lauantaina, helmikuuta 27, 2010

Yksin kotona, tai ei aivan yksin :)

Miehet ovat jonkun 8-vuotissynttäreillä, minä yksin kotona. Näitä tilanteita ei varmaan tule olemaan kovin tiheään seuraavien kuukausien / vuosien aikana. :)

Tai mistä sitä mitään tietää.

Puhuin ystävän kanssa, ihmettelimme molemmat sitä kuinka vahva on nykyään tarve vetäytyä, hiljentyä, olla vain oman hengityksen, tietoisen liikkeen, sydämenlyöntien kanssa. Ja miten aikaa siihen on oikeastaan yhä helpompi löytää ihan vain siksi että... no sitä on vaan pakko järjestyä, se järjestyy, se on välttämätöntä sille ettei mene huonoon kierteeseen ja huonoon oloon ja kuntoon. Yhä aihemmin sitä hoksaa jos voimat ovat ehtymässä ja sitten vain, en tiedä mistä se aika aina löytyy, jostain raosta, hetkiä, tiloja, tilaisuuksia, olemattomuuksia, pieniä ja suuria tyhjyyksiä on tämä olemassaolo täynnänsä kun niitä vain rupeaa huomaamaan. Ja niissä voi jäädä yhä useammin viipymään kaiken hässäkän keskellä.

Kun lapsi syntyy, elämä tulee varmasti olemaan hyvin täyttä, mutta jotenkin tiedän että kun pysyy valppaana, tai yhä uudelleen palaa valppauteen, tyhjiä hetkiä ja tiloja löytyy. Nyt jo olen useiden kuukausien ajan tehnyt sitä että jos olo menee tukkoiseksi ja onnettomaksi, mutta en pääse minnekään tuulettumaan, istahdan niille sijoilleni, hengitän siinä, otan asennon, asanan, viivyn, toisenkin, poika leikkii ympärillä, päristää autoa selkääni pitkin, touhuaa jotain, keskeyttää mut, tai ei oikeastaan, mua ei oikeastaan ole häirinnyt se häiriö, ehkä mitään ei keskeydy. Kaiken keskellä on vapaus, tila joka ei ole kenenkään oma. Tila johon jännitykset sulavat ja jossa mielen vaatimukset ja jankutukset muutuvat ohuiksi ja voimattomiksi. Siitä tilasta käsin on helppo olla siinä samassa läsnä lapselle, ja sitten taas vetäytyä, siinä samassa. Näköjään lapset tottuvat kaikenlaiseen. Mulla on Malla Rautaparran Jokanaisen joogakirja, hän siinä kertoo kasvattaneensa neljä lasta ja kaikki ne vuodet jooganneensa kotona kaiken keskellä. Oli vain yksi sääntö: joogaamista ei saanut häiritä, mutta mukaan sai liittyä. No, meidän pojalta ei voi eikä tarvitse vielä vaatia että hän muistaisi aina olla "häiritsemättä", mutta vähitellen senkin voi tuoda mukaan. Ja ehkä hän myös liittyy mukaan. Jos tahtoo.

Yhtäkkiä muistan että olen kirjoittanut tästä jo aiemminkin. Milloin?
Mistä mä en olisi kirjoittanut jo aiemminkin?

Kuinka helpottava ajatus, että mä en kipeimmin tarvitse omaa aikaa vaan tätä tilaa joka ei ole kenenkään oma.

Olen harrastanut, ja harrastan vieläkin joogaa, pilatesta, meditaatiota, kokeillut kaikenlaista muutakin, ja kaikesta on jäänyt työkaluja käyttöön. Oikeastaan en tiedä mitä se on mitä mä iltaisin teen, kutsun sitä vain yksinkertaisuuden vuoksi joogaksi. Mutta ei se nimeä kaipaa. Hiljaisuutta, tietoista liikettä, liikkeen seuraamista, hengitystä, kuuntelua, pehmenemistä, suoristumista, olemista, tyhjentymistä. Ja mitä tahansa siinä tilassa ilmeneekään!

Hiiri kävi tuossa keittiön ja olohuoneen kynnyksellä. Kaiketi rohkaistuneena talon hiljaisuudesta. Ruumissa kävi samanaikaisesti pieni inhon värähdys ja sitten semmoinen "oho, onpa se suloinen". Vaikka joutuukin nyt tappolistalle :)

Elämä muistuttaa, päivittää merkillisillä tavoilla joita se ei selitä. Törmäsin kaupungilla erääseen "hiljentymiskaveriin". Tai -ystävään, juu, vaikken häntä hyvin tunnekaan. Outoa miten nykyään törmään näihin ihmisiin aivan jatkuvasti, ja aina jotenkin sattuvalla hetkellä, kuin muistutuksena jostain. Ei-mistään. Niin ja kuulin eilen saaneeni perinnön - lapsuudenkodin lähes 100-vuotiaaksi elänyt naapuri oli testamentissaan jättänyt mulle maalaustarvikkeensa. En ollut tavannut häntä varmaan 15 vuoteen, joten ällistyin aika tavalla. Ja sitten harmaa pikku jyrsijä ilmaantuu hämäristä tuijottamaan mua, viikset väristen valppaudesta, ja väräyttää mussa jänniä sointuja.

Ja nyt tulee miehet.

5 kommenttia:

Katri kirjoitti...

Ihana kirjoitus. Kauniita vetäytymishetkiä sulle jatkossakin! Mulle kans vetäytyminen sisälle maadottaa ja energisoi. Välillä hiljenen, makaan piikkimatolla, teen chi kungia, tanssahtelen, ääntelen, joogaan. Mikä milloinkin tuntuu hyvältä. Niin se on et aina ei tartte irrottaa pitkää aikaa siihen. Kiva pikkuisen pitkin päivää.

Anu Välitalo kirjoitti...

Ai säkin Katri teet chi kungia, mä en oo vieläkään onnistunut tutustumaan lajiin. Oikeastaan en tiedä siitä paljon mitään... Kiinnostais kyllä kovasti mutta nyt alkaa näyttää etten ainakaan ennen tän yhden syntymää ehdi siihen perehtyä. Onneks on kumminkin pakissa jo monenlaista jolla pärjäilee :)

Anu Välitalo kirjoitti...

Eka hiiri menetti päänsä! Ainakin toinen täällä vielä hiippailee. Sori söpöläiset, täällä ei ole tilaa meille kaikille.

Katri kirjoitti...

Heh.. voisin tuoda Tosca-kissan teille kylään niin hiirille tulisi äkkilähtö. Tosca on hyvin sinnikäs ja taitava jahtaaja :)
Chi kungia oon nyt alkanu enemmän tekemään (keväällä kävin Cliven kurssin). Se on siitä helppo kun sitä varten ei tartte pukeutua eikä ottaa mattoa esiin, järjestellä mitään. Vaan on joogakin ihanaa, ja pelkkä hijentyminen. Kiva kun ite tykkää siitä mitä tekee.

Anu Välitalo kirjoitti...

Joo, mikä tahansa tietoinen liike on ihanaa, ja tekee tehtävänsä.

Muuten pitäski kutsua kissavieraita, mutta mä olen niille hirveän allerginen :).

Nyt on jo kolme hiirtä menny loukkuun.