, nämä asiat pakkautuvat tiheiksi sedimenteiksi, suolapatsaaksi muutun. Voin siis heljentyä myös paikoillani, mutta se ei yksinään tee kaikkea tarvittavaa "työtä".

Pari pientä oivallusta tai helpottavaa kokemusta on auennut tämän kaiken keskellä. Yksi on se, että kun olen vihainen (yleensä miehelle, anteeksi mies, mä olen nyt usein vihainen etkä ansaitse sitä), vihaiset tunteet ensin kuiskuttelevat ulapalla, sitten laulelevat kuin seireenit ja lopulta, jos en voi pysähtyä, vyöryvät päälle. Eräässä Moojin videossa puhuttiin, no, siinä puhutaan haluamisesta mutta luulen että se pätee kaikkiin houkutteleviin, vahvoihin tunnetiloihin. Niin. Kun tunne nousee, ei ole tarpeen ryhtyä analyysiin, vain pysähtyä ja kysyä: Mikä tässä houkuttelee? Kysyä vain, kuunnella. Kerran tein sen, kun olin suuttumassa, ja huomasin että kuuntelu tosiaan riittää. Mitään sanallista vastausta ei tullut, tuli päin vastoin hieman hiljaisempaa. Sitten kysyin: Kuka tuntee tätä (vihastusta)? Kuuntelin vaan, vielä hiljaisempaa, tilavampaa, vapaampaa.

Se oli sellainen päivä, jolloin tunteet jylläsivät, ja tämän yhden kerran pystyin, suostuin tietoisesti päästämään irti, tai jokin päästi irti. Jotain sekin.

Jaa, mainitsin toisenkin oivalluksen. Mikähän se oli? Se ei nyt ilmottaudu. Mun on syytä laittaa kone pois ja käydä vähän lepäilemään. Flunssa yrittää iskeä jo ties kuinka monetta päivää. Oli hyvä istua tässä ja kirjoittaa.

Suhinaa ja kunnon show

Raollaan olevasta ikkunasta käy tuulenvire, joku lintuseurue sirkuttaa syksyisesti, makuuhuoneen verhon läpi siivilöityy okran väristä valoa. (Hassua, valo ja okra eivät yhdessä synnytäkään kunnollista mielikuvaa, okra on käteen karheaa vanhaa maata, ja valo aineetonta ja hetkellistä).

Näin se on, kun olosuhteet ovat muutoksessa, tai jos on keskellä vaikkapa väsymystä tai ahdistusta, tai jos on hirveä kiire, tai mitä hyvänsä hötäkkää, hiljaisia hetkiä kuitenkin tarjoutuu. Ei niissä aina osaa levätä, mutta nyt lepään, vanha talo humisuttelee hormejaan eikä mitään oikeastaan tapahdu, muuta kuin näitä tyhjästä nousevia kuiskauksia ja huiskauksia jotka vaipuvat takaisin hiljaisuuteen. Ihmeellistä, että sitä tämä koko elämän mäiske lopulta on! Kovin kiireisenä ei vain huomaa, että kaikki asiat nousevat ei mistään ja aikanaan raukeavat tyhjiin. Edes "kovin kiireinen" ei ole jatkumo, se on hetken tunne ja ajatus, k i i r e i s y y d e n väleissä on tyhjiä aukkoja.

Silloinkin, kun oli "hirveän rankkaa", lapsi oli vauva, minä uupunut, yksinäinen, stressaantunut, istuin monesti nukkuva lapsi sylissä enkä ajatellut mitään, edes kellon tikitystä ei meillä kuulu ja Kehä I niin kaukana että se kuulostaa etäiseltä koskelta. Niinä hetkinä vallitsi rauha ja ongelmattomuus. Joskus tuntui että juuri tämä kakkavaippa menee yli voimieni, ja sitten lapsi yhtäkkiä teki jotain, alkoi jokeltaa tai nauraa hersyvästi ilman syytä, ja uupumus oli hetkeksi pois pyyhkäisty, repesin hillittömään nauruun ja tunsin taas elämän sykkivän kaikkialla.

Mutta niin. Vieläkin on ajoittain "hirveän rankkaa". Nyt ihan uutta rankkaa, kun päivärytmi on muuttunut, kun poika on hoidossa ja minä teen enemmän töitä. Olen mielestäni saanut liukua uuteen rytmiin pehmeästi, mutta välillä olen niin väsynyt että tahtoisin vaan romahtaa. En tiedä miksi ihan tavalliset asiat, kaupassa käynti töiden jälkeen, keittiön siivoaminen, tuntuvat hetkittäin lähes ylivoimaisilta. Miten selvisivät maatalon emännät, kahdeksan lapsen äidit, jotka joka viikko avannossa pyykkäsivät koko perheen tekstiilit? Miksi minä olen niin paljon heikompi? Tiedän kellonajankin, romahtaisin mielläni klo 17:30 suunnilleen joka päivä. Puutostauti? Mielenvika? Silkkaa ryhdin puutetta?!

Se on vähän työlästä... jos romahtaa. Jos mies sattuu olemaan kotona ja niin pääsee käymään. Sieltä on hidasta ryömiä ylös. Ja koko ajan hieman hävettää. Että tämä ei nyt ollut ihan parasta mihin tiedän pystyväni. Jos ruumiini on väsynyt, miksi mieleni tulkitsee sen psyykkisesti täysin epätoivoiseksi tilanteeksi? Miksi se (minä, sillä hetkellä se olen minä) käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen?

Ehkä se on vaan sitä.

Ei kustannuksilla eikä laadulla niin väliä. Kunhan saadaan hirveä show.

Naps

Väsyttää. Tulevaisuus hirvittää. Isoilta tuntuvia uusia asioita hyökyy elämään. Siinä hötäkässä ne unetkin menivät... vaikka nyt nukun tosiaan jo paremmin. Koetan löytää aikaa joogaamiseen ja hiljentymiseen, vaikka aika on kovasti kortilla nyt. Mutta muuten ei mistään tule mitään. Tai tulee, sekavuus ja uupumus. Ihana tuntea, että kostit on olemassa.

Jossain taustalla on kuitenkin hiljainen tieto joka säteilee kaikkeen: vaikka mulle tapahtuisi mitä, ei se ole niin vakavaa. Eikä niin todellista. Elämä tässä vaan leikkii ja kokeilee muodoillaan. Välillä koen häivähdyksenomaisesti olevani jotenkin... läpinäkyvä. Tai ikään kuin mun läpi tuulisi. Hulluuden ensi merkkejä? Vähän aikaa sitten, unettomuuden keskellä, tuntui että voisinkin tulla hulluksi, mieli vaan ylikuumenisi ja nyrjähtäisi lopullisesti RÄTS! Tästä aukenee kaksi aika erilaista skenaariota... vaikka en tiedä kuinka erilaisia ne ovat. Kuvitteellisia, joka tapauksessa, nyt. Nyt on vaan nyt, sattumoisin aika rauhallista sisällä ja ulkona, lehmukset vilkuttelevat, valkoiset haituvat matkustavat työhuoneen ikkunan ohi yläilmoihin.

Haukkaan, omena napsahtaa.

Lähettiläitä

Mulla oli parin kolmen-viikon unettomuusjakso, ensin nukuin katkonaisesti ja sitten valvoin osia yöstä ja sitten kokonaan, yöt alkoivat kulua lopen uupuneessa huurussa. Päivisin, no, voimme kuvitella. Rupesin epäilemään, miten suoriudunkaan alkaneista töistä. Pitäisikö vain ottaa lapsi hoidosta ja jatkaa kotona... No, siihen asti väsyneimpänä päivänä, viime viikolla, mulle soitti vanha tuttava, joka kertoin kärsivänsä stressistä ja sen seurauksena unettomuudesta, oli kuullut yhteiseltä tutulta että mulla oli lapsen tultua ollut unettomuutta, ja kysyi neuvoja. Skarppasin, en sanonut mitään nykytilanteestani vaan kerroin että kaikkein tärkeintä on saada stressitaso laskemaan, kaikin mahdollisin keinoin. Kerroin niistä lukuisista konsteista joilla mä jaksoin aina yhden hetken ja yön eteenpäin, ja lopulta toivuin. Mainitsin kyllä, että unettomuus saattaa uusia kun sille on kerran herkistynyt, mutta sittenhän on nämä konstit käytössä, kertaalleen testattuina, se on jo helpompaa. Puhelun jälkeen olo oli selkeä. Tosiaan, mulla on kaikki nämä konstit, nyt vaan illat rauhotetaan, joogaa, vähemmän kahvia, jos valvottaa niin yöpala ja lämmintä maitoa, saunomista, rentoutumista nautiskelua. Lempeitä iltakävelyjä, meditaatiota, rauhallista hengitystä. Eikä huolta yhdestä yöstä, kunhan suunta on rennommaksi. Tajusin että olen vaan mennyt vähän ylikierroksille ja nyt rauhotutaan. No, nää konstit todella tepsii. Nyt olen taas nukkunut paremmin, ehkä joka toinen yö valvon osan yöstä mutta suunta on ihan selvä.

Niin. Viime aikoina on elämä on ohjaillut itseään hupaisilla tavoilla. Kerron joskus lisää, mutta perjantain Taiteiden yöhön liittyvä pikku esimerkki: oltiin parin tutun perheen kera Tuomarinkylän kartanolla, Kengurumeininki soitti ja lapset pomppivat. Menimme rouvain kanssa kolmisin kahville ja kävimme pöytään, jossa istui valmiiksi joku mies. Olin toivonut että voisimme jutella keskenämme, mutta mies halusi osallistua, hieman humalaisella nuotilla. Ilmeni, että hän on runoilija, tai siis sen hän ilmoitti ensimmäisenä. Lausui meille viimeisimmän runonsakin. Olisin voinut vaihtaa pöytää, känniset runoilijat, aagh. Muut naiset sen sijaan suhtautuivat suvaitsevammin, huvittuneesti, ja se tarttui minuunkin. Päädyimme puhumaan runoudesta ja kääntämisestä, ja jokainen meistä naisista tunnusti että on elämänsä aikana kirjoittanut pöytälaatikkoon. Siitä sukeutui ihan leppoisa kahvihetki, kunnes runoilijan lapset ryntäsivät vaatimaan istumapaikkojaan. Eilen illalla kun poika oli mennyt nukkumaan, otin luonnoskirjan, ajattelin piirtää jotain. Aloinkin kirjoittaa, siitä tuli runoa, ja se vaan virtasi, täysin vaivatta. Kirjoitin kaksi pitkähköä runoa joihin ihan itsestään muodostui joku alku ja loppu ja pointti. En ole aikoihin tehnyt runoja, paitsi niitä hieman runomaisia tekstejä joita tässä blogissa joskus ilmenee. Merkillistä oli se helppous! Se etten oikeastaan tehnyt mitään.

Hoitoon totuttelua

Vien pojan hoitoon, tänään jätän hänet sinne jo puoleksitoista tunniksi, pyöräilen alkajaisiksi Malmin torille. Aurinko ei ole vielä korkealla, toripöydille siivilöityy ja heijastuu epäsuoraa valoa. Valitsen juustokolmion ja mustan kahvin. Tekisi mieli jutella jonkun kanssa. Viereisessä kiikkerässä pöydässä tummaan pukuun pukeutunut mies, ehkä pohjoisafrikkalainen, ja kullanväriseen huiviin ja hameeseen pukeutunut kaunotar, ehkä edellisen vaimo, täyttävät kaavaketta. Mies kirjoittaa, pyyhkii, keskustelua, pään pyörittelyä. Kysyn, voinko auttaa. Kyllä, kyllä, kiitos, hankala lomake, he tekevät minulle tilaa pöydän ääreen. Mies puhuu melko hyvää suomea, asunut täällä kaksikymmentä vuotta, nainen englantia, hän on aiemmin asunut Amerikassa. Naisen pitäisi uusia oleskelulupansa. He ovat somaleita. Tavaamme lomaketta yhdessä, ihailen vaivihkaa naisen profiilia, se on kuningattaren. Lomakkeessa on epämääräisiä ilmauksia, en meinaa ymmärtää vaikka suomi on äidinkieleni, mihin tässäkin oikeastaan halutaan vastausta? Mutta on henkisesti helppoa täyttää toisten lomaketta, jos asia olisi minun, olisin jo ahdistunut ja keksinyt jotain muuta tekemistä. Monisivuisen kaavakkeen toisella sivulla huomaamme, että kaikki kysymykset ovat myös englanniksi. Ja nainen puhuu hyvää englantia. Meitä naurattaa. Lähden töihin.

Ei mulla varsinaisia töitä vielä ole, käyn piirtämässä omiani. Se tuntuu hyvältä. Piirrän uusiksi edellisenä päivänä hiilellä tekemäni kuvan, nyt siitä tulee jo paljon komeampi, mutta paperin muoto ei ehkä ole oikea. Huomenna kokeilen levämpää. On aika hieno sattuma, että perhepäivähoitaja asuu minuutin pyörämatkan päässä mun työhuoneesta.

Haen pojan, hän on pärjännyt hienosti, kerran vain suuttui kun ei saanut ottaa toisen lelua. Semmoinen hän on, saattaa raivostua hirmuisesti jos asiat eivät mene juuri niinkuin hän tahtoo. Sätkii, potkii, heittäytyy ja kiljuu niin että korvat soivat, ihan pienestä pitäen. Niin käy taas, kun viemme hänet käsien pesulle hetkellä jolloin hän olisi tahtonut leikkihuoneeseen. Mä en enää kauheasti edes huomaa näitä raivareita, otan vaan syliin ja pitelen lujasti, sanon että ei hätää, nyt vaan täytyy lähteä/antaa lelu/lopettaa kivien viskely kaivoon - mutta nyt, muiden, hieman sävyisämpien lasten läsnäollessa pojan käytös näyttää taas hurjalta. Kerron hoitajallekin että tää on siis ihan tavallista eikä johdu sinusta tai tilanteesta. Vaikka luulen, että hän on nähnyt ihan kaikenlaisia lapsia ja temperamentteja.

Ennen lähtöämme leikin poikani ja muiden hoitolasten kanssa. Olen tutustunut muihinkin, kolmeen pieneen tyttöön, näinä päivinä kun olemme totutelleet hoitoon. "Milloin sinun äiti tulee hakemaan sinut?" kysyy kiharapäinen kolmevuotias minulta. Yhtäkkiä he kaikki tuntuvat läheisiltä, miten helppoa lapsia onkaan rakastaa, välissä ei ole - sitä jotain, mikä estää sanomasta että rakastan jotakuta aikuista, jopa sellaista josta pidän kovasti, vaikka tiedän että samaa rakkautta kaikki on. Lasten kanssa sillä on tilaa ilmetä pidäkkeettömästi.

Kotimatkalla, kaupan pihassa, viritän ostoskasseja tangon molemmin puolin. Kaksi pikkutyttöä nojailee kaiteeseen. "Mut isän äidin äiti eli siis satavuotiaaks! Ihan älyttömän vanhaksi! Se kuoli sinä päivänä kun sillä oli ne satavuotisjuhlat, kun vieraat oli lähteny! Siis ihan älyttömän vanhana." Sama tyttö jatkaa juttua, toinen nuolee mehujäätä, kuuntelee. "Tiedäksä et Kiinassa, mä näin yhen ohjelman, tyttöjen jalat sidotaan ja sitten ootetaan jotain tosi monta vuotta ja lopuks ne siteet otetaan pois ja sitten niitten jalat on tämmöset (tyttö näyttää käsillään miten pienet jalat ovat, ja kippuraiset)." Minä olen saanut kypärän pojan päähän, sitten vielä turvaistuimen remmit. "Arvaa mitä, tänä kesänä mä sain virvelin koukun tähän!", tyttö osoittaa sormeaan tai kämmentään, en näe tarkkaan. "Mökillä, se meni tosta läpi, ja tuli tosta melkein ulos." Polkaisen pyörän liikkeelle, saavutan tasapainon kantamusten kanssa. Lapsuuden ihmeet tiivistettynä pariin minuuttiin.

Rajan rajallisuus

Olemme käyneet tutustumassa perhepäivähoitajaan parina päivänä. Tänään, toisena päivänä, kun saavuimme puistoon jonne hoitaja ja hänen muut lapsensa olivat jalkautuneet, poika jo ryntäsi hoitajaa kohti kädet levällään, silmät säkenöiden, syöksyi syliin - melkein! Viime hetkellä hän hämmentyi, jarrutti, meni kylki edellä, pisti sormet suuhun. Mutta sitten siitä puoliksi sylistä kuikuili ja virnuili, oli lähtevinään pois ja keinui hetken ees taas väljässä sylissä, joka ei halunnut olla tunkeileva, halusi antaa pojalle sen ajan minkä hän tarvitsee. Minusta tuo oli aika nopeaa toimintaa! Kerran tavattu ihminen. Poika ei ole missään vaiheessa kovin paljon vierastanut, se on aina ollut innoissaan kun tapaa ihmisiä ja tunnistanut nopeasti ja erehtymättömästi sellaiset henkilöt, jotka tavalla tai toisella ottavat hänestä vastuuta.

Mutta kaikkeen tähän olemme kyllä varmasti myös näyttäneet esimerkkiä, varmaan poika aistii että hänen vanhempansakin säkenöivät kun tapaamme ystäviä ja vieraita ihmisiä. Emme sitä paitsi koskaan pojan vauvana ollessa epäröineet antaa häntä vieraiden syleihin - nykyään hän tietysti itse päättää. Sekä minä että mies olemme semmoisia että meille on helppoa ja mieleistä lähestyä useimpia ihmisiä tilanteessa kuin tilanteessa. Semmoisen ystävyyden, jossa toiselle voi kertoa melkein kaiken, luominen on meille luullakseni yhtä hidasta ja haparoivaa kuin muillekin. :)

Minä tunnistan tietyn rajan, kuvittelen rajan, jonka yli päästän porukkaa kovin hitaasti. (Ei niin että siellä olisi väkijoukkoja tungeksimassa :)). Siinä kohti on jotain kipua, pelkoa että olen tungeksiva tai että joku tungeksii. Mulla ei ole ollut tarvetta tehdä tälle taipumukselle/rajalle/kivulle mitään. Jos se on asia joka mun tulee vielä kohdata niin se kyllä ilmaisee itsensä aikanaan.

Onhan noita hetkiä ollut, olen kokenut jotakuta kohtaan suurta ystävyyttä, tasapainoillut siinä rajalla että kuinka paljon voin lähestyä toista, kokeillut jäätä, saanut huomata että hänelle olen vain yksi ok tyyppi muiden joukossa, ei enempää. Joskus se tekee kipeää, vaikka näen että se on ihan hyvä niin. Itsekin "torjun" ihmisiä hienovaraisilla keinoilla, jos he pyrkivät lähemmäs, useammin, kuin minä voin sallia.

Mutta. Voin olla tosi läsnä ja rakastava ihmiselle, josta pidän, odottamatta häneltä mitään sen syvempää. Sillä onko sen syvempää?

Voin myös olla läsnä ja rakastava ihmiselle, josta en pidä tai jonka koen tunkeilevana tms. Silloin rakkaus vain saattaa ilmetä aika yllättävässä ja lujassa muodossa.

Eivät ystävät ole paremmuusjärjestyksessä (mihin se järjestys olisi kirjattuna?) eikä kukaan hengaile tietyllä fiksatulla etäisyydellä minusta, kaikki mikä voi liikkua ja muuttua, liikkuu ja muuttuu, ja suuri ihailu ja ystävyys jota koen jotakuta kohtaan on lopulta myös heijastusta. Multa ei puutu mitään mitä olisin toiselta hakemassa. Raja, no, katsellaan, mitä se on, onko sitä.

Useiden asioiden kuvitteellisuudesta

Se mitä kirjoitin edellisessä merkinnässä aisteissa olemisesta on ihan totta. Mulle tekee hyvää tulla yhä vahvemmin, useammin, kestävämmin aisteihini, ja harjoittaa ja harjoitella sitä taitoa määrätietoisesti.

Kuitenkin... nykyään, kun kirjoitan tai puhun niin, että tässä ongelma tai puute, ja tässä siihen ratkaisu(yritys), mulle jää hassu olo, semmoinen että tässä on nyt jotain... epätodellista. On vaikea sanallistaa missä se epätodellinen on. Siinä kai vain että... ei ole kuin tämä yksi hetki, ja tuo aika-akseli, joka pingottuu puutteellisen ja ratkenneen asiantilan välille, on kuvitteellinen. Se syy-seuraussuhdekin on jostain näkökulmasta ihan kuvitteellinen. Äh. On niin vaikea muistaa, että aikaa ei ole, kun on ikänsä vaivalla opetellut hahmottamaan aikaa (ja mä olen ollut siinä tosi huono, mulla on ollut oma local time joka tekee omituisia kuperkeikkoja). Mutta jokin osa musta siis kokee ettei aikaa ole ja kun sitten luon jatkumoita, se jokin hihittelee taustalla, sen verran kovaäänisesti että jollekin toiselle osalle mua tulee epävarma olo. Sellaista! Viime päivinä olen kumminkin usein harjoittanut aisteihini palaamista ja se on älyttömän hyvää, puutteista & ratkaisuista viis. Ei ole ongelmaa, ei siis ratkaisuakaan, kumma.

Tänään olin vähän-sylikummina uudelle pienelle tytölle. Tytöllä oli siis kolme kummia joista kahden piti keskenään päättää kumpi on sylikummi. Aluksi sovimme että se on se toinen mutta kun lapsukainen itkeskeli, päädyimme vaihtelemaan häntä sylistä toiseen. Nälkä, väsymys, hiostava taikka raapiva kastemekko, ei-maidonhajuiset sylit, kaikuva rakennus... kuka tietää. Mutta hienosti se meni! Rakas lapsi! Kastettavia oli kaksi, kaksoset, suloiset nimet saivat, ja kaikkialla hirveästi juoksentelevia pikkulapsia joita aina joku kynnelle kykenevä koetti pitää silmällä. Vahtimestaria hermostutti ja pappia hermostutti että pysyykö homma kasassa, mutta me juhlaväki emme hermostuneet, ei se ole niin tärkeää kuulla kaikkea, eikä pysyä kasassa, kunhan on mukavaa ja asiat rullaavat painollaan. Minusta koko kastaminen on lopulta ihan hupijuttu, ikäänkuin jonkun oleminen jumalan lapsena voisi mitenkään riippua jostain vanhoista rituaaleista. (Miten se ikinä voisi?!?! Mitä ova Isät kuvitelleet? Isot lihakset!) Onhan omakin lapseni kyllä kastettu, omituinen tilanne, katuisin sitä jos katumisessa olisi järjen hiventäkään. Mutta kokoontuminen ja vanhojen ystävien tapaaminen, yhdessä todistaminen kun toiset saavat nimen maallista vaellustaan varten, kummiksi tuleminen, toivottaminen tervetulleeksi, juhliminen, keitto kahvi ja kaakku, se on hauskaa, ihan todellinen hupijuttu!

Eräs vanha rakas ystävä joka on viime aikoina myös innostunut näihin juttuihin ja ruvennut, no, tulemaan aisteihinsa :), ehdotti että kirjoittaisimme yhdessä kirjan. Näistä jutuista. Kuuntelin mitä hänellä oli sanottavaa, ja kun hän oli aikansa puhunut, hän yhtäkkiä tokaisi jotenkin että: nyt tajuan että en mä mitään kirjaa, mä vaan kai tahdon että voisi jakaa näitä asioita jonkun kanssa. Minua nauratti, se oli niin hyvin hoksattu, ja nopeasti. Eihän kukaan tiedä, jos tuleekin joskus joku kirja, se sitten eri juttu, ei kylläkään varmaan mikään vakavamielinen opus, mutta olennaista on tosiaan jakaa ja tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ja jos tekisi kirjan, sitä ei voisi kuitenkaan tehdä sormi pystyssä koska luojan tähden, mä olen yhä uudestaan niin alkeissa etten voi mennä ketään neuvomaan. En sano tätä väheksyäkseni itseäni (voi pieni itse, sinua on ihan tarpeeksi väheksytty, en jaksa enää vaivautua edes siihen). Toki kerron kokemukseni jos joku kysyy, ja joskus sitäkin sattuu. Blogissakin kerron vain oman kokemukseni, koen tulevani kuulluksi, ja joskus jokin mitä kirjoitan sattuu kolahtamaan jonkun toisen tilanteeseen, ja kun luen toisten blogeja, ne kolahtelevat, kosmisella erehtymättömyydellä ja huumorintajulla.

Tästä pääsisinkin luontevasti seuraavaan aiheeseen, sellaiseen, josta mun on aina tarkoitus kirjoittaa, mutta en ikinä ehdi siihen, nytkin olen jo kirjoittanut kyllikseni. Muhikoot taikka kadotkoot!

P.S. Missä (kypsyys)vaiheessa ruusunmarjat kannattaa poimia? Miten ne kannattaisi kätevimmin säilöä?

Ulkona

Lihava mies seisoo erään talon katolla liikkumattomana. Osoitan häntä pojalle, aivan kuin mies olisi osoiteltava esine. Mies katsoo suoraan meihin, tai suoraan vaan, katonharjan yli. Orapihlaja-aidoista puskee vaahteraa, hernettä, tammea, akileijaa, kuljen aitojen vieressä niin etteivät ne raavi pojan ulos rattaista törröttäviä kinttuja. Varpuspari hyppää postilaatikolle jota ohitan. Ne jäävät mieleeni kuin valokuvana.

Kaikki nuo perhoset, joita en tunne! Nopeat harakat näkökentän äärillä, harva voi niitäkään lukea läheisiksi tuttavikseen. Jalkakäytävä on juuri asfaltoitu, tahmea tossun alla, kuuma, mustan päällysteen päällä helmeilee vielä mustempia lätäköitä. Poika on saanut maitonsa loppuun, onnellinen pillistä, hekottelee ja puristelee läpinäkymättömiä valkoisia pisaroita purkista ulos. Tuntuu kuin emme olisi menossa minnekään. "Onpa lämmintä!" huutaa vieraileva vaari lasikuistisen talon pihalta. Niin, ihan kuin lämpö tulvisi sisältäpäin ruumiista ja lämmittäisi koko maailman.

Paluu alkeisiin

Oltiin Lauri Siiralan ja Tellu Turkan lauluretriitissä. En muista mitä Lauri oli tarkemmin ottaen kertomassa, mutta äkkiä havahduin lauseenpätkään "...kun minä noin kolmekymmentä vuotta sitten aloin tulla aisteihini..."

Tulla aisteihinsa. Tää on se juttu josta olen niin paljon puhunut ja lukenut ja kuullut.

Olenko minä aisteissani?

Tajusin että aika usein en ole. En vieläkään. En kovin vahvasti. Sitäkö se on kun vieläkään en (usein) oikein osaa rentoutua? Hiljentymisenkään aikana en läheskään aina ole kovin "syvällä", tietynlaisessa rauhassa kyllä, mutta en useinkaan koe niitä täydellisen rauhan ja laajuuden hetkiä joista ei tahtoisi koskaan tulla pois. Sen verran olen kokenut että tiedän - se on se paikka, tila, mihin tahtoisi jäädä iäksi, ja iäisyyshän se onkin. Olen ajatellut että no, tämä on minun tilanteeni, minun tieni, jos en voi olla syvällä, niin olen kumminkin tässä, missä voin olla, ja tässä on nyt hyvä. Ja niinhän se on. En voi osata jotain mitä en osaa, en ennen kuin se valkenee mulle. Jos joku toinen pääsee vaikka vähemmällä harjoituksella paljon pitemmälle kuin minä, niin... hyvä hänelle. Mulla on menneisyyteni jolle en voi mitään, ja nykyisyydelle en varsinkaan voi mitään. Olen ajatellut että aika näyttää.

Ja niin se näyttääkin. Ei aika, tietenkään, vaan nykyhetki. Eilen istuin illalla hiljentymässä kun hoksasin että minun täytyy tehdä nyt jotain uudella tavalla, minun on todella vietävä kaikki huomioni aisteihini, hyvin määrätietoisesti, rauhallisesti, askel askeleelta. Varsinkin, ensimmäiseksi, tuntoaistimukseen, tai siihen väreilevään tunteeseen kaikkialla kehossani. Sitä tuntemusta ei huomaa, sitä ei ole, ellei siihen todella laskeudu - tai siis minä en huomaa, ehkä joku on siitä alati tietoinen. En osaa sanoa mitä tein eri tavalla, ehkä tein sen vain huolellisemmin kuin yleensä, kärsivällisemmin, jäin odottamaan että löydän sen kihelmöinnin ruumiini joka ikisestä sopesta. Joka sormesta, yhdestä kerrallaan. Palleasta, takamuksesta, jalkapohjista, polvitaipeesta, poskista, korvista. Löytyihän se sieltä kun jaksoi laskeutua. Ja sitten jäin siihen kaikkialliseen kihelmöintiin ja tunsin että tämä on niin oikein, juuri tässä minun kuuluu nyt olla. Tässäkö se on!

Tiedän että kaikki tapahtuu juuri silloin ja siten kun sen kuuluu tapahtua. Silti mua huvittaa että mä en tehnyt mitään mitä en olisi osannut jo aiemminkin tehdä. Mä olen vaan ollut vähän laiska tekemään sitä niin huolella... ja sitten en ole ihan täysin, ytimiä myöten tajunnut että tie täyteen läsnäoloon todellakin kulkee aistien kautta, tai että minunkin on kuljettava sitä, mua varten ei ole mitään v.i.p - oikotietä.

Ja sitten kuitenkin, mitä mä muutakaan olen viime vuodet koettanut tehdä kuin tulla aisteihini, kävellessäni, tiskatessani, kaikessa toiminnassa, aina kun vain muistan? Nyt mä näen että mun täytyy harjoitella, harjoittaa aisteihin palaamista hiljentymisen aikana hyvin määrätietoisesti, jotta se reitti tulee yhä tutummaksi ja helpommaksi kulkea, myös toiminnan aikana.

Kiitos

Siitä ilosta

Juuri kun julistin, etten jaksa puhua tietyistä jutuista, puhun niistä. Julistukset nousevat jostain hetkestä ja palvelevat sitä, ja seuraava hetki on hetki uus.

Mulla on nykyään haaveita. Semmoisia... ideoita jotka nousevat... niinkuin vaikka elävän tuntuinen visio kauneudesta tai rauhasta tai kuplivasta elämästä, jota sitten tahtoisin ilmaista jollain tietyllä tavalla - niin, siitä on kyse! Nousee idea siitä miten voisin ihan konkreettisesti ilmaista jotain pakottavan hyvää. Siihen liittyy myös kaipuuta, joka loppujen lopuksi ei nouse siitä että tuo hyvä puuttuisi elämästäni, vaan kaipuuta, tarvetta sen hyvän ainutkertaiseen ilmaisuun. Kiitollisuudesta se nousee, lopulta, vaikka en aina sitä näe selkeästi, hetkittäin kuvittelen että multa tosiaan puuttuu jotain. Hupaisa sekaannus! Vitsivitsi!

Joskus parikymppisenä sain joskus selittämättömiä kiitollisuuskohtauksia, ja päättelin nokkelasti että tämän takia ihmiset varmaan ovat keksineet jumalan, johonkinhan se on ulkoistettava. Noh!

(Tää kahvi on aivan mielettömän hyvää. Aaltoja katsomossa.)

Ennen en ollut haaveilija, toivoin lähinnä pahoja tai vaikeita asioita pois elämästäni, nykyään toivoskelen vähemmän, haaveilen vähän enemmän. Tiedän että haaveetkin ovat vain ideoita, toteutus tai ilmaisu voi tapahtua yllättävillä tavoilla.

Mulla on haave, että voisin tehdä lauluja. Sellainen tunne, että jokin soi, sydän pakahtuu, tahtoisin löytää sanat ja sävelen tälle jollekin, mutta en oikein osaa, en tiedä mistä alottaisin. Toisinaan alan vain hoilottaa, sylki tuo, ja se on hauskaa, mutta olisi hauskaa hieman kehitellä niitä, tai saada niitä muistiin, tai laulaa niitä muiden kuullen, tulla kuulluksi, saada kiittää, saada kiitos uppoamaan versomaan ja laulaa muiden kanssa kuplia. Tosiaan, siinä mitä jo teen, ei ole mitään vikaa eikä puutetta, mutta on vielä joku - jotain. Tänään luin sitten Laurin päiväkirjaa ja tajusin lisää siitä mistä tässä haaveessa on kyse. Sattumoisin olemme ensi viikonloppuna myös osallistumassa Laurin kurssille Laulua ja läsnäiloa. :) Hupaisaa, etten ilmottautuessani huomannut näitä yhteyksiä, siis tämän haaveen ja toteutusten yhteyttä.

Hum-hum.

Sanoin jossain, Olemattoman keskustelupalstalla, että "Ei tätä tarvitsis enää yhtään selittää, tiedämme mistä on kyse, mutta on hauskaa selittää :D". Ihmettelin jälkikäteen mitä tuo tarkoittaa, kuulostaa melkein arrogantilta, tai muut poissulkevalta, että me tiedämme kyllä, mutta mutta. Ei se liity muihin. En voi tietää muiden puolesta, mutta kuitenkin luulen että sinä tiedät, me tiedämme, ettekö, enkö tiedäkin? Kuuntelen vaan, siellä se tieto on? Lara-ystävä sanoi joskus niin loistavasti, kiihkeästi, että "mä tiedän, mä en tiedä mitä mä tiedän, mutta mä tiedän että mä tiedän." Huomaatteko, tästä voi tosiaan jättää sen sisällön pois, selityksen että mitä mä tarkkaan ottaen tiedän, on vain tieto. Ei faktojen tietämistä, ei paremmin tietämistä, vaan sisäistä tietoa, totuutta, näin se on, tämä on oikein, kaikki nää sanat ovat puutteellisia koska kuvittelemme niille jonkin vastakohtan, epätotuuden, väärän, mutta tämä tietäminen ei ole tuolta akselilta kotoisin.

Tätä on hauska selittää, vaikken pääse puusta pitkään, olen tässä mistä aloitinkin! Tämä on varmaan laulamista! Siitä ilosta!

Poika, kun se on tehnyt jotain, saanut jotain aikaan, työntänyt kaapin oven kiinni, pudottanut palikan kahvikuppiin, tyhjentänyt pyykkikorin, se toteaa painokkaasti: "Noin". Ei siihen ole mitään lisättävää tahi korjattavaa.

Tai kun se hoilaa mum-mo! Mummum-mo! Mummom-mo-jep-pe! Mummum-mujep-pe!

Rakkautta, rakkautta vaan.

Lainkaan harkittua

Lapsi ei tahdo nukahtaa rattaisiin, se roikkuu puoliksi ulkona, päristelee, huutelee. Minä sitkeästi käyn sanomassa nyt nukkumaan. Koetan huolehtia ettei se kiipeä ulos ja lähde sukkasillaan hortoilemaan pihalle. Käyn työntelemässä sitä kaduilla, asetan yhdeksän kertaa takaisin makaamaan. Kiukuttaa, koetan pysyä läsnä kiukun jähmeälle ja polttavalle tuntemukselle. Se on vaikeaa ja kiusallista, mutta mahdollista. Lopulta kun jo unohdan, että pojan pitäisi nukkua, ja talsin vaan asfaltin ja lehvästöjen märkyydessä, rattaissa hiljenee.

Pian poika menee hoitoon. Minä töihin. Merkillistä. Pari viikkoa vielä, sitten alamme vähitellen totutella perhepäivähoitajan luona olemiseen. Haikeaa, helpottavaa. Minähän olen tehnyt töitä jo vuoden ajan, pojan nukkuessa. Luulen, että se oli aika tehokasta työskentelyä. Sain toisinaan kolmessa tunnissa aikaiseksi saman minkä olisin saanut jos olisi ollut kahdeksan tuntia aikaa. Mutta keväällä huomasin olevani hyvin väsynyt. Etenkin viimeinen kuvitus-taittotyö oli sellainen että se olisi tosiaan tarvinnut ne kahdeksantuntiset työpäivät kaksi-kolmetuntisten sijaan. Tietty tehottomuus on ihan tarkoituksenmukaista. Se, että työn tekemiseen on toisinaan vähän liikaa aikaa. Laatu paranee. Ehtii sulatella.

Kun lähdimme kesäkuun alussa Ameriikanmatkalle, olimme molemmat aikuiset valmiiksi uupuneita. Uupumus ei tietenkään täysin hellittänyt matkan aikana, olihan se rankkaa matkustaa pienen kanssa. Takaisin tullessa jet lag oli hirmuinen, en nukkunut viikkoon kun en osannut "keskellä päivää". Nyt kaksi viikkoa matkan jälkeen, heinäkuun puolessavälissä, musta alkaa tuntua että olen taas voimissani. Mies on jo töissä. Elpyminen perustuu ihan vaan siihen että pojan päiväunien aikana mä saan kerrankin levätä. Juoda kahvit, lukea. Olen lukenut pinon romaaneja, kirjan päivässä tai kahdessa. Niin ja perustuu se siihenkin, että matka oli kyllä fyysisesti ja henkisesti raskas mutta hieno ja avartava ja hauska. Jos joku tahtoo lukea automatkasta New Yorkista New Orleansiin kolmen ja puolen viikon aikana, niin matkapäiväkirjan osoitteen saapi edelleen multa. En osaa sanoa onko sitä mielekästä lukea / katsella jälkikäteen. Ehkä joitakin osioita.

Lukeminen on mulla hyvin kausittaista. Voi mennä kuukausia tai vuosiakin että en lue muuta kuin ammattikirjallisuutta ja hiljentymis- tms -aiheisia kirjoja. Mutta tällä hetkellä luen kaiken minkä satun kirjastosta mukaani nappaamaan, eikä se ole lainkaan harkittua. Yleensä käyn siellä pojan kanssa joka ei malta pysyä rattaissa paikoillaan, juoksen kiiresti hyllyt läpi ja kahmin mukaani jotain missä on kiva kansi tai nimi tai mikä kuulostaa etäisesti tutulta tai omituisen vieraalta. Metodi toimii. Nyt.

Mussa ei ole viime aikoina ollut kauheasti paloa näihin - juttuihin. Hiljentymisiin ja sen semmoisiin. Ihan kuin jotain olisi kadonnut. Joku yritys. Joku - itsereflektio, ei kadonnut mutta vaimentunut. Tai minä olisin etääntynyt siitä. En tiedä. Tiedänpä. Tiedän tämän jutun ihan hyvin. Tiedät mitä mä tarkoitan. Se tieto on olemisen jossain sopukassa. Jotain on kuollut, hyvästi jotain! No, olen iltaisin istunut hiljentymään, varmaankin paljon useammin kuin niinä aikoina kun jaksan enemmän puhua näistä asioista. Mutta se on semmoista, ruumis vaan istahtaa, rauhoitun. Sitten tuntuu mitä tuntuu.

Harjoitus

Kaffe

Ruusu

Niin. Joo.
Harvinaisen vähän asiaa. Käpertyvä olo.
Käytiin miehen kanssa kahdestaan retkellä Nuuksiossa päin, mun äiti hoiti poikaa sillä aikaa. Teki niin hyvää meille.
Hm. Näin se on tarkemmin aatellen ollut useina kesinä, mulla ei ole oikein mitään sanottavaa. Katsellaan.

Varovainen moi

Takaisin Suomessa. Jet lag toiseen suuntaan. Hämärä olo, sielu vielä matkalla. Palataan asioihin heti kun. Luuv!

Reissun päältä

Ollaan toipumassa jet lagista pienessä jenkkiläisessä rantakaupungissa. Jos joku lukija tahtoo lukea & katsella mun ja miehen pitämää matkapäiväkirjaa, voipi mieluusti lähettää meiliä anu.typo atmerkki luukku.com (taikka gmail-osoitteeseen jos tiedät sen).

Äsken olin jostain (väsymys...) niin vihainen että olisin voinut polttaa tämän kylän ja mies olisi kernaasti saanut mennä siinä mukana. No, juoksentelin vähän katuja pitkin ja raivo haihtui. Ah! Emotions!

Sunnuntai-iltapäivällä

Veroilmoitusta. Hiukan myöhässä. Katsotaan meneekö läpi. Tuntuu että mun pitää tehdä se vaikkei menisikään, muuten jää vaivaamaan. Esitäytetty veroilmoitus mulla kyllä on joten ongelmia ei tule, mutta tulonhankkimiskuluja koetan vielä laittaa. Ennen matkalle lähtöä. Täytyy saada tietyt asiat tehdyksi. Istutuksia. Kylvöjä. Hankintoja matkaa varten. Onneksi Ameriikasta saa kaikkea. Talonvahti on tulossa illalla kylään, näytetään hälle paikat ja kasteltavat ja esitetään kainot toiveet. On se täällä ennenkin ollut asumassa, mutta kuviot on sen jälkeen muuttuneet. Kuvioilla on tapana.

Tänään oli ystäviä pitkällisellä aamiaisella tuolla vaahteroiden katveessa. Lyötiin ainekset yhteen. Keitettyjä kananmunia, grillattuja pekoniin käärittyjä homejuusto-herkkusieniä, kahvia, yrttiteetä, jäätelöä ja suklaatäytteisiä grillibanaaneita. Pikkupojat hortoilivat pihamaalla, pysähtyivät kuvauksellisiin asentoihin ja sädekehä-valaistuksiin, kahmivat hiekkaa pois hiekkalaatikosta ja toimittivat keskenään orastavia leikkejä. Tottelivat eitä tai jättivät tottelematta. Varoivat grilliä tai läheltä piti. Siinä olisi voinut viettää vaikka koko päivän. Nyt olen kuitenkin jotenkin kummallisesti joutunut veroilmoituksen pariin. Tietokoneen äärelle. Sisällä on lämmintä ja hämärää.

Menu hikinen

Tili tili tom.

Poika on yltynyt ihan käsittämättömän suloiseksi. Aamu alkoi kun avasin silmät ja iso aurinkonaama paistoi sentin päässä, painoi sitten posken vasten poskea ja söi siinä sormiaan tovin. Poika kirmailee ja kikattelee ja kirkuu riemusta ja pussailee ja ihmettelee ja osoittaa ja syöksyy syliin ja sokeltaa ihmeellistä saksaansa livertävällä äänellä. Kaija! Koiju tun! Tun! Oi-oi-oi. Kukka! Talven pimeinä flunssaviikkoina ei kukaan meistä ollut niin kamalan ihana... tai ehkä juuri kamalan ihana. Tietysti oli paljon hyviä hetkiä, mutta nyt poika jaksaa olla itse herttaisuus vaikka koko päivän. Aamulla annostelin vettä pikku kottikärryihin ja sitä sitten lapioitiin ja lätsytettiin ja kasteltiin hiekkaa ja työnnettiin naama veteen ja hihat märiksi ja poimittiin pinnalta ihmeellisiä pikkuruisia roskia, tun! Tun! Minäkin aloin huomata miten ihmeellisiä roskat olivat, suorastaan naurettavia. Yksi vaahteran kukan vihreä terälehti, toinen hyönteisen kuorenpalanen, kolmas mustunutta ruohoa, neljäs koivun kaarnan hiutuva.

Laitoin eilen vieraille ruokaa. Tapani mukaan kaikki oli kesken ja sotkut siivoamatta kun kello oli jo vaikka mitä. Hermostuin kun mies tuli niin viime tipassa kotiin, ei kä ollut auttamassa. Ehti se sentään kattaa pöydän ulos. Ihmettelin, miksi aina kehittelen niin kunnianhimoisen menun, vaikka aikaa olisi kuinka rajallisesti. Mutta se mikä on, on. Näin mä nyt toimin. Höppänä. Mä rakastan laittaa tosi hyvät safkat vieraille. Montaa lajia. Jos mahdollista, vielä itse kerätyistä aineksista. Lopulta vieraat saapuivat vähän myöhässä ja sotkusta ja keskeneräisyydestä oli jäljellä enää mun tärinäni ja hassahtanut huolestuneisuuteni, jotka sitten vähitellen laantuivat kun istahdimme nauttimaan nokkoskeittoa, spelttileipää, uusia perunoita, lohta ja keltaisia rosmariinivihanneksia, valkoviiniä, salaattia, manchegojuustoa, ananasta minttusokerimurskalla ja turkkilaisella jukurtilla, viinirypäleitä tummaa suklaata yrttiteetä hunajaa punaviiniä.

Plastu

Työtä työtä työtä - mutta hyvää. Joskus vaan on paljon työtä, toisinaan vähemmän. Joskus ollaan Ellun kanat. Mua on viime aikoina naurattanut se että olen, tosin vähenevässä määrin, taipuvainen olemaan valmiiksi jännittynyt haastavia hetkiä varten myös silloin kun ei ole mitään tehtävää eikä stressattavaa. Absurdia! Tu-dum, ta-dam. Onneksi on orvokki, vahaliina, nokkonen & moni muu!

Matkalle lähtö lähestyy. Ajelemme kesäkuun aikana pitkin Amerikkaa. Bloggaamme sieltäkin, ei tosin tässä osoitteessa. Eräs ystävä tulee siksi aikaa asumaan meille, talonmieheksi, kastelemaan kukkia ja kasvimaita ja kenties vapauttamaan ruokakasveja ei-ruokakasvien (joita joskus rikkaruohoiksikin kutsutaan) pahimmilta invaasioilta. Pitämään mökin seiniä vinossa, kattoa kallellaan ja lattiaa likaisena!

KAGEIDUM!
Jotta voisin paremmin syödä sinut!

Me tehtiin se

Eilen kävi outo juttu. Olin junassa matkalla keskustaan, kun vaunuun tuli lauma teinipoikia jotka rähisivät kamalaan ääneen ja pari tappeli keskenään aika rajun näköisesti. Lyhyesti sanottuna, hirveä hässäkä. Mulla ei ollut mitään aikomusta tehdä mitään, mutta yhtäkkiä kuulin karjaisevani aivan täysin palkein sen metelin yli: LOPETTAKAA! Pojat vähän hätkähtivät, rähinä vaimeni, he siirtyivät toisiaan tönien pois eteisvaunusta. En tiedä oliko se mun huuto vai mikä, mutta tilanne siis rauhoittui. Minä istuin siinä todella ällistyneenä siitä äänestä, kuvittelin kuinka se vieläkin kimpoili junan seinissä. Tunsin halua vajota penkkini sisään, posket kuumottivat ja adrenaliini vielä kihisi ruumiissa. Kuvittelin että kaikki tuijottavat mua, tai jos eivät niin yrittävät olla tuijottamatta. Samalla mua huvitti kauheasti ja tiesin että ajatelkoot mitä ajattelevat, joskus on vaan tehtävä jotain, ei edes siksi että tilanne vaatii vaan siksi ettei ehdi estää itseään tekemästä...!

Tänä keväänä mun ruumis on käyttäytynyt usein eri lailla kuin aiemmin. Se on joskus pelottavan tuntuistakin, mutta kuitenkin tosi hyvää. Ennen kuin ehdin ajatella mitään, toimin, eikä se aina ole hillittyä ja sievää. Mä olen ikäänkuin täysin jonkin vallassa, ei, ei se niin ole, pikemminkin mä en silloin ole minkään vallassa, en mieleni vallassa enkä tunteideni, mä vaan olen, ja jostain nousee toiminta. Hiljentymisen aikana olen se useimmin kokenut, että mun ruumis yhtäkkiä nousee ja juoksee jonnekin, vaikkapa syliin, taikka rupeaa suorittamaan jotain liikettä joka ehkä avaa ja vapauttaa jotain ruumiissa. Tai sitten nousee ääni tai puhe, ja ne ovat hurjan kuuloisia ääniä, ja ne kaikuvat juuri oikealla hetkellä ja oikeassa paikassa, en tiedä mistä sen tiedän mutta niin se on. Semmoiset äänet eivät voi olla väärässä, vaikka niitä jälkikäteen vähän häpeäisi. :)

Meidän talon takana on iät ajat, jo ennen meidän tänne muuttoamme, ollut iso kasa homehtuvaa jätelautaa, autonrenkaita ja muuta rojua. Tänä keväänä olemme vähitellen siivoilleet talon päätyä milloin milläkin porukalla. Naapurin, vuokranemäntämme, poika on sairaseläkkeellä mielenterveysjuttujen takia, ja asuu tuossa vieressä siis äitinsä kanssa. Hän on hyvä mies, vähän sulkeutunut mutta mukava. (Joskus, harvemmin tosin, pullo kutsuu ja sitten hän hakeutuu katkaisuun, mutta pitkiä jaksoja hän on siis raittiina. Eikä humalassakaan ole mitenkään hankala, meille ainakaan.) Tänään aamupäivällä hän tuli pakettiauton kanssa ja tarjouduin auttamaan jätepuiden lastaamisessa. Siinä vierähti tunti pari kun kanniskelimme naulaisia homeisia erimuotoisia kalikoita konttiin (niistä parhaat palat oli sahattu jo aiemmin ja viety kellariin saunapuiksi). Meidän poika, nyt 1v 8kk, auttoi kantamaan, hän kiiruhti kasan ja pakun väliä aivan tohkeissaan ja väsymättä koko aamupäivän. Minäkin nautin suuresti työn mutkattomuudesta ja siitä kuinka se vääjäämättä eteni ja kasa hupeni. Naapurin mies kantoi vähän isompia sylillisiä kerrallaan, puheli harvakseltaan niitä näitä, kalvas aurinko helotti pilvien lomasta. Lopulta vihoviimeinenkin kalikka oli autossa ja talon pääty lopulta, vuosien jälkeen, aivan viimeistä myöten tyhjä ja siisti, kasan tilalla vain kostea, nurmeton läikkä. Naapurin mies käveli verkkaisesti kohti pakettiauton etuosaa, ja lopuksi kääntyi vielä meihin päin ja hänen naamansa levisi yhtäkkiä säteilevään hymyyn kun hän sanoi: "Me tehtiin se."

Boing

Kun perustaa ensimmäistä kertaa kodin, voi ostaa pussillisen kumilenkkejä. Ikään kuin vaihtokassaksi. Sen jälkeen ei kumilenkkejä tarvitse ostaa, niitä tulee joka paikasta, se viisitoista vuotta vanha pussi on täysi, vaikka siitä ottaa kuminauhan tai pari joka päivä. Lopulta pussi hapertuu. Kumilenkit voi siirtää toiseen pussiin. Nyt on vihreitä, punaisia ja keltaisia kumilenkkejä, alunperin oli vain punaisia.

Kun tulee lapsi, kumilenkkien tarve kasvaa. Täytyy kääriä monenlaista huomisen varalle. Lapsi venyttelee kumilenkkejä niin että ne räpsähtävät kipeästi hänen sormilleen tai huulilleen. Hän oppii syyn ja seurauksen lain, alle kaksivuotiaana hän osaa välttää niiden laukeamisen iholleen. Hän laittaa niitä suuhun ja mutustelee ja muljaa kielellään. Hän keksii, ehkä isän hienoisella avustuksella, että ne soivat. Hän pingottaa kuminauhan ja rämpyttää sitä sormellaan, silmät nauliutuneina isään, enkö ole ihmeellinen, isä? Kumilenkkejä ei vieläkään tarvitse ostaa, sillä lapsen tultua pitää ostaa enemmän ruokaa, ja tulee sitä paitsi kokattua kotona säännöllisemmin, jopa tuoretta parsaa, kumilenkkejä kertyy aina vain enemmän. Vessan lattialle kulkeutuneet kumilenkit, ja ne kumilenkit jotka uivat siinä tiskipöydän kohdassa johon aina tuppaa kerääntymään epäilyttävä lammikko, niitä ei tarvitse pestä ja tallettaa, ne voi huoletta heittää roskiin.

Hei te siellä

Ei mitään erityistä. Tavallista. Karhea kurkku, väsynyt lapsi, pilvinen taivas - ja sisällä, tai missä lie, kaikkialla tieto siitä että - että - kaikki on - mä en pysty sanomaan mitä, se ei ole mikään adjektiivi, vain hipihiljaista tunnetta siitä että asiat ja ei-asiatkin ovat paikoillaan. Oikeastaan se on vaan tunne kauneudesta. Tai kauneutta itseään.

Kaivan suunnitellusta kukkamaasta suuria kiviä ja rakennan niistä alemmas pihalle penkerettä. Sinne ne loksahtelevat lomittain. Ajoin nurmikon ensimmäistä kertaa tänä keväänä, väistelin pieniä orvokkiryppäitä ja lemmikkejä, jäi hassuja tuppaita, kauniita.

Luin Italo Calvinon Koko kosmokomiikka. Ihania, hilpeitä novelleja jotka leikittelevät perimmäisillä kysymyksillä. Mies yrittää hallita äärimmäisiä kosmisia (feminiinisiä) voimia vaikkapa kirjanpidollisin keinoin. Nainen koettaa pitää siistinä nuorta maa-planeettaa joka kerää hirveästi avaruuspölyä ja -rojua. Etääntyvä ja lähentyvä kuu joka vetää konkreettisesti puoleensa kaikkia meitä hulluja. Isoäitejä jotka ovat niin vanhoja että haikailevat vanhoja hyviä ei-olemisen ja ykseyden aikoja. Lämmin suositus!

Joku uusi ulottuvuus ruumiillisuudesta on avautumassa. Musta on lähes hellyyttävää huomata, miten pihalla olen monissa suhteissa ruumiista ollutkaan. Olen jo pidempään katsellut ja huomioinut sitä, etten seiso kunnolla. En seiso koko jalkapohjalla vaan usein jollain syrjällä, lattiahan voi olla likainen, märkä, kylmä, tai se mitä olen tekemässä, vaikka tiskaamassa, on jollain tapaa epämieluisaa, ja epämiellyttävyyttä voi (tietenkin) väistää jos ei asetu kunnolla jalkapohjilleen, koettaa ikään kuin kiemurrella pois ruumiista ja tilanteesta. Joka on kumminkin pakko hoitaa. Mutta nyt jalkapohjiin on tullut jokin uusi älyn pilkahdus, olen niistä yhtäkkiä hyvin tietoinen, ne kääntyvät itsestään kohti kamaraa, lepäävät siinä ja maadottavat mun koko ruumiin siihen missä olen ja mitä teen. Ahhhhhh. Samalla - tunnustelen, miltä tuntuu olla tämä ruumis, omistaa tämä ruumis, olla tämän ruumiin käytetävissä, riippuen näkökulmasta. Se on hyvää ja yksinkertaista, mutta ei lainkaan niin kiinteää, jatkuvaa ja jämähtänyttä kuin olen kenties luullut. Tuntemuksia lämmöstä, kylmyydestä, näköhavaintoja edessäni liikkuvista ulokkeista, ulottumista yllättävän pitkälle, sykkimistä, värähtelyjä. Puutumista, kipua, painoa. Hetkeksi mieli kasaa tästä kaikesta kiinteän yksikön, joka sitten taas hajoaa.

Jossain on mielihyvää siitä, että joku kenties kuulee, lukee mitä sanon. Minä vilkutan teille, uskotteko?