Tulin eilen iltapäivällä kaupungilta metrolla, jatkaakseni bussilla kotiin. Nousin Sörnäisissä metrosta ja siirryin aseman penkille etsimään hanskoja kassistani. Huomasin maassa paperin jossa oli painettua tekstiä. Se oli irti repeytynyt/revitty kirjan sivu, hieman rypistynyt, tallattu. Sydän hypähti, nostin paperin maasta. Se oli sivu 124 ilmeisesti runokirjasta, kirjoittaja Ricardo Reis. Luin muutaman säkeen ihmisvilinän keskellä, päässä humisi. Ensin puhuttiin kuolemasta, minun kuolemastani, en saanut kaikesta selvää... ja runo loppui:
"Memory not distinguishing / What I've seen from what I've been."
Päätin että luen loput bussissa. Pudotin kirjan sivun isoon paperikassiin jossa oli muutamia joululahjoja. Olo tuntui lievästi epätodelliselta, tai pikemminkin metroasema, liukuportaat, R-kioski, ihmiset lauantaipuuhissaan. Nousin maan tasalle bussipysäkille ja jäin odottamaan. Yhtäkkiä säpsähdin: jokin poltti säärtäni! Heilautin isoa paperikassia, joka nojasi säärtäni vasten, polte lakkasi. Kokeilin uudestaan, vein kassin säärtäni vasten. Se tuntui kuumalta. Hetken löi tyhjää... olinko ostanut jotain lämmintä ruokaa? En. Siellä oli vain muutama paketoitu jouluhja. Kokeilin vielä, kyllä se vain kovasti lämmitti jalkaa. Runokirjan sivu pilkotti kassista. Äkkiä tajusin että olen ihan auki, pelottavan auki täällä lauantai-iltapäivän ruuhkaisessa Sörnäisissä. Kyyneleet alkoivat valua. Siirryin pysäkiltä vähän sivuun, käännyin talon seinää kohti, omituista, hyvin omituista olla näin auki juuri tässä paikassa, tajusin seisovani entisen kotini kulmilla, tuo viereinen katu tuossa, tämä kauppa... eikä muisti erottanut sitä mitä olin nähnyt siitä mitä olin ollut... Tunsin aukeavani entistä enemmän. Pallea pamppaili, en enää tiennyt itkinkö vai nauroin. Helpotus ja kiitollisuus vyöryivät ylitseni. Miten kummallista, ajatus toistui mekaanisesti. Pian bussi tuli, menin takaosaan istumaan, huomasettä olin juuri ostanut nenäliinoja jos vaikka tulisi nuha, aika äkkiä se nuha iski! Tyrskin nessuun, tunsin kun jotain tippuu pois, hajoilee. Välillä tulin itsetietoiseksi, näin jo itseni kirjoittamassa tätä tekstiä, kertomassa jollekulle ihmeellisestä kokemuksestani, harmistuin, kunnes tajusin taas ettei mun tarvitse pitää kiinni tästäkään kokemuksesta, ei mistään, saa mennä jos on mennäkseen, ja ilo ja helpotus jatkoivat hyökyään. Kaivoin paperin kassista ja luin sivun yläkulmasta teoksen nimen: A Little Larger than the Entire Universe.
Ja runo sivun samalla puolella kuului näin:
Whatever ceases is death, and the death
Is ours if it ceases for us. A bush
Withers, and with it
Goes part of my life.
In all I've observed, part of me remained.
Whatever I've seen, when it passed I passed,
Memory not distinguishing
What I've seen from what I've been.
7 June 1928
En vieläkään ymmärtänyt ihan kaikkea tai tiennyt, mitä runoilija oli täsmälleen tarkoittanut, ja kuka tietää, ehkä se oli jonkun taideteos, levitellä runokirjan sivuja ympäriinsä, mutta se ei tuntunut tärkeältä. Oli se mitä tässä ja nyt elin ja koin, eikä sitäkään voinut selittää, ei se tarkoittanut mitään ihan tiettyä, nimettävää. Nikottelin, itkin, nauroin, hullu, kylähullu, linja-autohullu. Hiljalleen alkoi rauha laskeutua, katselin ihmisiä, todellisuus oli tihentynyt merkityksistä ilman merkityksiä, tuo huivipäinen tyttö tuli aamupäivällä kaupunkiin samalla bussilla kuin minä ja takanani silloin istunut nainen kutsui häntä hiljaa rättipääksi... Hämäräkin tihentyi, valot kirkastuivat. Kotikulmilla, jo pimeässä, näin maassa pipon joka oli jäätynyt, no, pipon muotoon, auki, niin että sen olisi voinut melkein vetää päähän. Kotona huomasin saaneeni näyttelykutsun ystävältä jonka teoksissaan kuvaa muotoonsa jäätyneitä vaatteita... pieniä asioita, jotka tuntuivat muistuttavan: pysy läsnä, pysy valppaana, things are taken care of.
Ja nyt on toinen päivä, toinen hetki. Kiitos.
Ja kiitos sinulle joka luit tämän.
Suomen paviljonkiin Venetsian biennaalissa 2024
1 vuosi sitten
8 kommenttia:
Ihmeellinen tarina, kokemus elämässäsi..
kaunis...
Kirjoitit sen niin eleettömän syvästi..
Minusta se oli pieni ihme, joita sattuu arjessa, joita emme vain huomaa...
En ihan ymmärtänyt sanoja mutta se tunnelma ja viesti jotenkin tuli minuun...
Me emme ole yksin..
Ihana linja-autohullu :)
Minä koen vahvasti, että sun tietoisuus laajeni odottamatta. Se ei ole hulluutta. Olitko tuona hetkenä selkeämpi kuin koskaan ennen?
Kiitos Anu!
Hanne, kiitos, kaunis kommentti. Sama juttu, en ymmärtänyt kaikkia sanoja mutta viesti tuli minuun :)
Nuorallatanssija, niin, sitähän se tietysti on... mun elämässä on toisinaan, viime vuosina, viime aikoina, ollut tällaisia/erilaisia hetkiä, odottamattomia selkenemisiä tai laajentumisia. Ei ne aina ole selitettyinä (näinkään) dramaattisia. En osaa vertailla että milloin on ollut selkeintä koska joka hetki on uniikki... Tää viimeksi kuvaamani tapaus jotenkin syleili mun menneisyyttä, sisälsi senkin, paradoksaalisesti.
Merkillistä että näinä hetkinä kaikki on ihmeellistä, mutta toisaalta mikään ei ihmetytä koska aavistaa että jollain tasolla, jota minä en osaa selittää, luon tämän kaiken, ja tokihan keksin ihme juttuja :D
Virpi, kiitos, ja olipa hauska nähdä hymynassusi siinä kommentin vieressä! Olisi ihanaa kuulla susta jotain, jotenkin! Vaikka olihan tämäkin!
***
Mun on tarvis vielä sanoa, että ihan yhtä olennainen kuin joku ihmeellinen kokemus, on tämä hetki kun katson ruutua, naputtelen näitä sanoja, tämä yksinkertaisuus tässä. Tai kaikki ne ajat kun on tylsää eikä mitään muka tapahdu eikä avaudu ja kumminkin pysyn niin läsnä kuin voin. Taas meinaa loppua sanat... öö... ne on ihan sitä samaa, nykyhetki, kolikon toinen puoli, kiitollisuuden aihe.
Arkiversio Stradivariuksesta......
Lauri, Hehee!
Kiitos, kun kerroit kokemuksesi! Energiat muuttuu, muutos on alkanut. ”Ihmeitä” tapahtuu kaiken aikaa. Kun elämme nykyhetkessä, tulemme niistä tietoisiksi. Kokemuksesi toi mieleeni tilanteen viime kesältä. Löysin kadulta tulitikkurasian. Siinä oli erään avustusjärjestön nimi. Tuli tunne että voisin osallistua järjestön toimintaan omalla tavallani. Panin rasian farkkujeni takataskuun. Hetken kuluttua rasia alkoi tuntua todella kylmältä taskun lävitse. Otin askin jopa välillä käteeni ja hämmästelin asiaa. Kylmyys tuntui koko matkan kotiin saakka. Kun soitin kyseiseen järjestöön, selvisi että he haluavat olla varmoja että uskonnollinen vakaumukseni vastaa tarkalleen heidän omaansa. Koska näin ei ollut, apuani ei haluttu ottaa vastaan.
Maailmankaikkeuden pikku apulainen, ole hyvä. Joo, kertomisella ja jakamisella on joku merkitys, tunnen sen luissani.
Muutos on tietysti alkanut jo kauan sitten, nyt vaan tapahtuu... jotain. Jotain uutta ilmenee taas. Niin ja välillä ei tunnu tapahtuvan mitään, mutta ei se mitään! :)
Hauska tarina sisäänpäinlämpiävästä (ulospäin kylmästä) avustusjärjestöstä! Hassua kyllä, se oli joku Carlos Castanedan kirja (joista en muuten kauheasti piitannut), josta joskus kauan sitten opin että mitään omia aistimuksiaan, merkillisiä sattumia ja semmoisia ei kannata ylenkatsoa, tuomita aistiharhoiksi tms, vaan ottaa ne valppaana vastaan ja seurata mitä tapahtuu. Toisaalta, ei niitä sattumuksia kannata ylentääkään, ne ovat mitä ovat ja tekevät työnsä ilman että me niitä jäädään sen kummemmin hypettämään. Kaikki mennyt on mennyttä. :)
Lähetä kommentti