Kadonnutta aikaa jättämässä

Minun elämäntilanteeni on ihan erilainen kuin Itsellä (vieläkin meinasin kirjoittaa Olematon) Poikkeavan tavallista elämää -blogista. Hätkähdin hiukan tänä aamuna, kun naputtelin tutun osoitteen ja seuraava kirjoitus piirtyi tajuntaani:

mitään perhettä ei ole.
minua ei ole.
--
ei ole kotia missään
kadonnut
hetkessä
tyhjään

Tässä minä istun, työhuoneella, istumista tapahtuu. En tiedä oikein mistään mitään, ja silti olo on ihan arkinen. Perhe katosi jo eilen. Tai onhan se usein ennenkin kadonnut. Kömmin yöllä sänkyyn rakkaiden nukkuvien miesten viereen, he olivat jo poistuneet tästä maailmasta, hajonneet tuulettamaan säikeitään muihin ulottuvuuksiin, kuolleet menneelle päivälle. Siinä he olivat, mutta eivät siltikään siinä. Minä sammutin valon ja käänsin selkäni, ja olin yksin, aivan yksin. Rakkautta täynnä, ihan tavallisesti. Jossain oli vielä päivän jännityksiä joita hengittelin alaspäin ja ne sulivat, ja sitten saapui suuri, musta armelias unohdus, siitä päätellen että en muista enempää.

Jokaisella on omat reittinsä. Mussa on joku semmoinen rakenne että koen perheen ja kodin ja parisuhteen ja vastuullisen työn rakennelmat hyvin raskaina, ne uuvuttaa, usein sairastuttaa, litistää mut. Siinä ei ole mitään henkilökohtaista ketään kohtaan. Se on vaan jotain minkä kanssa mun on toisinaan elettävä, koska olen ne rakennelmat rakentanut, kun en ole muutakaan osannut, ja välillä, ehkä enenevässä määrin saan nähdä että ne rakennelmat on tehty säkenöivistä hippusista vain, ja ne ovat uudet joka hetki. Tässä mä istun eikä mitään noista (mistä?) ole olemassa. Mäkään en ole, mutta on jokin tietoisuuden tai kokemisen piste tai alue - tekisi mieli tanssia se, katsotaan mitä tapahtuu. Juuri nyt kokemus että mitä hyvänsä tämä on, tämä on... en keksi muutakaan sanaa kuin hyvää. Hyvää, levollista, kevyttä olla yksi piste. Tai jotain. Kaikensisältävä, kuulemma, ja siitä päätellen että mitään ei puutu, se onkin niin.

Tahdon vielä sanoa, että kun eilen illalla aloin hajotella noita rakennelmia, tai ne alkoivat hajoamaan, ja olin vain hetkessä, jossa lapsi syöksyy viidettätoista kertaa syliini ja irtautuu taas juostakseen kuudennentoista kunniakierroksensa pyykinkuivaustelineiden ympäri, pudotin hymystäni ja asennostani pois sen jonkin ylimääräisen, miellyttävän, kireän, perheen, suhteen, menneen, ja mies käveli siitä ohi etsien yösukkiaan, nämä olennot olivat täydellisiä ja kauniita, minussa oli pienen avaruuden verran enemmän tyhjää tilaa olla tässä heille.

Let's dance.