Syksyn atomit

Viime päiviä on sävyttänyt suru. Ties miksi. Mutta aiheita on siunaantunut, hetkellisiä säikäytyksiä, mietteliääksi saavia ja tarkistettavia asioita. Poika on käyttäytynyt minua kohtaan välttelevästi. Näen että se johtuu ainakin miehen työmatkasta (miehelle hän ei ilmaissut pahastumistaan, minulle kyllä, ihan fiksuakin kun minä olen enemmän paikalla, mies vähemmän kotona, ei sitä aikaa kannata tuhlata kiukutteluun. Silti pojan käytös sai minut parina päivänä surulliseksi ja vähän huolestuneeksi. Sitten löysin merkillisen muhkuran alhaalta vatsastani, vasemmalta puolelta, semmoisen jota ei ole ennen ollut. Se pysyi pari päivää mutta häipyi sitten. Kai. No, mikä lie suolenmutka, mutta ehti jos ei säikäyttää niin ainakin muistuttaa, muistuttaa, muistuttaa... tämän kaiken hetkellisyydestä. Tänään sitten minun äitini, joka on ollut alkuviikon ajan hoitamassa poikaa, rupesi kyselemään, onko pojalla mielestäni hyvä kuulo. Niin. Se ei aina käännä päätään äänille eikä esimerkiksi eilen reagoinut, kun minä ja mies kopistelimme illalla eteisessä (mummo oli pojan kanssa kun me kävimme ravintolassa syömässä). Tulimme siihen tulokseen, että asian voisi ehkä tarkistuttaa jossain vaiheessa. Eihän oma kuulonikaan ole kovin hyvä, se on tosin iän myötä etenevä vaiva joka ei pojan tapauksessa pitäisi vielä näkyä. Tai siis kuulua. Tai siis ei-kuulua! Ja sitä paitsi minä en kuule korkeita ääniä, poika tuntuu kuulevan ne. No, tällaisia asioita on noussut mielen pintaan ja tuonut rintaan puristavan tunteen. Ja sitten olen päästänyt irti, kerta toisensa jälkeen, avautunut, antanut poltteen tuntua rinnassa niinkuin se tuntuu, hengittänyt syvään, tunnustellut kirvelyä silmissä. Sitten suru on sulanut joksikin... en tiedä miksi, elämän aineeksi, syksyn atomeiksi. Ja toisinaan ihan pieniksi kyyneliksi.