Myöhemmin iltapäivällä ystävä tarjoaa synttärikahvit ja kakut, viikko sitten jäikin juhlistamatta. 35, mukava luku. Punavihreä. Illalla mies tulee kotiin.
Tässä olen enkä muuta voi. Olen, olematta olen, jotain on. Tunnustelen näitä sanoja. Ne eivät avaudu helposti, simppelit. Siitä huolimatta tämä oleminen on.
Milloin ehtisin puolukkaan? Sieneen? Ehtisinkö vielä? Täysiä ovat päivät.
Haluaisin vapautuksen. Kuulostaa hassulta. Haluaisin vapautuksen itsestäni. Tässä se kuitenkin häilyy, skannailee, yrittää, virittää. Ai missä? Kuka?
Kaipaan vahvistumista. Hassua sekin. Että se sisäinen vahvistuisi. Mutta ei se kai voi vahvistua? Se, mikä on jo kaikki? Ovelia halut ja kaipuut, niissä on melkein aina totuuden siemen mutta ne tahtovat johdatella poispäin totuudesta. Pitääkseen ittensä miehinä, tarpeellisina :)
Kaipaan seikkailua. Hei, mitä sitten jos kaipaankin? Ehkäpä lähden jonnekin, seikkailulle, omalle pienelle retkelle. Tässä lähiviikkoina. Siihen saakka, seikkailen näillä tutummilla mailla ja teillä. Pori on jo esittänyt kutsun, luentokutsun, mutta en tiedä voinko vastata siihen, liikaa työtä, ehkä. Vapaamuotoisempi saisi seikkailu olla.
Sydämessä, joo, sydämen kohdille se juuri sijoittuu, on kaiherrus. Se on lopulta sitä, että näen elämässäni yrittämistä ja huolehtimista, jonka tiedän turhaksi (mitä on turha?), mutta en voi kuin elää sen kanssa niin kauan kuin sitä riittää. Voin vaan kohdata sen, niinkuin eilen tapahtui muutamia kertoja, olla hiljaa, vailla ajatuksia, sen energian kanssa kunnes se muuntuu. Ja kun en voi kohdata, joudun kärsimään. Hitto. :)
Kärsimättömyys.
Huomasin juuri yhtäläisyyden emootion kohtaamisen ja erään asennon välillä. Joogan loppuliikkeissä on näitä ylösalaisin-asentoja, joista olen viime aikoina tehnyt hyvin lempeää versiota, jossa makaan selälläni ja nostan kädet ja jalat ylös kohti kattoa ja lepään siinä. Usein tunnen kuinka energia rupeaa virtaamaan, ikäänkuin hapettomiin syvänteisiin laskeutuisi jostain uusi pulssi hapekasta vettä. Tätä virtausta kestää aikansa, vesi liikehtii, nousee ja laskee, kuplii, kunnes asettuu uuteen eloisamman tuntuiseen tasapainotilaan. Samantapaista on emootion kohtaaminen.
Emootioita, tunteita nousee niin kauan kuin nousee, kuolemaan se viimeistään loppuu, jokainen emootion ilmaantuminen on tilaisuus sulattaa, muuntaa jotain vanhaa. Niin, ovatko nousevat emootiot siis turhia? Kiitos siis että saan tehdä sitä työtä, v*mäistä hommaa toisinaan, varsinkin siihen ryhtyminen, mutta jonkunhan se on tehtävä. :)
4 kommenttia:
Kiitos Anu taas aivan ihanasta tekstistäsi!
Kiitos, kiitos. :)
Kirjoittaessa tuo pläjäys tuntui kovin hajanaiselta, mutta se vaan kuvaa tätä olemista yhdeltä kantilta, tämä päiväminämme on sekalainen kokoelma kaikenlaista häilyvää! Jokin sen taustalla katselee ja todistaa.
Beloved Anu,
Kiitos kun kirjoitat, tuntuu hyvalta lukea. Itse olen jumissa, en vain pysty kirjoittamaan :-( Ja joka paiva harmittaa entista enemman :-( Mutta ehka sitten kun sen aika on...
Virpi ymmärrän koska jumittaminen ei ole mulle täysin tuntematon ilmiö :)
Silti me ystävät ei täällä odoteta muuta (eikä me edes odoteta, kunhan vaan seisoskellaan iloisna vihellellen ja ilahdutaan kovasti kun suunnaltasi kuuluu jotain ;)) kuin että kirjottasit vaikka että *ttu ei luista, ei tuu mitään, argh taikka muita äänitehosteita.
Halaus
Lähetä kommentti