Laran ihanat kiitokset kommenttilaatikossa pari postausta taaksepäin herättivät eloon erään oivalluksen, joka on oikeastaan pikemminkin jatkuva... seikkailu. Seikkailu oman äänen, oman ilmaisun etsimisessä, löytämisessä, luomisessa. Enkä tarkoita nyt (ainakaan pelkästään) taiteellista ilmaisua tai sitä mitä kutsutaan vaikkapa kirjailijan oman äänen löytymiseksi. Tarkoitan jotain perustavanlaatuisempaa, ei-niin-henkilökohtaista mutta kuitenkin oman ainutlaatuisen ilmaisun elämistä, oman tien kulkemista, tulemista siksi kuka olen. Osana sitä, näköjään, on se miten tässä kirjoitan, miksi kirjoitan, kenelle kirjoitan.
Tämä seikkailu liittyy minulla naisena olemiseen, etenkin sitä taustaa vasten että osan elämästäni koetin kilpailla miesten kanssa. Minut oli ehkä kasvatettu niin, tai ainakin olin nielaissut sellaisen arvoasteikon, että miesten tekemät asiat ja miesten tapa tehdä asioita ovat arvokkaampia. Voisin kuvailla tätä arvomaailmaa lukemattomin esimerkein, mutta en jaksa. Työn saralla jätin uusmediamaailman koska tajusin että en jaksa istua kaikkia päiviä tietokoneen äärellä ja kahvitaolla käyttää energiaani sen tosiasian salailuun (miespuolisilta) työkavereilta, etten tajua hölkäsen pöläystäkään Javasta tai siitä miten tietokannat käsittelevät jotain lomaketietoja enkä jotenkin ehdi seurata mitä uusia ohjelmia ja laitteita markkinoille saapuu. Ja voi kun mua ei syvimmiltään kiinnostanut yhtään, mutta meni aika monta vuotta myöntää se. En tietenkään ollut porukan koodaajana vaan käsikirjoittaja-graafikkona, mutta vertailu jota jatkuvasti suoritin mielessäni oli liian rankkaa. Se syö naista!
Mutta. Kaikki kunnia ja ihailu miehelle (miehelle yleensä, ja mun elämässä olevalle miehelle) joka asentaa mulle uuden windowsin. Puhumattakaan muista fyysisistä ja henkisistä urotöistä. Mies on onnellinen kun minä kunnioitan, en kilpaile. Yhä saatan yllättyä silloin kun miehen kiitollisuus tulvahtaa yli äyräiden, kun kiperässä paikassa minä otan hänet syliin ja lohdutan, tai ylläpidän jotain mikä saa arjen sujumaan tai... maustan ruuan niin että tavallisista aineksista syntyy jotakin uutta. Ja silloin kun en vaadi mitään, vaan huokuttelen miehen läsnäoloon ja rakkauteen kanssani. Ilahdun ja yllätyn, että kumppanikin tajuaa että feminiininen tapa olla on täydellisen arvokas ja palvelee häntä miehenä, eikä mies kaipaa rinnalleen pätevää jätkää.
Kirjoittamisesta vielä. Joskus syksyllä tajusin että olin ruvennut kilpailemaan. Tässä päiväkirjassa siis. Jostain olin saanut jo syntyessään virttyneen pistoksen: mun pitää olla viisaampi, mun täytyy antaa parhaat neuvot ja sanoa viimeiset sanat, mun pitää aina tietää mistä puhutaan kun puhutaan henkisen tien jutskista ja kompastuskivistä, been there done that, ja mistä saa parhaat ja edullisimmat nykyhetken päivitykset ja miten formatoidaan pään fragmentoitunut kovalevy niin että voidaan olla ihan zen. Ei aavistustakaan, välittyikö tämä vinksaus muille eikä sillä enää ole väliä. Joka tapauksessa, asian tajuaminen oli suunnaton helpotus. Ei mun edelleenkään tarvitse kilpailla kenenkään kanssa, ei olla ketään parempi tälläkään saralla eikä pyrkiä kenenkään guruksi. Riittää että säteilen sen minkä säteilen. Ehkä se sopii maskuliiniselle psyykelle paremmin antaa ja saada haastavaa palautetta ja kritiikkiä ja analysoida asioita? Mulle taas voi sellaisesta jäädä vähän ontto olo, vaikka toki nainenkin voi puhua (ja kuunnella) tiukkaa järkipuhetta, ja totisesti siitäkin on toisinaan ollut iloa. Nämä ovat tällaisia... malleja, yleistyksiä, karikatyyreja. Mutta silloin kun vain annan, valikoimatta kohdetta, sen minkä syvimmiltäni tiedän juuri nyt, silloin en ole mitään vailla, eivätkä muutkaan ole valittaneet, koska kukaan ei ota sitä henkilökohtaisesti :). Se mitä tiedän juuri nyt, vaikka se olisi puettu millaisiin yksityiskohtiin, on kai lopulta kokemusta kaiken yhteydestä ja ykseydestä, ja sitä runous minusta pohjimmiltaan ilmaisee, jopa silloinkin kun se ei ole runoilijan tarkoituksena. Vertaukset, symbolit, rinnastukset, assosiaatiot voi lukea melkein... kirjaimellisina todistuksina asioiden yhteenkuuluvuudesta.
9. Rakkaani on gasellin kaltainen tai nuoren peuran. Katso, tuolla hän seisoo seinämme takana, katsellen ikkunasta sisään, kurkistellen ristikoista.
10. Rakkaani lausuu ja sanoo minulle: "Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule.
11. Sillä katso, talvi on väistynyt, sateet ovat ohitse, ovat menneet menojaan.
12. Kukkaset ovat puhjenneet maahan, laulun aika on tullut, ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme.
13. Viikunapuu tekee keväthedelmää, viiniköynnökset ovat kukassa ja tuoksuavat. Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule.
14. Kyyhkyseni, joka piilet kallionkoloissa, vuorenpengermillä anna minun nähdä kasvosi, anna minun kuulla äänesi, sillä suloinen on sinun äänesi ja ihanat ovat sinun kasvosi."
15. Ottakaamme ketut kiinni, pienet ketut, jotka viinitarhoja turmelevat, sillä viinitarhamme ovat kukassa.
16. Rakkaani on minun, ja minä hänen - hänen, joka paimentaa liljojen keskellä.
17. Kunnes päivä viilenee ja varjot pakenevat, kiertele, rakkaani, kuin gaselli, kuin nuori peura tuoksuisilla vuorilla.
(Korkea veisu 2)
Suomen paviljonkiin Venetsian biennaalissa 2024
1 vuosi sitten
7 kommenttia:
No hei - mä olen ollut yks niitä koodaajia. Silloin mieli lauloi C:tä; nyt sydän laulaa koko asteikoilla.
Seikkaillaan, sisko!
Ohoh! Vau. Sä olet kokeillut ääripäitä.
Kyllähän naisella on kykyjä vaikka mihin, mutta onko haluja.
Sheikkaillaan!
Miehenä voisin kertoa mitä odotan naiselta(ni) ja puen tämän tarinan muotoon...
Näin nimittäin kerran Kehä Ykkösellä tien varteen piiputtaneen auton. Ajoin tuosta autosta pikaisesti ohi, mutta se mitä näin teki niin suuren vaikutuksen, että sitä nyt tässä kirjoittelen.
Mies nojasi autoonsa avoimen koenpellin edessä ja oli selvästi, saanko sanoa, murtunut. Ehkä hän tiesi, ettei autoa enää saanut kuntoon. Ehkä se oli vielä maksamatta. Ehkä jotain semmoista mikä musertaa miehen hetkessä. Näytti kuin hän kantaisi siinä koko maailmaa niskassaan mikä on kovin miesmäistä ongelmien (pahojen semmoisten) edessä.
Hänen vierellään oli nainen, joka silitti miehen selkää. Ja siinä kaikki. Mies ei halua päähän taputtelua (Tyyliin: Hyvä Poika), eikä hän kaipaa kilpailua tai arvostelua, varsinkaan Naiseltaan, mutta jos Nainen jotain voi antaa tuolla hetkellä, on se pieni kosketus, että tässä olen Rakas Mieheni.
Se oli kaunis tarina, Olematon. Kiitos.
Tulee muuten mieleen, että se mitä kuvittelemme että meiltä odotetaan, ja se mitä meiltä todella odotetaan, usein poikkeavat radikaalisti. Yleensä paljon vähempi vaivannäkö riittäisi, ja olisi parempi.
Lapsena toivoin, että äiti joskus vain istuisi rauhassa ja ihan vaan kuuntelisi mitä mulla on mielen päällä, mutta äiti oli täynnä toimintaa ja neuvoja ja alotteita. Miten paljon helpommalla hän olisi voinut päästä -!
(Nykyään hän muuten osaa kuunnellakin.)
Totta, hyvä pointti. Ne on ne pienet jutut. Ei sirkusta tarvitse raahata joka päivä paikalle.
Minä olen taistellut miesten maailmassa aina. Pitikin mennä opiskelemaan tietotekniikaa yliopistoon ja töihin it-alalle...:)
Mutta en tiedä...pahinta siinä on se, että tajuaa viihtyvänsä työssään (no..kohtalaisesti) ja siitä huolimatta ei tule koskaan pärjäämään miesvaltaisella alalla... kunnes yhtäkkiä, minä voitinkin. Aika monen miehen, jopa tuplasti itseäni vanhempien, ohi hyppäsin.
Ensimmäistä kertaa minä tunsin että minua arvostettiin, osaamistani ja tietämystäni ja monipuolisuuttani. Nyt minun ei tarvitse enää kilpailla. (ok, syntyihän siitä haloo, katkeruutta yms.)
Naiset ja miehet on yksilöitä. Nuoret naiset paljonkin tykkää rakennus yms. autonrassaushommista ja miehet taas pehmommista jutuista. Minusta se on ok ja se on tie vapauteen myös niillä naisilla jotka kokevat joutuvansa kilpailemaan miehiä vastaan.
Rose, kiitos kommentista. Olemme todellakin yksilöitä ja on suurenmoista, kun saa tehdä työtä jossa viihtyy ja on vielä eteväkin.
Tie vapauteen, tai itse asiassa vapaus, on minusta läsnäolossa, teki sitten mitä hyvänsä.
Lähetä kommentti