torstaina, lokakuuta 15, 2009

Järjestymiskysymyksiä

Meille tuli uusi astianpesukone, tai siis käytetty, kaksi kertaa isompi kuin vanha. Kone maksoi 80 euroa ja asennus maksoi vanhan koneen + aterian kahdelle (asentajalle ja sen vaimolle). Me luultiin että tästä tulee 500-700 euroa kun koko tiskipöytä pitää irrottaa, putket laittaa uusiksi ja niin edelleen, ja että homma kestää muutaman päivän ja keittiö on silloin ihan sekaisin ja pitää kulkea vessan minilavuaarissa tiskaamassa. Viivyttelimme siis asian kanssa useita kuukausia kun ei tuntunut löytyvän semmoista sopivaa hetkeä.

Yhtäkkiä ilmaantui tuttu sähkömies (tai siis tuttu mies paljastui sähkömieheksi :), joka lupasi tehdä homman mun miehen kanssa jos saa sen meidän vanhan masiinan, sitten ilmaantui halpa laite huuto.netistä ja oivallus, ettei mitään tarvitse irrottaa eikä laittaa uusiksi kunhan vähän sahailee pois esteitä siitä tiskipöydän alta. Miehiltä meni ehkä tunti. He olivat koko ajan äimistyneitä miten työskennellessäkin kaikki sujui ja loksahteli paikoilleen kuin itsestään ("kun tää on yleensä semmosta hirveetä ähellystä ja säätöä"). Lopuksi vielä oli semmoinen homma että meidän vanha kone antoi sähköiskuja, koska siinä kohti ei ollut kunnon maadoitusta, ja saman piti tietysti koskea myös uutta. No, miehet siinä lopuksi jotta jotta ryhdytäänpä maadoittamaan, ja mittasivat vielä uudesta koneesta sen vuotavan sähkövirran. Eikä sitä ollut! Uusi kone on isompi ja ottaa yläosastaan kauttaaltaan metalliseen tiskialtaaseen, jolloin tämä maadoitushomma hoitui myös itsestään. (Kysykää vaan multa tarkemmin että miten ja miksi - musta se meni niin että IHME tapahtui :).

Välillä on säätöä ja ähellystä. Niinkuin eilen aamulla kun koetin ehtiä viemään itkevän lapsen tuntia normaalia aiemmin hoitoon ja ehtiä ajoissa opettamaan. Ehdinkin, minuutin ajoissa, tosin olin suunnitellut olevani paikalla varttia ennen jotta ehdin tehdä valmistelut ja rauhottua hetken. Kaikki kuitenkin järjestyi. Mutta kaikki ei tosiaankaan TUNTUNUT siltä kun koko ajan tuli hidasteita, lapsi parka oli väsynyt eikä lainkaan yhteistyöhaluinen, vaikka kuinka lempeästi koetti toimia. Sitten on näitä hetkiä kun kaikki osaset tanssahtelevat paikoilleen, ja on mukavaa olla semmoisessa mukana.

Ehkä tässä ei ole mitään opetusta. Toteamus vain, että välillä on semmoista, välillä on tämmöistä, tämä on muutosten maailma. Nauti kun voit. Kaikki on tähänkin mennessä lopulta järjestynyt ja tulee samaan tapaan jatkossakin järjestymään. Viimeistään kuolema kuittaa järjestyshäiriöt.

Opettaessa sattui seuraava juttu. Aamuryhmässä on muutamia tyyppejä jotka jatkuvasti höpöttävät omiaan mun luennon päälle, ja mä tuppaan puhumaan kovempaa, sitten hekin puhuvat vähän kovempaa ja joskus meteli luokassa yltyy aika kovaksikin. Tää on mulle vähän erikoista koska aiemmin opiskelijat ovat olleet jo valmiiksi aihepiiristä kiinnostuneita. Eilen aamulla huomasin että mua harmittaa mennä sinne, kun aavistin että sama homma on taas edessä eivätkä ne ihmiset osaa vaieta kuin hetkeksi mun huomautukseen jälkeen. Halvatun teinit! Aikuisia ihmisiä, mutta jotain kovin teinimäistä siinä meiningissä on. En väitä että mun luennot olisivat aina olleet sujuvimpia mahdollisia, ja niitä on ehkä ollut liikaa sille ryhmälle, mutta silti-! Eilen mulla ei ollut edes kovin pitkää luentoa, mutta jotain mun oli sanottava päivän aiheesta koska se oli samalla alustus tuntitehtävään. No, aloitin luennon ja pulina alkoi myös. Sitten muhun iski jostain tuttu olo että tää ei kerta kaikkiaan enää jatku näin, ihan sama mitä tästä seuraa mutta mä en enää huuda, eivätkä nuo ihmiset pulise. Avasin suuni. En enää muista tarkalleen mitä sanoin mutta sävy oli vissiin se olennainen koska äkkiä kaikki kuuntelivat. Sen muistan että sanoin että me ei olla täällä siksi että mulla olisi duunia. Että tää järjestely ei enää sovi. Jotain. Olin tosi vihainen mutta sanoin että koetan pysyä rauhallisena. Lopun aikaa oli hiljaista, asianomaiset näyttivät noloilta, kaikki kuuntelivat. Ja kun he tulivat myöhemmin näyttämään mulle omia töitään, olivat kovin yhteistyöhaluisia.

Muutenkin porukassa on tapahtunut muutosta. Siellä on ollut useita tyyppejä jotka ovat takapulpetissa puuhailleet omiaaan, eivät ole häiriköineet mutta eivät osallistuneetkaan, musta on vaikuttanut että aihepiiri ei voisi heitä vähempää kiinnostaa. Sitten yhdellä kertaa nää samat tyypit olikin siirtyneet eturiviin ja rupesivat kommentoimaan ja kyselemään, ja kiinnostumaan että mitä muilla oli sanottavaa vaikkapa heidän tekemistään töistä. On siellä edelleen vastahankaa mutta... se on semmoista kuin pitääkin, omia näkemyksiä jotka sanotaan ääneen ja joista voidaan keskustella. Ja tarpeen tullen suoria vastalauseita :)

Olen pojan sairastamisen takia ehtinyt tekemään vain välttämättömän, eli hoitamaan opetushommat joten kuten, piste. Kuvaideoita on syntynyt ja kovasti huvittaisi päästä niitä testailemaan. Musta tuntuu että tääkin asia on vaan järjestelykysymys, mutta se järjestely ei vaan ole vielä tullut mun luo.

2 kommenttia:

Villiina kirjoitti...

Tiedän tunteen ja se on tosi inhottavaa. Olen opettanut kaikenikäisiä, viimeksi AMK opiskelijoita ja sitä ennen aikuisia ammatillisessa täydennyskoulutuksessa. En tiedä muuta keinoa kuin osallistaminen ja asiasta suoraan puhuminen. Yhdelle ryhmälle sanoin että minun ongelmani on huono keskittymiskyky ja että on ihan nollatoleranssi puhumiselle opetuksen aikana. Yksi keino on varata riittävästi aikaa kokemusten vaihtamiselle, eli esim parityöskentelyn avulla. Mutta siis mikään ei tunnu ratkaisevan ongelmaa joka tulee aina ja joka paikassa jossain määrin esille.

Anu Välitalo kirjoitti...

Niin, ei se kokonaan ratkea, ainoastaan hetki ja tilanne ja ryhmä kerrallaan.Aina tulee uusia tilanteita ja porukoita... Eilisestä jäi tunne että jotain muuttui tän porukan kanssa; oma suhtautumiseni, vähintään, ja nyt on hyvä jatkaa. Mulle eilinen tilanne oli tosi positiivinen juttu. Otin sen suuttumuksenkin vastaan tervetulleena; se antoi voimaa ja selkeyttä.


Se kun äkkiä tuntee että tää loppuu nyt, mä en enää kuuntele / siedä tätä, ja toimii tavallaan seuraamuksista välittämättä, on aina ollut mulla käänteentekevä. En enää pelkää oman nahkani puolesta vaan toimin täysin tilanteen ehdoilla. Ei ole niin olennaista mitä teen tai sanon, kunhan on se tietty tunne tai mielentila... joka valtaa mut. Se on selkiyttänyt mun elämässä monia asioita.

Kai se on vaan tuo suoraan puhuminen jonka säkin mainitset. Täytyy vaan tuntea se suoruus itsessä.