torstaina, helmikuuta 02, 2012

Kirja rakkaudesta

Se tapahtuu taas
päivä alkoi aivan rauhallisesti ja mun piti chi-harjoituksen ja aamupalan jälkeen ruveta töihin mutta satuin kahvia juodessani aukaisemaan Cennino Cenninin teoksen Kirja maalaustaiteesta. Heti Sinikka Kallion alkusanoja lukiessani (en ylipäänsä vielä ehtinyt lukea koko kirjaa kuin ehkä kolmekymmentä sivua) aloin tuntea koko kropassa merkillistä hyrinää jonka sain vaivoin pidettyä... jotenkin...
ettei se nouse kuohuna tai kuumuutena ylöspäin ja kuluta mua.

Koetan vaalia ja kuunnella sitä vain. Täällä vatsan seudulla, jaloissa.

Miten tää elämä on näin omituista?

Kirja saa mut rakastumaan. Yhtäkkiä tuo luminen metsämaisema työhuoneen ikkunasta näyttää hirvittävältä ja kauniilta. Jumalaiselta. On sitä. Mua samalla pelottaa, huolestuttaa jossain nurkassa. Ei ihme jos ihminen joskus tukahduttaa rakkautensa, se on niin hurja ja kuluttava voima jos ei tiedä miten olla sen kanssa. Ja juuri nyt, tässä samaan aikaan kun kirjoitan, sain elämältä viestin, erään ystävän sanomana, että antaa sen ensin täyttää sinut, sitten voit antaa... kuin hengitys.

Sinilumiset oksat on koristeltu oranssein jalokivin. Lumen valkoinen säteilee paitsi sinistä, kaikkia aallonpituuksia, turkoosia, smaragdia, rubiineja, lapista, näen ne.

Kuohu asettuu hieman, tunnen rauhaa ja haikeutta samanaikaisesti.

Cennino Cennini oli Firenzessä ja Padovassa 1400-luvun alussa työskennellyt maalari, joka siis kirjoitti perusteellisen oppaan aikansa maalaustaiteen tekniikoista ja tuli siinä sivussa, niillä sivuilla, sanoneeksi maalaustaiteesta muutakin elämään jäänyttä - "Taitavan käden ohella se vaatii mielikuvitusta, kykyä löytää ennennäkemättömiä asioita verhoamalla ne luonnon muotoihin ja tarttumalla käsin kiinni niihin, saada katsojat uskomaan sellaisen olemassaoloon mitä ei ole. Ja syystä kyllä se ansaitsee arvosijan toisena tieteen jälkeen ja saa kulmilleen runouden seppeleen". Vielä keskiajalla maalaustaide oli ollut toisen luokan taide/taito, koska se yhdistettiin likaiseen ja ruumiilliseen työhön, ja olikin myös sitä, fresconmaalaustelineellä kiikkumista, pigmenttien murskaamista, sideaiden sekoittamista.

"Ei päivää ilman piirtoa" on muuten sekin Cenninin lausahdus.

Tiedätkö, kun joskus löytää jotain mikä, selittämättömästi, vetää puoleensa, kutittaa, hyväilee, ja kyllä, voit tunnistaa siinä "ulkoisia" asioita joita tiedät rakastavasi, mutta lisäksi se kokonaisuus ja jopa sen yksittäinen sanakin on kuin magneetti?

Mä tiedän että rakastan "Italiaa" (kuten moni muukin suomalainen), miten Italiaa voi rakastaa, eihän sellaista ole olemassa, mutta jotenkin niin moni asia siinä mielleyhtymien piirissä sytyttää mussa jotain, se kauneus, no, se kauneus! Se kauneus kaikissa muodoissaan, ja kenties se järjettömyys jolla kauneus asetetaan etusijalle, monien akuutimpien ja järkevämpien asioiden edelle. Tahtoisinko asua sellaisessa maassa, yrittää kasvattaa lapsia, koettaa selvitä arkielämästä? No, en, mutta mä vaan rakastan sitä. Jotain.

Avaan kirjan satunnaisesta kohtaa. "Kun se on kuivunut, sekoita ultramariiniin vähän liimaa ja hieman keltuaista, ehkä parin pisaran verran. Ja sivele sitä kahteen, kolmeen kertaan lyijyvalkoisen päälle ja anna kuivua. Tämän jälkeen valmistaudu kalkeeraamaan mallikuviosi, sen mukaan minkälaista kangasta aiot maalata. Sinun täytyy näet ensin piirtää malli paperille ja sitten pistellä varovasti neulalla, pantuasi paperin alle palan kangasta, liimaa tai verkaa; tai pane alustaksi lauta, poppelia tai lehmusta, mikä sopiikin paremmin."

mutta, heh, hän myös ottaa kantaa värien muihin sovelluksiin:

Saattaisi olla suuri palvelus nuorille naisille, etenkin Toscanan neidoille, jos kertoisin heille totuuden joistakin väreistä, joihin he ovat hullaantuneet kaunistaakseen itseään, samoin kuin joistakin kauneusväreistä. Mutta koska Padovan naiset eivät niitä käytä enkä halua antaa heille aihetta moittia minua (Cenninin vaimo oli Padovasta), ja koska se liioin ei ole Jumalan eikä Pyhän Neitsyen mielen mukaista, en siitä kuitenkaan sano mitään. Mutta vakuutan sinulle, että jos haluat pitkään säilyttää kasvojesi värin, niin ota tavaksesi peseytyä kaivovedellä, lähde- tai jokivedellä; ja sen minä sinulle sanon, että jos käytät keinotekoisesti valmistettuja aineita, kasvosi kuihtuvat ennen pitkää ja hampaasi mustuvat, ja niin naiset vanhenevat hetkessä ja ovat tuota pikaa suorastaan kaameita ämmänkuvatuksia. Riittänee jo tästä aiheesta.

Värit. Mä en näe itseäni viettämässä päiviäni hiertäen pigmenttejä porfyyrikivellä, ainakaan tällä haavaa, mä vaan nautin, nautin lukiessani näistä aineista, jotka ovat väriä itseään. Mikäli sellaista voi sanoa, kun värejäkään ei ole olemassa, ne katoavat välähdyksessä kun niiden luonnetta vähänkin tarkemmin syynää. Eivät ne sijaitse aallonpituuksissa, eivät silmänpohjassa, aivoaalloissa, eivät kemiallisissa reaktioissa, vaikkakin niistä voi tavoittaa häivähdyksen kaikissa näissä. Mutta silti, pigmentit, se tuntu että väri ulottuu niissä pintaa syvemmälle, ytimeen asti! Kuin voisi sukeltaa siniseen. Kuten Yves Klein tahtoi tehdä. Tai Anish Kapoor...

Nykyajassa on kaunista (miksi nimenomaan kaunista?) se liikehdintä, joka pyrkii esimerkiksi sosiaalista mediaa käyttäen rikkomaan valtarakenteita, se näkyy niin monella tavalla ja tasolla, tyrannien kukistamisesta maastotietojen vapauttamiseen ja ohjelmakoodien julkaisemiseen. Tai päivään jonka aikana kuka tahansa voi ryhtyä ravintolanpitäjäksi. Juuri kuulin että on myös pigmenttien vapauttamisliike, rikotaan maalitehtaiden monopoli ja ruvetaan itse valmistamaan värimme! Hih. En tiedä millaisena sinä näet tämän kaiken joka on niin monenlaista mutta jota yhdistää jokin sama voima? Mulle se näyttäytyy jonkinlaisena kiinteän aineen hajoamisena osiinsa, säihkeenä, sateenkaaren väreinä. Eikä kiinteää ainetta alunperin ollutkaan! Me vain luulimme. Se koostui tyhjyydestä. Meitä pelotti. Mutta ei se mitään.

Miten tämä liittyy Cennino Cenniniin? Tuona aikana oli (kuten yhä tänäkin päivänä siellä ja täällä) tapana varjella mustasukkaisesti ammattin vaatimaa tietämystä kuin suurtakin vaarallista salaisuutta, verhota se mystiikkaan - ikäänkuin syvän osaamisen ja tietämisen ihmeellisyys siitä karisisi että siitä kertoo muille! Ammatin salat välitettiin vain valituille oppilaille. Cennini sen sijaan julkaisee koko oppipojan koulutuksen kirjana, potentiaalisena oppipoikana ja -tyttönä koko maailma! Ainakin se idea! Koko... kirjallisuuden idea! Jakamisen ja antamisen ja vastaanottamisen idea. Ei se ole somessa syntynyt, tietenkään.

Katsoin eilen ikkunasta ulos ja näin kirjahyllyni yhden osaston heijastuvan täsmälleen halkopinoon, kuin näkisin pressun läpi ja halkojen sijaan sen alla olisikin kirjarivistöjä.

Ei huolta, en aio polttaa niitä takassa. Ei rovioita.

Luulen että sensuurin aika on ohi, vaikka emme ole sitä vielä kaikkialla huomanneet. Tällaiset muutokset, oivallukset, tietoisuuden muutokset voivat olla nopeitakin, mutta hitaus piilee siinä ettemme me ihmiset tajua että - muuttui jo. Meni jo. Potkimme, sätkyttelemme vastaan. Antaminen, no se voi olla kivuliasta sekin, jos ei ole tottunut, ja vastaanottaminen se vasta kivuliasta onkin.

Kuin hengitys.

Pitää osata luopua ilmasta keuhkoissa. Muuten ei täyty, tai täyttyy vaillinaisesti, puhtaalla elinvoimaisella tyhjyydellä.

Eikö tämä ole ihan loogis-rakkaudellinen juttu.

3 kommenttia:

Swami kirjoitti...

Aivan - Cennini tuntuu just tolta jos on tullut samanaikaisesti avanneeksi rakkaus-chakran ja loogisuus-chakran!

Anonyymi kirjoitti...

Anu
Värien hiertäminen on mielettömän meditatiivista tekemistä - ja olemista. Jokainen pigmentti reagoi öljyyn eri tavoin. Hierretyssä värissä ei ole mitään turhaa, ja siinä on kaikki oleellinen. Väri vaatii oman aikansa, jotkut pitää jättää hetkeksi omiin oloihinsa, jotkut ovat kiivaampia ja joutuisampia valmistaa. Mutta ehkä tämän tiedätkin.
Haluan lukea kirjan josta kerrot. Ja haluan hiertää öljyvärejä! Nyt.
maija j

Anu Välitalo kirjoitti...

Maija, kirjastoista saapi tuota kirjaa, mutta jos sulla on tuommoinen suhde väreihin niin sun ehkä pitää ostaa se :)

Joo mä kyllä uskon että kilahtaisin täysin värien hiertämiseen, huomasin sen siitä kun sydän vaikersi valokuvia katsellessa kun mun mies (ja ystävämme Swami :)) oli päässy Amsterdamin käynnillään Rembrandt-museossa kokeilemaan sitä. Ehkä mä en vaan just nyt kykene, ehdi tekemään sitäkin ja siksi en viitsi edes kuvitella. Vielä. No, maaliskuussa mulla on kyllä tiedossa työpaja jossa tehdään värejä kierrätysmatskuista, jännää.
Samoin, kun katselen vain kuviakin joistakin "aidoista" pigmenteistä tai syvän värillisistä kivilaaduista, tunnen kyllä hurjaa iloa. Joo, ehkä mä en voi loputtomiin pysyä erossa niistä... ;)Just nyt on kumminki hyvä näin, kuvien ja sanojen kanssa.