Olen ajoittain katsellut tätä kroppaa ja tuntenut erinäisiä vähäisiä paineita ja levottomuutta siitä että se on muotoutunut eri malliseksi kuin ennen raskauksia. Mulla on itsestäni tietty kuva vahvana ja jäntevänä ja tietyn mallisena - siihen kuuluvat leveät hartiat, kapea vyötärö, litteä vatsa ja niin edelleen. Painan hiukan vähemmän kuin ennen lapsia, liikun paljon, mutta kilot ovat kumminkin asettuneet eri paikkoihin. Se kuva jota katson peilistä, se herättää kaikenlaista tyytymättömyyttä, hyväksyntää, sisuuntumista ja niin edelleen. Että muuten hyvä mutta tuon vatsan kun saisi... no joo, osaatte kuvitella. Harvalle naiselle nää mietteet kai ihan tuntemattomia on. Miehistä en tiedä. Pitäisikö... mulla olla jotenkin parempi, armeliaampi kuva itsestäni? Samalla olen tuntenut, että tää pohdinta on jotain... ylimääräistä, siinä on jotain, hm, epätodellista.
Eilen se iski, lauseena:
Mitäs jos mulla ei olisi ollenkaan kuvaa itsestäni?
Mitä jos! Mihin sitä tarvitsen? Ja onko mulla edes! Mikä se semmoinen kuva on, missä?
Suomen paviljonkiin Venetsian biennaalissa 2024
1 vuosi sitten
2 kommenttia:
Anu:
;-)
ja peukku.
omakuva on mielenkiintoinen asia. Joitakin vuosia sitten olin hetken aikaa hyvin ikavassa tyopaikassa ja peilikuvastakin heijastui kurja olotila. Eraana paivana heti sen jalkeen kun lopetin kyseisessa paikassa seisoin peilin edessa harjaamassa hiuksiani, punainen paita paalla jota en ollut kayttanyt aikoihin ja yhtakkia purskahdin itkuun ilosta. olin niin iloinen kun tunnistinkin taas itseni peilikuvasta, olin se "vanha Riitta" taas :)
Viimeaikoina olen vain vaivihkaa sivusilmalla katsellut itseani peilista, sen verran hurja fyysinen myllerrys raskaus ja kaikki siihen liittyva on etta aikaa menee tasaantumiseen, mita se sitten lieneekin.
Riitta
Lähetä kommentti