Työnjako

Istun jälleen työhuoneella, väsyttää ja ruumista kiristää eri puolilta. Kuitenkin ihan hyvä olo. Tai pikemmin hyvä olla. Tuntuu taas siltä, viime aikojen torstaiseen tyyliin, että eiköhän tämä työviikko taas ole tässä, mutta voi olla että joudun tekemään töitä vielä huomennakin. Vähän ainakin.

Huomasin äsken, kun luin Hannen kommentin edelliseen kirjoitukseeni, että mähän näen sen! Nyt mä tajuan, omasta kokemuksestani, sen mitä olen kuullut ja lukenut monilta viisailta ihmisiltä. Että läsnäoloa ei voi mitenkään pakottaa eikä yrittää. Sille on vaan annettava tilaa ja sitä on harjoitettava (ja sitä voi harjoittaa, harjoitella lukemattomilla eri tavoilla ja milloin tahansa). Läsnäolo avautuu juuri niinkuin se tykkää, ei niinkuin minä tykkäisin. Se on kaiken taustalla, joskus vain aikomuksena, se tekee työnsä, ja minä hoidan asialliset hommat.

Joskus se avautuu niukasti, toisenlaisena kuin toivoisin, jos toivoisin. Juuri nyt on kireyttä, takana tänhetkisten mittarien mukaan raskas työviikko. Olen pysynyt läsnä monissa haastavissa tilanteissa mutta toisissa voimat, älykkyys ei ole ihan riittänyt ja olen kulkenut putkessa. Nyt maksan viuluja, kuten Lauri (jolla on muuten tänään syyskauden viimeinen hiljentymisilta), asian usein muotoilee. Niin se on. Olen tehnyt parhaani, eikä mulla ole muuta tehtävissä. Siksi mulla on nytkin levollinen olo, joten... ehkä sekin on sitä. Kyllä te tiiätte.