Kuulkaa

Ei mitään erityistä. Kuplivaa iloa, epäilyksiä, rauhaa siitä että kaikki tapahtuu aikanaan. Rauhaa ja epäilyksiä siitä että voiko olla... voiko olla että kaikki tapahtuu aikanaan? Naurattaa.

Luin Lasten Raamattua jonka sukuun tullut pappi lahjoitti pojalle. Hauskat kuvitukset, vähän pöljät. Heprealaiset saivat joka päivä autiomaassa vaeltaessaan sen päivän annoksen mannaa, mutta ei koskaan enempää, jos sitä säilöi niin se alkoi pilaantua. Ja toisinaan saatiin viiriäispaistia.

Ja kenelleköhän Mooses oli viemässä viestiä Jumalalta, hänen piti kuitenkin kertoa että Minä Olen lähetti viestin.

Olen olen. Huomenna on hiljentymisilta jonne pääsen. Ihanaa.

Mies oli väsynyt ja vähän surkea, juttelimme. Hänellä on eräs tarina jota hän kertoo itsestään ja menneisyydestään, ulkopuolisena se on helppo nähdä ja sanoa että kulta se on tarina. Ja hän tietää sen itsekin aivan hyvin. Sitten tulin katsahtaneeksi lähemmäs, huomasin että kertaan itsestäni tarinaa, sitä "pojan vauva-aika oli elämäni raskainta aikaa". Ihan varmaan olen kirjoittanut tuon lauseen tännekin, useampia kertoja. Ja tietysti tarinalla on jatko-osa, jonka ensi-ilta on parin kuukauden päässä (viimeistään). Tänä aamuna koetin katsoa noita "aikoja", mitä ne olivat tai ovat, kuinka monta kiloa ne painavat, ja koko rakennelma alkoi näyttää kovin huteralta. Läpinäkyvältä. Läpituulevalta.

Kuulkaa! Rakkaus!