torstaina, lokakuuta 09, 2008

Tunnelihakset

Tajusin pilateksessa, että olen koko tähänastisen elämäni ajan tehnyt kaiken väärin. Hahaa!

Opettaja sanoi viikko sitten yhden liikkeen yhteydessä taas kerran, että hartiat alas. Yhtäkkiä huomasin, etten ole koskaan oikein ymmärtänyt, miten hartiat voi semmoisessa asennossa pitää alhaalla - ja samalla tajusin miten se tehdään. Hartiat pitää pitää alhaalla... ihan pitämällä. Lapaluut alhaalla, selkä vahvana. Selässä hieman samankaltainen "pito" kuin lantion seudulla. Ei se tietenkään vaadi mitään ponnistelua, jos on tottunut pitämään hartiat alhaalla ja hyvin rentoina. Minä en ole tottunut, vaan olen tottunut pitämään ne jatkuvassa pienessä jännitystilassa. Tätä oivallusta olen sulatellut ja tunnustellut tässä viikon ajan. Tänään olin taas pilatestunnilla ja tein koko harjoituksen tietoisena hartioistani. Aih. Auts.

Huomaan että syöttäisin lastakin hartiat kohollaan. Joogaa olen tehnyt hartiat jännityksessä. Tietenkin olen aina tiennyt että jännitän hartioita, eihän sitä voi olla tietämättä, mutta olen ollut voimaton asian suhteen. Olen ajatellut, että kai minulla vain on joku kestostressi tai trauma joka vetää hartiat ylös. Asia ei ole muuttunut miksikään kaikista joogaamisista, venyttelyistä ja hiljentymisistä huolimatta. Nyt, kun sitten rupesin tekemään liikkeitä hartiat alhaalla, tai niin alhaalla kuin mahdollista, tajusin että ne lihakset jotka nostavat hartioita korviin ovat suhteettoman vahvat verrattuna yläselän ja lapojen lihaksiin - jotka väsyvät erittäin nopeasti silloin kun teen liikeet oikein. Kyse onkin epätasapainosta lihaksistossa! Olen ollut tosi hämmentynyt tästä asiasta. Vähän väliä pudotan kädet näiden uusien lihasten varaan, tunnustelen pitoa selässä ja lapojen seudulla, tunnustelen oloani ja tasapainoani. Se on erilaista. On erilaista auttaa poikaa lusikoimaan ruokaansa, kun liike lähteekin jostain alempaa, ja syöttämisen jälkeen ei näykään tähtiä ja on helpompi hengittää.

Hartiat ovat edelleen jäykät ja kipeät, mitenkäs muuten, eihän tasapaino hetkessä muutu. Mutta ihan kuin se olisi muuttumassa. Pilatesopettaja kutsui hartiaseudun lihaksia "tunnelihaksiksi". Ne ovat niitä joilla reagoidaan kaikkeen, ne saavat ylenpalttisesti harjoitusta tässä emootioiden maailmassa. Mikäli minä olen mitään ruumiin, ajattelun ja tunteiden suhteesta ymmärtänyt, niin ruumiin reaktiot emootioihin puolestaan voimistavat emootioita, jotka voimistavat ajattelua jne. Tai siis että kun me vaikkapa säikähdämme, sydän alkaa hakkaamaan, jolloin päättelemme pelkäävämme, jolloin voimme alkaa kiireesti ajattelemaan pahinta mahdollista, jolloin emootio voimistuu... mikä emootio loppujen lopuksi on? Eikö se itse asiassa ole vain tuo fyysinen reaktio yhdistettynä ajatteluun? Vai onko emootion "takana" vielä jotain muutakin? No, oli mitä hyvänsä: kun fyysinen reaktio muuttuu, eikö emootiollekin silloin tapahdu jotain, tai pikemminkin, jää tapahtumatta jotain?

4 kommenttia:

Pilviharso kirjoitti...

Minäkin oivalsin vasta pari vuotta sitten pilateksessa sen, että olen tehnyt kaiken niskalla, joogannut just hartiat korvissa. Ja nyt kun oikein mietin, en ole aikoihin kärsinyt pahasta juminiskasta - haa, on varmaan auttanut!

Anu Välitalo kirjoitti...

Voi kun hauska kuulla!!! Mulla ei ole tietenkään vielä kaikki muuttunut kun oivalluksesta on niin vähän aikaa. Mutta tästä se lähtee!

Alina kirjoitti...

Mielenkiintoista että samanlaisiin oivalluksiin pääsee eri kautta. Minulla se on tullut ratsastusharrastuksen avulla. Jossain vaiheessa tajusin että paitsi tapa millä kannan itseäni, niin myös tapani kommunikoida ja ylipäätään suhtautua maailmaan on ihan totaalisen väärä! Siitä sitten vain ihan hilpenä toteamaan että onhan tässä loppuelämä aikaa...

Anu Välitalo kirjoitti...

Joo, Villiina, eikö ole ihanaa, että huomaa jotain mikä mahdollisesti sitten vaikuttaa kaikkeen olemiseen - mitäpä sitä menneitä jäkityksiä suremaan, tai nykyisiäkään, jo suurempi tietoisuus siitä miten oikein on ja toimii, tuo iloa. Pilates on mulle ensin tuonut sen oivalluksen että lantion seudulta lähtee kaikki liike, ja sitten samaan liittyen että hartiavoimin ei kannatakaan puurtaa. Ruumiin ja psyyken asennot ovat jotenkin saman kolikon eri puolia.

Voin vain kuvitella, kuinka oivallus aukeaa ratsastamisessa - jatkuvassa kohtaamisessa toisen olennon kanssa. Paritanssia tuntemattoman kanssa.

Olin muuten hirmu eläinrakas ja hevoshullu pikkulikkana, mutta tulin pahasti allergiseksi. Hevostelut jäi muutamaan kertaan, ja rupesin sitten piirtämään eläimiä. Ja tässä sitä ollaan :)